Salt Lake Valley - ja kevyttä ilmansaastetta.

Paikalliserikoisuuksia. Utahin paikalliserikoisuuksista voisi mainita ainakin uhkapelaamisen. Esimerkiksi lottoamisesta Utahissa on aivan turha haaveillakaan, sillä se lasketaan juurikin uhkapelaamiseksi (tässä aika hyvä käytännön esimerkki). Tästä syystä lottokuponki laitetaan usein vetämään Wyomingin puolella. Alkoholilain kanssa ollaan äärimmäisen tiukkoja - jos samassa rakennuksessa edes säilytetään alkoholia, paperit täytyy varautua näyttämään. Jos sinulla on mahdollisuus edes ostaa alkoholia (vaikket ostaisikaan - esim. ravintolaan syömään mennessä), saat jälleen näyttää papereita. Myös ikäraja on eri kuin Suomessa, 21. Pääsin tammikuussa tuskailemaan tämän kanssa ihan viimeisen päälle - Jimmy Pardon stand up -keikka, exit täydellisen tukossa, passi ja ajokortti kotona varmuuden vuoksi. Papereita olisi pitänyt olla todisteeksi, mutta onneksi Kela-kortti ja mätsäävät nimet maksukorteissa riittivät. Muutama viikko sen jälkeen käytiin tsekkaamassa Zest, jossa päästiin taas vilauttamaan papereita - ja mehän mentiin ihan vain syömään. Tässä kohtaa lienee hyvä mainita sekin, ettei meistä kumpikaan edes juo alkoholia - toisin sanoen, sinänsä aika hupaisaa.

Uskonnon näkyvyys. Myös mormonius näkyy. Jos nyt jo pelkkä Temple, muistomerkit ja äsken mainitut rajoitteet (alkoholi, uhkapelaaminen) eivät ole riittävä näyttö, myös sunnuntait ovat oivallisia päiviä todeta osavaltion olevan mormonivoittoinen, Koska kaupassakäyntiä (eli rahan kulutusta) ei käytännössä katsoen suvaita mormoneille sunnuntaisin, kaupoissa on jokseenkin tyhjempää tällöin. Ei tyhjää, mutta normaalia ruuhkattomampaa kyllä. Myös esimerkiksi City Creek Center aivan Salt Laken keskustassa pysyy sunnuntaisin visusti suljettuna juuri sen vuoksi, että rahoitus on tullut mormonikirkolta.

Uskonnon vaikutus - sillä nimittäin on ihan oikeasti väliä, oletko LDS vai et. Salt Laken alue on kohtalaisen sallivaa, mutta esimerkiksi etelämpään, Provoon mennessä mormonien vaikutus ja määrä moninkertaistuu - siinä, missä Salt Lake countyn asukkaista vain hieman reilut 50% kuuluu LDS-kirkkoon, Utah countyssa vastaava määrä on 88% (ja countyn suurimmassa kaupungissa, Provossa, lukema on 98%)! LDS-yhteisöltä saa valtavasti tukea, apua ja toisaalta mormonikirkkoon kuuluminen ihan oikeasti myös auttaa esimerkiksi työnsaannissa; toisaalta, kirkkoon kuuluminen tuo mukanaan myös melkoisesti velvollisuuksia. Tästä(kin) voin kirjoittaa lisää, mikäli teillä on kiinnostusta lukea!

Ekstramaininta uskontoon liittyen: kaikki, joille mormoniudesta ja Utahista tuli mieleen moniavioisuus, kättä virtuaalisesti kattoa kohden. FLDS ei näy katukuvassa erityisen paljoa - lähinnä vasta siinä vaiheessa, jos suuntaa etelämmäs St. Georgen suunnalle. Muuten moniavioisuus ja fundamentalistisen mormonikirkon edustajat eivät erityisemmin pistä silmään - ja jos halutaan monimutkaistaa asioita vielä lisää, kaikki FLDS-kirkkoon kuuluvat eivät todellakaan kuulu varsinaiseen vanhoilliseen lahkoon, joka monelle varmasti on tutumpi juuri erilaisen pukeutumisen, tiukkojen sääntöjen ja hieman kiistanalaisten profeettojen suhteen. Tästä hyvänä esimerkkinä Brownin perhe, joista on kuvattu TV-sarja Sisarvaimot (Sister Wives). Sarjaa esitetään myös Suomessa, muistaakseni Livillä tiistain alkuillassa.

Autolla ostoksille... Lähes kaikkialle löytyy myös drive thrut (apteekit, kahvilat, viinakaupat, tutut ja kotoisat pikaruokaravintolat...) ja autosta ei toisin sanoen tarvitse välttämättä nousta ollenkaan. Apteekkien drive thrusta ollaan miehen kanssa kinasteltu ties kuinka pitkään - mun mielestäni se kun on ainakin lähes turha keksintö - mies puolestaan perustelee järkevyyttä sillä, ettei kipeänä ja räkä poskella tarvitse pukea pyjamahousuja kummempaa ylleen tai nousta autosta saadakseen lääkkeensä.

...Missä vaatteissa vain. Ei ne pyjamahousut varsinaisesti tunnu kuitenkaan mikään este olevan. Ihmisiä nimittäin näkee mitä erilaisemmin pukeutuneina ihan julkisillakin paikoilla - pyjamahousut voi yhdistää kätevästi esimerkiksi lenkkareihin tai flip flopeihin. Toimii. Toisaalta, myös (tiimi)hupparit ja farkut ovat ihan toimiva, kaikkialle soveltuva yhdistelmä.

Vuosimaksulliset kaupat. "Vain (vuosi)maksullisella jäsenkortilla sisään kauppaan ja tarjousten äärelle" (Costco!) -tyyliset ratkaisut eivät myöskään ole Suomesta tuttuja, kuten eivät useimmat järjettömät pakkauskootkaan. Toisaalta hinnat ovat huomattavasti mukavammat suomalaisnäkökulmasta katsoen, vaikka mistään suunnattomasta hintaerosta nyt ei voidakaan puhua. Hinnathan Utahissa ovat verottomia, toisin sanoen verot ostoksiin lisätään vasta kassalla. Vero ei kuitenkaan ole erityisen huomattava - jos ei penniä venyttäen ole ostoksiaan tekemässä, on vero kohtuullisen huomaamaton lisä. Hinnoista lienee erikseen ihan aiheellistakin mainita myös siitä, että bensa on suorastaan naurettavan halpaa suomalaiseen verrattuna. Oma autoni menee eteenpäin venäläisellä bensalla aivan rehellisesti sanoen hinnan vuoksi - ja hinta jää suunnilleen samaan luokkaan Yhdysvaltain vastaavan kanssa.

Kauppojen koko ja aukiolo. Meidän lähi-Winco noin kymmenen minuutin ajomatkan päässä oli melkoinen pelastus - ainakin tällaiselle herkuttelijalle, jonka herkkuhimot saattoivat iskeä mihin tahansa aikaan vain. Kokoluokka paikallisilla lähikaupoilla on minun silmiini ainakin suomalaisen, keskiverto-Prisman tai -Citymarketin luokkaa, hinnat jonkin verran suomalaisia alhaisemmat ja esimerkiksi juurikin tämä meidän lähi-Winco oli auki 24/7. Saman katon alta sai niin onnittelukortit kuin itse jauhettua kahviakin - tai vastaavasti sesongin mukaisia tuotteita ja jokaista eri sorttia Oreoita. Ja mikäli ei halua jutella kassaneidin kanssa, pääsee pienellä omalla viitseliäisyydellä aika sujuvasti läpi itsepalvelukassalla.

Meinaan muuten yhä tilata Suomessakin subini joko 6 tai 12 inchisenä, joskus myös termillä footlong...

Lääkäristäkin löytyy kokolattiamatto.

(Kauppojen) ruokavalikoimat. Aika monelta kuulee vähintään sen olettamuksen, että eihän USA:ssa voi kuin lihoa. Huonoa ja rasvaista (roska)ruokaa, herkkuja - kaikkea, mikä nyt ihmistä voikaan lihottaa. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että USA:ssa on helpompaa pysytellä terveellisten ruokien parissa, kuin Suomessa. Mihin perustan tämän väittämän? Siihen, että valikoimat ovat aivan järkyttävän suuret. Toki, joka kulmalta löytyy Wendy's, Taco Bell, McDonalds tai Dunkin' Donuts, ja juuri tästä syystä onkin helppoa poiketa pikaruoan pariin - mutta toisaalta, suuressa maassa ja ison ihmismäärän keskellä on myös suunnattoman paljon varaa valita. Toki, täytyy nähdä hieman vaivaa ja tietää, mistä lähteä terveellisiä ruokia ostamaan, mutta mahdotonta se todellakaan ei ole. Me kannettiin eritoten Costcosta paljon luomua kotiin - niin erilaisia hedelmiä, marjoja kuin salaattejakin - myös pähkinöitä, (manteli)maitoa ja kananmunia kului - ja kuluu meillä yhä - reilusti. Kaikki on siis ihan oikeasti vain ja ainoastaan itsestä kiinni, sillä terveellisiäkin vaihtoehtoja roskaruoan tilalle löytyy.

Kauppojen valikoimat ihan yleensäkin. Ensinnäkin, jokaiselle asialle löytyy takuulla oma kauppansa. On haettu alue kuinka spesifi vain, sille löytyy taatusti oma aikansa ja paikkansa - se onkin sitten eri asia, ymmärtääkö ainakaan tästä suomalaisen näkövinkkelistä sitä, kuinka edes lähteä etsimään loppuun saakka spesifioituja palveluja tai liikkeitä. Itse kaupoissakin on vielä reilusti valikoimaa, ja mielellään ekstraakin.

Ravintolakäyttäytyminen. Ravintolaan on ainakin minulle huomattavasti helpompi mennä syömään Yhdysvalloissa, kuin Suomessa. Hinnat riippuvat tietysti täysin paikasta, jonne menee syömään, mutta lähtökohtaisesti voisin kuitenkin sanoa ravintolassa syömisen olevan halvempaa Suomeen verrattuna. Tarjoilija huolehtii alusta alkaen aivan kaikesta, on takuulla läsnä jokaisella hetkellä kun tarvitseekin (ja välillä myös silloin, kun ei tarvita). Välillä jokseenkin raivostuttavaa, kun itseensä vetäytyvä suomalainen haluaisi syödä rauhassa ja vain täyttää vatsansa, toisaalta Suomessa tarjoilijat tuntuvat loistavan ravintolassa poissaolollaan. Myös annoskoot ovat suomalaisia vastaavia suuremmat. Muista tippi!

Nettien ja puhelinliittymien hinnat. ...Ne hipovat pilviä. Saunalahden mainokset eivät myöskään siltä osin ole pielessä, että datarajoituksia liittymissä - niissä, jotka minä tiedän - on, ja ylittäminen ei todellakaan ole mitään halpaa lystiä. Myös nettiliittymistä saa maksaa pitkän pennin, eikä sekään silti ole minkäänlainen tae toimivuudelle tai sujuvuudelle.

Viime kerralla kulttuurieroja käsitellessäni juttelin hieman kotiin ja asumiseen liittyvistä asioista - tämä kakkososa käsittelee oikeastaan vain ja ainoastaan niitä tilanteita ja asioita, joihin kohtaa ihmisten ilmoilla ollessaan. Toki tähänkin kategoriaan mahtuisi kymmenittäin enemmänkin asioita ja tarkempaa, purevampaa analyysia - toistaiseksi mennään kuitenkin tällä listauksella.

Osat kolme ja neljä ovat odottelemassa julkaisuaan - lupaan seuraavan osan viimeistään seuraavan viikon alkuun.

Mutta, sen pidemmittä puheitta, itse asiaan.

Megaplex / Jordan Commons - Sandy, UT

Small talk. Jäyhään ja vetäytyvään suomalaiseen kulttuuriin verrattuna selkeimmin esille pistäviä seikkoja ovat ainakin minulle olleet ihmisten avoimmuus, hyväntuulisuus ja tietynlainen pirteys. Ja vaikka siitä osa olisikin teeskenneltyä, ja kaupan kassojen hymyjenkin takana voi olla vaikka kuinka ärsyttävä päivä kotona, kyllä se (teko)hymykin silti piristää kummasti omaakin mielialaa ja saa paremmalle tuulelle. Myyjä tiskin takana saattaa missä tahansa vaiheessa ihan täydellisen yllättäen kehua kenkiä / meikkiä / laukkua / jotakin, joka hänelle nyt sattuu silmiin osumaan. Yksinäinen ei tarvitse olla, sillä ihmisten kanssa saa helposti keskustelua aikaiseksi ihan mistä tahansa. Kukaan ei myöskään katso pahalla, mikäli itse avaat keskustelun mistä tahansa syystä johtuen - päin vastoin.

Ihmisten pinnallisuus. Aiemman vastapainona pitää kuitenkin todeta, että niitä aivan todellisia ystäviä on harvinaisen hankalaa löytää. Ystävällisiä ollaan kyllä, mutta ne todelliset tuttavuudet ja kontaktit ovatkin sitten aivan eri asia. Helposti sanotaan, että olisipa kiva tutustua paremminkin - ja yleensä se myös jää siihen.

Pielessä olevat aikataulut. Monesti on huomannut sen, että parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) jonnekin lähdetään vasta silloin, kun siellä pitäisi olla jo perillä - ja tämä tuntuu olevan vastapuolellekin ihan okei. Kyllä tästä yleensä tulee ilmoitettua, mutta silti. Jos sovitaan aika, jolloin ollaan paikalla - kyllä minä ainakin silloin myös odotan, että näin on. Myönnän, että mä olen itse jopa raivostuttavuuteen asti täsmällinen (tai kymmenen minuuttia etuajassa), joten ehkä juuri siksi tämä häiritsee minua vielä keskivertoa enemmänkin.

Patriotismi. Katukuvassa silmään pistää se, että Yhdysvaltain lippuja löytyy jokaiselta nurkalta, jokaisessa mahdollisessa koossa. Moottoritien varrella lipuilta ei ainakaan voi välttyä, ja toisaalta myös monien (omakoti)talojen kuisteilta löytyy lippu. Lippujen lisäksi varsin tutut näyt isompien teiden varsilla ovat (asianajajien) mainokset. Niitä on joka puolella, ja myös puskuritarrat tuntuvat olevan monen suosiossa. Toinen haluaa ilmoittaa tarralla poikansa olevan ilmavoimissa / ARMYssa / laivastossa, toiset puolestaan julistavat yleisellä tasolla ajatuksiaan tai haluavat kertoa julkisesti tykkäävänsä juuri siitä omasta lemppariohjelmastaan. Näitä on aivan jokaiseen lähtöön. Toisaalta, teiden varsilla on myös kylttejä, jonne on koottu kunkin exitin  'takaa' löytyvät ravintolapalvelut.

Näihin - julkisiin vessoihin, siis - palaan aivan tuota pikaa.

Epäsuora patriotismi. Sattuneesta syystä huomio on kiinnittynyt helposti siihen, millä tavalla maataan palvelevia ihmisiä muistetaan arkisissa tilanteissa. Useista kaupoista saa oikeaa korttia näyttämällä military discountin, ja toisaalta niin aktiivipalveluksessa olevia kuin veteraaneja myös kunnioitetaan aivan omalla tavallaan arjessa - tästä hyvänä esimerkkinä vaikkapa poliisien ja veteraanien / aktiivipalveluksessa olevien kunnioitus toisiaan kohtaan. Kunnioitus tulee esille myös tilanteissa, joissa sitä ei ainakaan tällainen jäyhä suomalainen osannut odottaa - nimittäin ennen lätkämatsin alkua. Viime Grizzlies - Condors -pelissä nimittäin ennen kansallislaulua kaikki Yhdysvaltain lipun väreissä palvelevat ja palvelleet pyydettiin nousemaan hetkeksi seisaalleen. Hetken kunnioittamisen jälkeen noustiinkin koko hallin voimin seisomaan ja nostettiin käsi sydämelle kansallislaulun ajaksi.

The Gap. Entäpä sitten julkiset vessat. Ne julkiset vessat! Mun taktiikaksi on muodostunut valita ehdottomasti se perimmäisin koppi - juuri se, missä pönttö sijaitsee (sivuttain katsottuna) toisessa päädyssä, ovi toisessa. Miksi? Koska oven molemmilta puolilta raoista mahtuu kevyesti sormet läpi. Siinä voikin sitten pohtia sitä, kuinka yksityiseksi vessakäynti jää. Ei sillä, on siinä kyllä kyse myös ihan mukavuudenhalustakin. Sisäänpäin avautuvat ovet kun eivät varsinaisesti helpota siihen pieneen vessakopperoon änkeytymistä.

Postia kuudesti viikossa. Suomessa postia saa viitenä päivänä viikossa, Utahissa postia sai hakea myös lauantaisinkin. Postia ei kerros/luhtitalotyyppisessä asumisessa tuotu ovelle, kuten Suomessa - sen sijaan se haettiin kompleksin keskellä sijaitsevasta mail kioskista omalla avaimella. Ainakin meille posti toi myös todella reilusti alennuskuponkeja, joista oli ihan oikeaakin hyötyä - Suomessa en ole vastaavaan erityisemmin törmännyt.

Liikenne. Atlantin toisella puolella kaiken sanotaan olevan suurempaa - ja allekirjoitan tämän väittämän kyllä niiltä osin, että liikenteessä saa olla tarkkana. Meidän päivittäisiin matkoihin kuului suurimmaksi osaksi neli- ja kuusikaistaisia teitä, monia exitejä ja suunnattoman kokoisia siltakomplekseja. Selkein ero omaan silmääni on siinä, että Suomessa perille pääsee useimmiten paikannimien avulla - kun vain tiedät kohdealueen isoimman kaupungin ja sinulla on jonkinlaista suuntavaistoa, pääset jo aika lähelle oikeaa paikkaa. USA:ssa pelkillä paikannimillä ei tee hirveästi mitään - sen sijaan exiteiden ja teiden numeroilla pystyy navigoimaan huomattavasti fiksummin. Miehen sanoin: "Suomessa täytyy tietää, minne menee - USA:ssa täytyy tietää, kuinka jonnekin menee."

Mikä näyttää suomalaisen silmiin erikoiselta näissä valoissa?

City Creek Centerin sisällä virtaa joki - aika ihana yksityiskohta!

Julkinen liikenne. On ainakin omien kokemuksieni mukaan melko rajallista. Löytyy kyllä, kun lähtee etsimään ja jaksaa nähdä vaivaa - mutta ehdottomasti helpoiten joka paikkaan pääsee autolla. Ainakin meidän nurkilla jalkakäytävät olivat hyväkuntoisia ja niitä oli ihan reilustikin - mutta kävelijöitä ja pyöräilijöitä näki aika harvakseltaan. Minun lisäkseni näin ihan vain muutamia ihmisiä, jotka oikeasti olivat jonnekin kävellen matkalla.

(Oikeasti!) hyödyttömät pikkukolikot. Kun dollaria lähdetään pilkkomaan pienemmäksi, kymmenykset ovat oikeasti aika hyödyttömiä - jos ei jaksa lähteä kasaamaan pikkukolikoista puuttuvaa valuuttaa maksaessa. Erityisesti aluksi minun teki todella pahaa nähdä, kuinka mies jätti siistissä pinossa dimet ($0.10), nickelit ($0.05) ja pennyt ($0.01) esimerkiksi kaupan ulkopuolella olleiden roskisten päälle. Quarterit ($0.25) sentään suostui säästämään - ihan siksikin, että yleensä minä lopulta nappasin kolikot kassalta ja luovutin pikkurahan miehelle, saaden vähän isommat kolikot takavarikkoon. Tästä olo on kyllä vähän kaksijakoinen - sitähän sanottiin (kai?), että markka on miljoonan alku. Samalla periaatteella ajatellen, pikkukolikoista olisi saanut kyllä kasattua täytettä possuun, mutta kuinka kannattavaa se toisaalta olisi ollut? Ja miehen sanoin - kyllä niille kolikoille sieltä aina ottajat löytyy, kun ne jättää näkyville. Eivätpähän vaan ole täyttämässä omaa lompakkoa. Myönnän, että minulla on tästäkin huolimatta purkit "pikkueuroille" sekä "pikkudollareille" kotona - eihän sitä koskaan tiedä...

Rahankerjuu. Täällä lintukodossa asuneena en ole pahemmin törmännyt kerjäläisiin - toki, esimerkiksi itärajan toisella puolella heitä näkyy katukuvassa jo selvästikin. Utahissa minulle yllättävintä oli se, että esimerkiksi exitien alapäässä oli usein ihmisiä kerjäämässä rahaa, joskus myös risteysten kulmauksissa.

'If you want peace, work for justice.' Myös puskuritarroja näkyy (vähintäänkin) joka toisessa autossa.

Tasan vuosi sitten me mentiin naimisiin. Mwah! Tänään en kuitenkaan puhu avioliitosta.

Olin nimittäin kirjoittanut aiemmin järjettömän pitkän tekstin kulttuuri- kuin muistakin eroista Suomen ja Utahin välillä, mutta ajattelin napata suuremman luokan pyyhekumin esille ja tehdä asian hieman viisaammin, jakaen tämän kovin laajan aiheen useammaksi pieneksi osioksi. Näin asia on ehkä aavistuksen helpommin pureskeltavissa ja toisaalta, näitä eroja putkahtelee (edelleen) mieleen milloin mistäkin - oikeastaan siis aika mukavakin päästä vähän päivittelemään näitä ajatuksia paremmin ajantasalle.

Aivan ensimmäisenä otan käsittelyyn arkeen ja asumiseen liittyviä asioita - sellaisia, jotka tulevat väistämättäkin esiin jokapäiväisessä elämässä. Huomioitavaa on se, että kirjoitan ainoastaan Utahin näkökulmasta ja omien kokemuksieni pohjalta!

Millaisia eroja te olette kohdanneet Suomen ja jonkin muun maan välillä? Ovatko ne yllättäneet, ihastuttaneet tai kummastuttaneet - ehkä jopa vihastuttaneetkin? Onko jotain sellaista, jonka toivoisitte löytävän ajan myötä myös tänne Suomeenkin? 

Omituiset ovet. Ovet avautuvat suomalaisittain katsoen aivan väärään suuntaan. Tästä ollaan oltu meidän taloudessa montaakin eri mieltä - miehen mielestä on hyvä, etteivät ovet avaudu esim. käytävään tukkeeksi, minusta puolestaan ovien avautuminen 'väärin päin' on vaan, niin - väärin. Ovinuppeja löytyy joka paikasta, kahvat ovat lähinnä harvinainen herkku, eikä nupillisen oven takaa todella ole asiaa pois esimerkiksi rasvatuilla käsillä tai liukkailla hanskoilla. Myös lukot ovat (ainakin meillä) jokseenkin eri tavoin toimivat suomalaisiin vastineisiin verrattuna - ovi ikään kuin napsautetaan lukkoon toiselta puolelta, meillä Suomessa vastaava tapahtuu pienestä "napista" oven välissä, ja ovi menee itsestään lukkoon kiinni painaessa. Pieni oviekstra vielä loppuun: meillä ei ollut keittiönkaapeissa ollenkaan vetimiä.

Kaikenlaista kodissa. Kotiasioista voisin ehkä mainita silmiinpistävimpinä asioina kodinkoneiden kookkuuden. Tilaan, jonka pyykinpesukone ja kuivausrumpu veivät, olisi kevyesti saanut ainakin kolme ja puoli minun pesukonettani! Ne olivat myös harvinaisen epäkäytännöllisiä (hella ja imuri, rakastan teitä edelleen).

Kokolattiamattoja löytyy lähes poikkeuksetta jokaisesta asunnosta / kodista - meillä siivousta sentään helpottaa se, että meistä kumpikaan ei käytä kenkiä sisällä - mies korkeintaan sisätohveleita, joten pölyn, kuran ja kaiken lian keräävä kokolattiamatto on edes aavistuksen helpompi pitää puhtaana.

Suihkussakäynnissä puolestaan raivostutti aina se, ettei suihkua ollut toivettakaan ottaa käteen - sen sijaan sai tyytyä siihen, että korkealle kiinnitetyn hanan alla sai pyöriä ja harjoittaa jos jonkinlaisia akrobaattisia liikkeitä päästäkseen eroon viimeisistäkin saippuanrippeistä kropalla. Hommaa hankaloitti vielä sekin, että suihku sijaitsi ammeessa - tuli liukasteltua saippuaisella, kaartuvalla ammeenpohjalla monestikin.

Toisaalta, isoa plussaa saa minulta asuntojen / kotien avaruus ja valoisuus - ainakin niiltä osin, mitä itse olen nähnyt ja kokenut, ja pystyn vertaamaan vastaaviin suomalaisiin. Meillä kotona oli myös vaulted ceiling, ns. korotettu katto - ja olihan se kieltämättä aika kiva.

Kummalliset mittayksiköt. USA:ssa mitään ei mitata järkevästi - tai ainakaan suomalaisen kannalta järkevästi. Lämpötilat ovat Fahrenheiteissa, litroja puolestaan ei tunneta ollenkaan - sen sijaan tilavuutta mitataan (muun muassa) gallonissa. Matkojen osalta käytetään maileja, mutta todellisuudessa matkaa mitataan ennemminkin minuuteissa. Liikenne - johon palaan myöhemmin - kun ei välttämättä ole niin yksinkertainen asia, että mailit menisivät yksiin minuuttien kanssa. Meidän arjessamme molempien maiden mittayksiköt kulkevat vähän rinta rinnan - käytän kumpiakin suhteellisen sujuvasti, amerikkalaisia tosin välillä aika reilustikin pyöristellen.

Arskataulu asuu tällä hetkellä Suomessa - täysin saman sohvan yläpuolella.

Niin - mainitsinko jo niiden kodinkoneiden kookkuudesta..?

Valet Trash Service. Ai siis mikä? Tästä minulla ei ole erityisen paljoa pohjaa kirjoittaa, koska meillä ei tätä ollut - luojan kiitos sen perusteella, mitä tästä olen kuullut. Ihan mielelläni kiikutin täydet roskapussit rappujen lähistöllä olevalle vaihtolavalle, jota ihan tosissaan myös muistettiin vaihtaa. Käytännössä katsoen tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että roskapussit voisi dumpata oven ulkopuolelle, ja juuri tähän työhön palkattu henkilö hakisi ne siitä roskiin sinun puolestasi. Jotenkin en vain näe tässä itse mitään järkeä - se kun ei erityisesti tosiaan vaivaa aiheuttanut, että viskasi roskapussin autolle mennessä suoraan lavalle itse.

Silppuri. Myönnän, tätä on ihan oikeasti välillä ikäväkin! Välillä. Meiltäkin, kuten monesta muustakin amerikkalaiskodista, löytyi keittiön toisesta altaasta silppuri - käytännössä katsoen tähän astiaan huuhdottiin lautasilta ne muutamat ruoantähteet, joita lautasella saattoi olla - lopuksi laitettiin silppuri hetkeksi katkaisijasta päälle. Harvinaisen helppo tapa päästä eroon biojätteistä veden mukana, mutta silti... En ihan täysin tätä allekirjoita, vaikka helppoudesta pidänkin. Ei se nimittäin turhan paljoa harmita sekään, että noukin Suomessa-kotona ruoantähteet sihdin avulla suoraan roskikseen - ihan helppoa sekin. Sihdillä on myös yksi toinenkin hyvä puoli - sen läpi ei oikeasti saa mitään kovinkaan isoa sujautettua viemäriin. Ei sillä, että vahinkoja olisi koskaan käynyt... Eipä - pesin liat Jettylta muistoksi nappaamistani pikkukivistä, joista yksi sitten tietenkin luiskahti silppuriin. Mies ei kiittänyt, kun pääsi työntämään kätensä kahden terän lävitse mutkan kohdalle, jonne kivi oli onneksi pysähtynyt. Olisi ollut kohtuullisen kallis korjattava, jos olisi kivi päässyt kiinni silppuriin...

Raha ja maksaminen. Rahaan liittyvistä asioista en edes teeskentele tietäväni erityisen paljoa - meillä mies nimittäin on se, joka huolehtii talouteen liittyvistä asioista. Sen verran kuitenkin osaan sanoa, että palkka tuli shekkinä, jonka vaihtamiseksi rahaksi sitten huolehdittiin itse. Laskut maksettiin hieman sen mukaan, mitä mikäkin yhtiö velvoitti - osa laskuista hoitui suoraveloituksella, osalle puolestaan lähetettiin shekki kirjeenä. Vuokra maksettiin aina kerran kuukaudessa suoraan toimistolle - shekillä sekin. Suomalaisella kortilla maksaminen onnistui - jos onnistui. Esimerkiksi 7-Eleven ei koskaan, ei missään kelpuuttanut suomalaista korttiani - toisaalla maksu onnistui suomikortiltakin ongelmitta.

'Another aeroplane, Another sunny place, I'm lucky, I know, But I wanna go home'

Vakuutukset. Meidän USA:n autovakuutus oli aika samaa hintaluokkaa, kuin nykyinen suomalainen - tästä tosin suuri kiitos hyvälle ajohistorialle. Vastaavasti, mikäli rekisterissä sattuu olemaan esimerkiksi DUI-tuomio, (auton) vakuutukset moninkertaistuvat. Siinä, missä Suomessa terveydenhuolto on pääsääntöisesti maksutonta ja tasoltaan hyvää, USA:ssa terveydenhuolto määräytyy juurikin vakuutusten perusteella. Toisaalta, rahoille saa vastinettakin - on pehmeitä sohvia, televisioita, luettavaa ja katsottavaa - kuin ammattitaitoakin. Osittain myös näistä syistä johtuen minun olisi tarkoitus käydä hoidattamassa hampaita seuraavalla USA:n reissulla - miehen vakuutuksen kautta onnistuu aika kivuttomasti ja kohtuullisella hinnalla.

Auton käyttö ja rekisteröinti. Varsin mielenkiintoinen juttu sinänsä - ja nyt haluan korostaa, että puhun ainoastaan Utahista - minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, miten yksityiskohdat muissa osavaltioissa menevät. Auto toisin sanoen täytyy uudelleenrekisteröidä joka vuosi oman asuinosavaltion (muuttaessa toiseen osavaltioon, kilvet autoon siis vaihtuvat kokonaan - samoin rekisterinumero) DMV:ssä. Kun tiskin takana palvelevalle ihmiselle on ojennettu sopiva määrä rahaa, saa käteensä kaksi tarraa - toisessa kuukautta osoittava numero, toisessa vuotta. Nämä liimataan auton takarekisterikilpeen kiinni, omille paikoilleen - ja autolla pääsee taas ajelemaan stressittä vuoden verran. Katsastuksetkin menevät pikkuisen eri tavalla kuin Suomessa; neljä-, kahdeksan- ja kymmenvuotiaat autot tulee katsastaa (ikääntymisvuonna), kymmenen vuoden jälkeen joka vuosi.

Terveydenhuolto. Tästä minun on pakko sanoa heti alkuun, että kokemukset omalta osalta ovat äärettömän suppeat. Meillä (miehellä) nimittäin on aina ollut vakuutusasiat todella hyvin, joten en onneksi ole päässyt näkemään terveydenhuollon nurjaa puolta USA:ssa. Olen kuitenkin (kalliista) vakuutusmaksuista huolimatta nähnyt (kalliita) lääkärilaskuja, mutta toisaalta... Ainakin me ollaan saatu rahoillemme myös vastinetta.

Verot. Sama juttu toisaalta, kuin rahojen kanssa - en edes väitä tietäväni niistä kovinkaan paljoa (muuta kuin sen, että ihan kammottavan monimutkaiset ne on). Utahissa, tammi-helmikuussa mies täytteli niitä muistaakseni reilun viikon verran eri arki-iltoina - erityistä lystiä puuhaan tuo se, että osavaltiolla ja valtiolla itsellään on omat veronsa, jotka kummatkin pitää täyttää - erikseen tietenkin. Suomalaisella on aika lokoisat oltavat, kun pääsee suoraan laitoksen sivuilta täyttämään kaiken tarvittavan verkkopankkitunnuksien avulla, ilmaiseksi. USA:ssa meininki on aivan päinvastainen. Saat nimittäin maksaa nettisivustolle oikeudesta (/ ohjelmistosta), jonka kautta täyttää verot - ensimmäisenä tulee mieleen TaxAct ja TurboTax. Tunnistautuminen tapahtuu kysymyksillä, joten suomalaisten verkkopankkitunnuksien kaltaista, yhtä luotettavaa tapaa ei siis ole - ainakaan minun tietääkseni, korjatkaa jos olen väärässä. Veroissa on ehdottomasti osavaltiokohtaisia eroja. Tänä vuonna Suomessa käytettiin yhdysvaltalaista verojuristia, ja tämä muuten oikeasti kannatti.

Kellonaika on muuten PM - ei me niin aikaisin aamusta ruokaa laiteltaisi...

Kylppärin marmoritasoa on aavistuksen ikävä...

Kaikkiaan aihe on nyt jaettuna neljään osaan - laitan kakkososaa eetteriin tulevan viikon aikana.

Kirjoittelin eilen hieman yleisemmällä tasolla kiinteistöbisneksen eroavaisuuksista Suomessa ja Yhdysvalloissa. Tänään ajattelin puolestani perehtyä (yleis)näyttöihin ja niiden eroavaisuuksiin - mikä toimii samalla tavalla maasta huolimatta, mikä taas ei?

Suomessa yleisnäyttöjä löytää helposti välittäjästä riippuen joko viikonlopuilta tai arki-illoilta - luultavasti molemmilta. Kuten jo eilen sivusinkin, näytöt ovat tavallisesti puolen tunnin mittaisia. Toki kohteesta riippuen näytöt voivat venyä pidempäänkin ja toiset näyttävät ottaneet 20-minuutin näytöt käyttöön, mutta keskimäärin puoli tuntia ei heitä paljoakaan todellisuudesta. Yhdysvalloissa käsitettä puolen tunnin yleisnäyttö ei tunneta alkuunkaan - viikonlopun yleisnäytöt kestävät kevyesti muutamasta tunnista viiteen tai kuuteenkin. Käytännössä katsoen välittäjällä on täysi päivä jo kahdessa tai kolmessa yleisnäytössä, eikä auta kuin toivoa, että asiakkaita riittää ostajiksi saakka.

Meillä täällä Suomessa saat paljon tietoa asunnosta välittäjältäsi - pääset tarkastelemaan taloyhtiön papereita kuin muutakin mahdollista liitettä jo paikanpäällä, kopioitakin on mahdollista saada, samoin kuin kaikki tämä skannattuna sähköpostiin. Ideana kuitenkin on se, että fyysistä paperia sinulle ei työnnetä käteen jo ensimmäisellä näytöllä puolikkaan riisin verran, mutta Yhdysvallat tekee tämän asian täysin toisella tapaa - saat käteesi kerralla vaikka kuinka suuret niput papereita, mainoslehtisiä ja kaikkea, mitä voi asuntokauppaan olettaa kuuluvan. Viittasin myös eilen siihen, että välittäjät tuntuvat olevan USA:ssa keskimäärin kärkkäämpiä kuin Suomessa, eikä rahasta arastella puhua asiakkaan kanssa.

Yksi ero paitsi mallitalojen kuin yksityistenkin asuntojen kanssa on suomalaisiin vastineisiinsa. Mallitalot lavastetaan suunnittelijoiden toimesta huonekaluilla (joissa muuten on yhä hintalaput kiinni - ja tietysti tarkat koordinaatit sille, mistä samaisen mööpelin voi ostaa myös itselleen), lavastajia käytetään aika herkästi myös hieman arvokkaammissa yksityisten toimeksiantajien myyntikohteissa. Suomessa sekä Yhdysvalloissa molemmissa kuitenkin viedään herkästi omat huonekalut suoraan pois huoneistosta siinä vaiheessa, kun siellä ei enää asuta - tässä ei suurta eroa ole. Niin - ellei sitten kyse ole lavastuksesta.

Asuntonäytöllä mallitalossa - meidän kokemuksemme

Matkalla ruokakauppaan kuljin aina ihanan kadun viereltä - uusia taloja, toisella puolella taas rakennettiin lisää samoja, ihania taloja. Koska kyseessä oli rakennuttaja, oli yksi taloista pyhitetty mallitaloksi - sitä pääsisi katselemaan arkisin useamman tunnin ajan, kunhan vain kävelisi ovesta sisään. Yksin en kuitenkaan kauppareissuillani viitsinyt paikalle mennä, se olisi tuntunut vähän liian nenäkkäältä - niinpä odottelin eräänä iltapäivänä miestä töistä kotiin, eikä toinen aavistanut alkuunkaan minun suunnitelmiani.

Johdattelin iltapäiväkävelyä oikeaan suuntaan, ja mainitsin kuin ohimennen mallitalosta. Miehen nyt ei varsinaisesti tarvinnut kahdesti miettiä, mitä olin hakemassa maininnallani takaa - pienen harkinnan jälkeen hän oli tosin onneksi jo myöntynyt siihen, että mennään nyt sitten katsomaan.

Hyvä, että saimme itsemme edes kokonaan ovesta sisään, kun kaapinkokoinen mies oli jo kättelemässä meitä. Nimeni aiheutti suurta hämmästystä, ja mies yritti epätoivoisesti onnistua ääntämään sitä oikein - samaan väliin hän kehaisi olevansa itse puoliksi tanskalainen. Liekö kuitenkin toisen tai kolmannen polven tanskalaisia, sillä yhtään tanskankielistä sanaa ei mieheltä irronnut, eikä hän muutenkaan vaikuttanut tietävän Tanskasta muuta, kuin maan nimen. Keskustelua aiheesta kuitenkin sai aikaiseksi, miehen vaimon nyökkäillessä innokkaasti taustalla. Siinä tuulikaapissa seisoskellessamme saimme kuulla, että paikalla olevat mies ja nainen todella olivat aviopari - molemmat tekivät päälle kymmentuntisia päiviä omassa kiinteistönvälitysfirmassaan, vuorotellen välillä myös lapsien hoidon kanssa. Kävi aavistuksen sääliksi.

Niin, ja sitä tuulikaappia ei varsinaisesti tuulikaapiksi kyllä rohjennut sanoa - kyseessä oli ennemminkin suuri eteinen, josta oli mallitalon luonteen vuoksi muokattu välittäjille sopiva toimistotila. Sieltä lähdimme kiertämään asunnon keskikerrosta, välittäjän seuratessa tietysti tiukasti kannoillamme. Marmoritasot, viimeistä huutoa olevat kodinkoneet ja puiset kaapistot - sekä kovapuulattia. Myös valaistus oli suunniteltu designerin kanssa yhteistyössä, joten yksityiskohdat tuotiin ainakin esille viimeisen päälle. Eteistilan kautta pääsi keittiöön, ruokailutilaan ja olohuoneeseen; olohuoneesta oli puolestaan käynti takapihalle. Me tosin vain pyörähdimme pihan puolella nopeasti ja lähdimme siirtymään yläkertaa kohden - se kun vaikutti paljon kiinnostavammalta.

Yläkerrasta löytyi kaikkiaan kolme makuuhuonetta, joista masterin yhteydessä oli oma kylpyhuone ja erilliswc. Makuuhuoneiden lattiamateriaalin valinta ei varsinaisesti yllättänyt - kokolattiamattoa. Myönnän kuitenkin, että kyllä minäkin sitä makuuhuoneessa suosisin - muualla en ehkä niinkään. Yläkertaa saimme ihmetellä ja kommentoida miehen kanssa rauhassa, sillä välittäjä oli jäänyt alakertaan juttelemaan vaimonsa kanssa. Kellariin siirtymisen jälkeen hän kuitenkin seurasi mukana kuin hai laivaa, kertoen talon huippuunsa hiotuista ominaisuuksista.

Ehkä hienoin ominaisuus oli kuitenkin hinta. Perustason varustelulla tällainen tulenuusi kolmen makuuhuoneen, kahden (ja puolen) kylppärin sekä kellarikerroksen talo irtoaisi vaivaisella 385 000 dollarilla.

Seuraavaksi huomasimme pitelevämme käsissä kolmen eri pankin esitteitä, mainoslappusia sekä käyntikortteja virkailijoille, joita välittäjät suosittelivat. Näiden lisäksi saimme erillisen kartan, jolle alueen vielä vapaana olevat talot merkittiin, pohjapiirrokset yleisimmistä muutamasta mallista sekä kaikki oleelliset, tekniset tiedot, käyttökustannusarviot sekä muutaman vielä valmistumisvaiheessa olevien talojen osalta hinnastot eri materiaaleille. Vielä olisi ollut mahdollista vaikuttaa siihen, millaisen kodin itselleen saa - ja olisihan se kieltämättä ollut aika hauskaa. Hinta kuitenkin kauhistutti - meistä ei kumpikaan ollut rehellisesti sanoen varautunut aivan sellaisiin lukemiin. Myönnettäköön myös se, ettei me ihan täysin tosissamme oltu myöskään ostoaikeissa, mutta olisihan se nyt ollut kiva...

Lähdimme montaa kokemusta rikkaampina ja toisaalta, myös vähän hämmentyneinä. Tiedän tarkalleen, mistäpäin Utahia haluaisin sen meidän oman kotimme löytää - katukin on ihan täysin tiedossa. Hinta vaan taitaa olla aavistuksen liian korkealla. Mutta no - jos me joskus ihan tosissamme alamme pyöritellä vaihtoehtoa kakkoskodista, pitää sijaintia miettiä vielä uudestaan. Alpine, anyone?

Kuvat lainattu kiinteistöä välittäneeltä välittäjältä luvan kanssa.

Suomalainen kiinteistöbisnes on vähä vähältä tullut tutuksi - tuohan se nimittäin leivän meidän taloutemme ruokapöytään. Tällä puolella palloa asiat hoituvat kovin yksinkertaisesti. Ainakin, jos koko homman haluaa yksinkertaistaa. Oman asunnon myyminen on verrattain helppoa ja jopa välittäjän kanssa halpaakin - ottaen siis huomioon kaiken sen työmäärän, mitä yhdeltä välittäjältä tai parhaimmillaan koko tiimiltä menee yhtä asuntoa tai kiinteistöä varten. Puhumattakaan sitten siitä, että tällä onnistuu välttämään suurimman stressin - ei tarvitse itse järjestää yleisnäyttöjä tai miettiä sitä, kuka ostajista on tosissaan, kuka ei.

Asiat tapahtuvat myös melko samalla kaavalla, missäpäin Suomea sitten vain oltiinkin - yleisnäyttö kestää tavallisesti puolisen tuntia, ja näyttöjä järjestetään sunnuntaisin tai arki-iltaisin. Toki yksityisnäytöillekin pääsee, ja näissä ajat voivatkin sitten olla mitä tahansa vain sovitaankin. Yhdellä tutkinnolla olet laillistettu kiinteistönvälittäjä ympäri Suomea - jos muutat toiselle puolelle maata, joudut toki luomaan uudelleen asiakaskuntasi ja tekemään suuren työn alueisiin tutustuessasi, mutta kukaan ei ole viemässä tutkintoasi.

Suuren meren tuolla puolen asiat ovatkin sitten hieman eri tavalla. Suomessa kiinteistönvälitystä voi harjoittaa myös henkilö, jolla ei ole tutkintoa - tässä tosin on omat säädöksensä ja samasta firmasta täytyy löytyä sopivassa määrin myös LKV-tutkinnon suorittaneita, mutta en lähde menemään turhan yksityiskohtaiseen tarkennukseen tämän kanssa. Yhdysvalloissa vastaava on täysin mahdotonta, ja ennen alalla aloittamista tulee olla tutkinto suoritettuna. Kiinteistönvälittäjän lisenssi USA:ssa on aina osavaltiokohtainen ja se ei koskaan ole voimassa muutamia vuosia pidempään. Ajat vaihtelevat luonnollisestikin osavaltioiden mukaan, keskimäärin lisenssi täytyy uusia noin neljän vuoden välein. Ja tietenkin, tämä on paperista puuhaa - luin tosin uutisista jokin aika sitten, että Massachusetts ensimmäisenä osavaltiona on nyt mahdollistanut kiinteistönvälityslisenssin uusimisen sähköisesti. Go Massachusetts!

Yleisnäytöt - open houset - tuntuivat ainakin Utahissa olevan pitkälti viikonloppuisin. Ero oli toisaalta myös siinä, että näyttöajat vaihtelivat kahden ja viiden tunnin välillä, joten välittäjä saa todella istuskella paikallaan ja odottaa ihmisiä. Tämä siis asunnoissa ja kiinteistöissä, jotka ovat yksityisten omistamia ja kiinteistönvälitysliikkeellä myynnissä - toinen suuri ryhmä nimittäin ovat uudisrakennusalueet, jollainen löytyi meidänkin naapuristamme.

Naapurimme esimerkissä alue oli ollut jo pidemmän aikaa tyhjillään, mutta kaavoitettu asuinalueeksi. Paikallinen rakennuttaja, developer, näki tilaisuutensa koittaneen ja rakennutti kokonaisen kadullisen taloja lähes saman muotin mukaan. Suurimmat erot taisivat ulkopuolelle ollakin lähinnä siinä, että taojen ulkomateriaalit vaihtelivat aavistuksen, värit samoin. Käytännössä tämä johtuu yksin siitä, että ostajat ovat olleet liikkeellä tarpeeksi aikaisin ja päässeet näin vaikuttamaan oman, uuden kotinsa näköön. Tottakai myös sisätilat ovat erilaiset, mutta jo myydyistä taloista en näitä päässyt tiirailemaan. Sen sijaan raahasin miehen lähes korvasta pitäen eräänä kauniina perjantaina paikalle tutkailemaan model housea. Mallitalo sijaitsi kadun päässä, isot kyltit myös kertoivat jonkun olevan paikalla aina maanantaista perjantaihin 10 AM - 6 PM.

Mallitalojen ja listattujen asuntojen / kiinteistöjen ero? Mallitalot toimivat vähän kuin kaupat - senkun kävelet sisään vaan (suurinpiirtein virka-aikana), ja saat tutustua taloon vapaasti, välittäjän suotuisalla avustuksella. Näytöt puolestaan ovat lyhyempiä, spesifimpiä ja kaiken kaikkiaan kompakteja. Siinä, missä Suomessa asunnosta tai kiinteistöstä saat kaiken haluamasi lisätiedon tavallisesti näytön jälkeen (issarit, taseet, yhtiöjärjestykset, pohjakuvat...), Yhdysalloissa saat heti näytölle sisään kävellessäsi ison nipun papereita, sisältäen tarjouspaperit ja lainalaskelmapaperit. Välittäjä kyselee hyvin avoimesti rahapuolen asioista, mitään kainostelematta - paljonko tienaat, mitä olet valmis sijoittamaan taloosi, mikä on maksimi kuukausierä? Suomessa ei ehkä edetä aivan niin suoraviivaisesti - mennään parin mutkan kautta samaan pisteeseen. Toki maasta riippumatta kaikki nämä asiat ovat myös hyvin välittäjäkohtaisia ja eroja on paljon osavaltioittainkin, joten ei kannata sentään pelkästään aiemman kuvailun varaan laskea.

Millaista sitten on olla varsinaisella näytöllä Yhdysvalloissa?

Tästä jatkan huomenna.

Vaikka moni asia onkin Suomessa äärettömän hyvin, on myös sellaisia seikkoja, joita ikävöimme miehen kanssa vuorotellen. Välillä asiat ovat vähän isompia ja toisinaan pienempiä, mutta muutama päivä takaperin jäimme juttelemaan automatkalla ostoksien tekemisestä. Etenkään täällä meidän kulmillamme ei ole suurensuuria ostoskeskuksia ja valtavia mahdollisuuksia - kaikki tarvittava meillä kyllä on, mutta erikoisuudet puuttuvat. Toisaalta, Helsinkiin ajaa muutamassa tunnissa jos niikseen tulee, ja postikin kuljettaa erikoisempia ostoksia kotiin saakka.

En ehkä ole se naisellisin nainen siinä mielessä, että minua on lähes mahdotonta saada esimerkiksi vaateostoksille. Kaapista löytyvät ne kaikki perusjutut, millä pärjään - that's it, miksi tuhlata rahaa muuhun? Toisaalta, ostan enemmän muutenkin laatua kuin määrää, joten yleensä vaatekaapin sisältöön ei edes tarvitse senkään puolesta kajota pitkään aikaan.

Mutta niin - mitä me sitten kaipaamme? Sitä, että ostoksilla on hauskaa! Laajoja valikoimia, halpoja hintoja! Ehkäpä paras esimerkki hauskoista ostoksista on Scheels.

Me ajoimme Scheelsiin noin varttitunnin, liikenteestä riippuen. Ja vaikka kyseessä ei olekaan isoin mahdollinen ostoskeskus edes Utahin mittakaavalla, on Scheels ihan takuulla kaikkein hauskin! Heti ovista sisään astuessa vastassa on koko ostoskeskuksen korkuinen maailmanpyörä, josta pääsee katselemaan korkeiden ikkunoiden kautta näkymiä Kalliovuorille. Toisaalta Scheelsissä on myös erilaisia, kausittain vaihtuvia asetelmia ja teemoja, sekä eräs herra presidenttikin.

Vaikka Scheels pääasiassa myykin urheilutarvikkeita, on tarjolla kyllä melkoisen paljon muutakin. Esimerkiksi koira on saanut Scheelsistä tuliaisiksi niin leluja kuin vaatteitakin, ja toisaalta toisessa kerroksessa pystyy pysähtymään myös kahville tai pienelle purtavalle.

Niin - vaikka Suomi aika mainio paikka onkin, jotain tämän suuntaista kaipaisin ehdottomasti meillekin. Ja jos ei edes tänne nurkille, niin miksei vaikka jonkun isomman kaupungin alueelle! Ainakin jokin tällainen olisi paljon helpommin saavutettavissa, kuin kaukana tuolla jossakin sijaitseva Scheels. Ja hei - kukapa ei tykkäisi maailmanpyörästä, valoisesta ostoskeskuksesta ja fiksuista hinnoista? Jopa minä löydän epänaisellisuuteeni sopivaa vaatetta eri tiimien kollareista päälleni, eikä minua tarvitse Scheelsiin edes kahdesti käskeä.

Viimeaikainen Orlandon ammuskelu on aiheuttanut keskustelua meidän taloudessamme. Luonnollisestikaan tämä ei kuitenkaan ollut ainoa tapahtuma, joka herätti ajatuksia - väkivaltaa, terrorismia ja pahuutta tuntuu olevan tällä hetkellä ympäri maailman, eikä yksikään paikka ole toista tärkeämpi tai vähäisempi. Mieheni taustan tietäen on kuitenkin enemmän kuin ymmärrettävää, että erityisesti sotilaallinen puoli aiheesta kiinnostaa. Tai ehkä paremminkin sanoen, se sotilaallinen puoli hänessä nostaa päätään.

Yksi viimeaikaisimmista väkivallanteoista noussut kysymys kuitenkin on se, kummalla puolella sitä tässä ollaan - aseiden kannalla, vai ei?

Olen harvinaisen tietoinen siitä stereotypiasta, joka amerikkalaisista vilisee - asehulluja kaikki. Tällä on varmasti perääkin, mistäpä moinen muuten olisi jalansijaa saanut. Karkeasti sanoen porukka jakautuu kuitenkin hyvin selvästi kahtia - niihin, jotka kannattavat aseita viimeiseen saakka ja toisaalta myös niihin, jotka eivät millään tavalla koe aseiden olevan tarpeen. Ääripäät ovat hyvin kaukana toisistaan, ja tämä piirtää jopa veteen harvinaisen selvärajaisen viivan.

Aselait vaihtelevat osavaltiosta toiseen, ja minä en oikeastaan pysty tässä vaiheessa sanomaan tai ottamaan kantaa mihinkään muuhun, kuin Utahin aselakiin. Mieleen tulee väkisinkin erityisesti yksi keskustelu illalta, jolloin vain istuskelimme sohvalla ja katsoimme televisiota. Mies katseli ovelle tyynen rauhallisesti ja kysyi, tietäisinkö, mitä minä saisin tehdä jonkun tunkeutuessa luvatta kotiimme. Mielessä pyöri hyvin suomalaisia, korrekteja tapoja kohdata ja käsitellä tilanne - tietenkin. Niin, voisin soittaa hätänumeroon ja yrittää saada sitä kautta virkavallan paikalle mahdollisimman nopeasti? Voisin toisaalta myös itse yrittää tarttua johonkin mahdollisimman uhkaavaan, ja säikäyttää tunkeilijan matkoihinsa?

Kuten arvata saattaa, sain osakseni lähinnä naureskelua ja huvittuneita ilmeitä. Minä kun kuulemma voisin hakea toisesta huoneesta aseen, tähdätä ja ampua. Niin kauan olisin myös lain silmissä suojattuna, kunhan tunkeutuja olisi kasvokkain minua kohti, yhä kotiimme tunkeutumassa. Jos ryökäle kuitenkin ehtisi kääntyä toiseen suuntaan ja olisi jo matkaamassa takaisin ovea kohti, olisi ampuminen rikos. Minä olisin se rikollinen, se, joka kärsisi hyvin pitkää kakkua taatusti kovassa seurassa valtion hotellissa.

Ensin ajatus käsiaseesta ja minusta samojen seinien sisäpuolella oli kammottava. En pitänyt siitä oikeastaan yhtään - ajatuksissa siinsi lähinnä kauhuskenaariot siitä, kuinka unissakävellessäni tarttuisin aseeseen ja kaikesta kokemattomuudestani huolimatta onnistuisin aiheuttamaan täyden kaaoksen ja murhetta. Näin ei luonnollisestikaan koskaan käynyt, mutta välillä ajatus tunkeutui uniinkin saakka. 

Olenko minä koskaan itse ampunut? Olen - kokemukseni tosin rajoittuvat ainoastaan yhteen ja ainoaan käsiaseeseen, enkä ole ikinä edes pitänyt hyppysissäni mitään sen suurempaa asetta.  Olen itseasiassa myös kirjoittanut aiheesta - täällä. Suurimpana tekijänä hommassa oli se, että halusin itse uteliaisuuttani saada edes jonkinlaisen tuntuman asiaan - toisaalta halusin myös oppia edes perustiedot siitä, kuinka asetta pitäisi käsitellä ja mitä tulisi ottaa huomioon turvallisuuden kannalta. Ajattelin tämän hälventävän edes hieman sitä salaperäisyyden verhoa, joka aseiden ja ampumisen edessä oli minulle tätä ennen ollut. Se auttoi, mutta ei missään tapauksessa poistanut pelkoa, joka minulla oli aseisiin ollut aiemminkin. Pystyin kyllä ampumaan ja pitelemään asetta, mutta aika hirveää se silti oli. Ajatus siitä, että käsissä on ladattu ase... Se on samaan aikaan pelottavaa ja lamaannuttavaa.

Tekikö tämä minusta asemyönteisen, vai kääntyikö kelkka vastaavasti täysin toiseen suuntaan? Tähän on paha sanoa oikeastaan yhtään mitään. Tiedän mieheni kannan - ymmärrän sen ja arvostan sitä, mutta en välttämättä allekirjoita itse aivan kaikkia samoja väittämiä hänen kanssaan.

En ymmärrä alkuunkaan sitä, kuinka aseet poistaisivat väkivallan maailmasta. Mediassa esitetään argumentteja sen puolesta, että esimerkiksi kouluissa pitäisi olla aseita varmuuden vuoksi; puolustukseksi. Pointtinahan olisi tietysti se, että mahdollinen tunkeutuja saataisiin pysäytettyä nopeasti. Entä jos tällainen, puolustukseen käytettäväksi tarkoitettu ase päätyisikin vääriin käsiin? Poistaako väkivalta väkivallan? En usko tähän ollenkaan. Uskon puolestani siihen, että ihmisten pitäisi pystyä opettamaan toisiaan enemmän - se jos mikä vähentäisi paitsi ennakkoluuloja, myös tietämättömyyttä ja sitä kautta ongelmia.

Olen toisaalta myös sitä mieltä, että jokaisella on oikeus kokea olonsa turvalliseksi. Mikäli se vaatii käsiasetta kassakaapissa tai yöpöydällä, hei - se on ihan okei! Isoin ongelma ja ristiriita tässä minulle on tosin siinä, missä menee raja terveen ja sairaan välillä. Pystytäänkö rajatapaukset erottamaan niistä, jotka ovat vain peloissaan oman turvallisuuden puolesta? Aiheuttaako ase tässäkin tapauksessa vain enemmän vahinkoa kuin mitään positiivista?

Lienee aika monenkin toive, että tällaiset verilöylyt saataisiin loppumaan ja ihmiset voisivat jatkaa elämäänsä vailla pelkoa. Aseiden kanssa tai ilman, kukapa ei haluaisi tuntea olevansa turvassa.

Postauksen kuvat otoksia vähän eri ajoista Utahin South Jordanissa sijaitsevasta The Gun Vaultista.

Tässä jokin aika takaperin päässä ei rehottanut mitään muuta, kuin mielikuvituksen puute (ja jonkinmoisessa takussa oleva tukka), joten käännyin luottopakkini Mintun puoleen postausideoiden puutteessa. Minttu keksikin nostaa esille aiheen siitä, miksi kaikki on Amerikassa suurempaa.

Miksi - niin, siihen onkin hieman vaikeampi vastata. Voin kuitenkin heittää muutamat omasta, hyvinkin kuvitteellisesta hatusta heitetyt perusteet sille, minkä vuoksi Amerikassa kaikki on suurta.

1000 x särkylääkettä, anyone?

Jos aloitetaan esimerkiksi siitä ilmiselvimmästä - nimittäin ne isot pakkauskoot. Myönnän, että olen itsekin aiemmin vähän naureskellut sille, miksi jotakin täytyy pakata (järjettömän) kokoisiin pahvilaatikoihin tai muovipurkkeihin, mutta Amerikka kirjaimellisesti avasi silmät tämän suhteen. Onhan se nyt paljon kätevämpää ostaa kerralla enemmän - siinä säästää paitsi rahaa, myös omaa vaivaansa ja esimerkiksi Costcosta on saanut hyvällä hinnalla hyvää laatuakin. Ei siis ole näiltä osin ollut valittamista. Tämä vähentää kauppareissuja ja antaa jopa tällaiselle laiskuuteenkin taipuvalle rouvasihmiselle enemmän mahdollisuuksia - kas, kun kotosalta löytyykin jo ainakin lähes kaikki tarvittava.

Nykyisellään pienet pakkauskoot täällä koti-Suomessa pistävät välillä ärsyttämään. Miksi tätäkin ei voitu suoraan laittaa vähän isompaan laatikkoon? Kaiken kaikkiaan säästyisi myös pakkausmateriaalia kaiken muun ohella, kun kotiin ei tarvitsisi roudata yhden sijasta kymmentä pikkupakettia. Vähemmän jätettä, enemmän ekologisuutta. Niin, ja mainitsinko myös sen helppouskertoimen...?

Isot pakkauskoot vaativat tietysti myös isoja kuljetusvälineitä - isoja autoja. Erityisesti reilummankokoisia pick upeja näkyy katukuvassa selkeästi enemmän, kuin Suomessa. Näin suomalaisena on itse vaikea sanoa suosiota pick upeille, mutta ovathan ne nyt miehekkään kokoisia, ja näköisiä myös. Uskaltaisin silti väittää, että kyse on monessakin asiassa myös käytännöllisyydestä - isompaan autoon mahtuu enemmän väkeä.

Utahin katukuvassa näkyy melko paljon myös minivaneja. Erityisesti Salt Laken ulkopuolella perhekoot ovat tavallisestikin aavistuksen suurempia, joten iso perhe tarvitsee tietenkin hieman isomman kulkuvälineen. Toisaalta, keskimäärin kuudella kaistalla sukkuloidessa myös jokin Smartia isompi auto on ihan selvästi jo mukavuustekijäkin. Jos minullakin meinasi välillä tulla ahtaanpaikankammo meidän SUV:n penkillä, en edes uskalla ajatella, kuinka ahdistavalta minusta olisi tuntunut olla pikkuautossa. Saati sitten, kun autoa ympäröi kummaltakin puolelta kohtalaisen julman kokoiset rekat, ei siinä kohdin erityisemmin naurata.

Rekoista muuten juteltiin miehen kanssa tässä taannoin. Hän oli aika yllättynyt kun sanoin, että suomalaisrekoissa on nopeusrajoittimet - USA:ssa niitä ei kuulemma ole. Entistäkin pelottavampi ajatus tuo äskeinen - onneksi en ole tajunnut ottaa tätä aihetta puheeksi koskaan aiemmin...

On toisaalta myös ihan aiheellista muistaa, että Yhdysvallat on todella, todella suuri maa. Eroja löytyy jo ihan osavaltionkin sisältä, saati sitten eri osalvaltioiden välillä. Ja kun lähdetään vertailemaan esimerkiksi jotakin itärannikon osavaltiota länsirannikon veljeen, on eroavaisuuksia nopeasti yllättävänkin paljon. Isoon maahan mahtuu paljon tilaa, pitkiä välimatkoja kuin paljon eroavaisuuksiakin - ja jos kaiken sanotaankin olevan isompaa USA:ssa, niin vielä tätäkin isompaa se taitaa ainakin sananlaskujen mukaan olla Teksasissa. Isoon maahan mahtuu myös iso kansa ja paljon ihmisiä, jotka elävät - kuluttavat ja tuottavat.

Oodi isoille pakkauksille ja järkeville hinnoille - sekä rekkojen kanssa tietä raivaaville autoille!

Olen ollut lievästi sanoen hämmentynyt siitä ajatuksesta, että meillä kasvaa monikulttuurinen lapsi. Se reppanahan kasvaa Suomessa, suomalaisten ympäröimänä ja hyötyy parhaillaan yhdestä maailman parhaista koulutusjärjestelmistä. Vaikka lapsi monikulttuurinen onkin, suurin osa vaikutteista on täysin suomalaisia.

Aluksi tuntui siltä, että koko homma menee yli hilseen. Kuinka minä pystyn opettamaan lapselle niin monia eri asioita ilman, että asiat menevät täysin sekaisin - kuinka me pystyisimme antamaan tyypille juuri oikeat palaset kummastakin kulttuurista? Ihan mahdottomaltahan se tuntui. Kuinka kahden kielen sekamelskaan muka pystyisi onnistuneesti sopeutumaan - siis siten, että kaikki tulisivat kuulluiksi ja kumpikin kieli pysyisi virheettömänä?

No - se on ehkä sanomattakin selvää, ettei kaikki tietenkään niin yksinkertaisesti suju. Anglismeja eksyy suomeen ja toisaalta englanniksi tulee ainakin itse sanottua joitakin asioita niin käsittämättömän tökerösti, ettei mitään tolkkua. Ja silti, kieli on vain yksi pieni osa siitä kokonaisuudesta, joka meidän pitäisi pystyä tuolle ihmisenalulle tarjoamaan. Näkyvin - tai ainakin yksi näkyvimmistä - se kuitenkin on, mutta ainoa ei suinkaan. Siinä vaiheessa, kun ymmärsin jättää oman pingottamiseni ja täydellisyyden tavoittelun vähän vähemmälle, alkoi homma sujua huomattavasti paremmin. Asiat löysivät omat paikkansa ja lopulta tasapaino löytyi melko itsestään.

Meidän monikulttuurisuutemme tulee pienistä palasista. Siitä, että lapsen iltapalabanaanin päälle sipaistaan vähän maapähkinävoita, tai että hän saa paahtoleipänsä voin sijasta marmeladilla. Siitä, että tietyt fraasit tulevat kotona vain tietyllä kielellä, joillakin asioilla on nimi vain yhdellä kielellä. On se sitten suomi tai englanti.

Toisaalta, meidän taloudessamme myös mittayksiköitä käytetään sekaisin. Lapsi on oppinut kuulemaan, että me aikuiset puhumme maileista kuin kilometreistäkin ja toisaalta, painotkin ovat summittain kiloissa ja paunoissa. Näitä vilisee puheessa sekalaisesti vähän sen mukaan, millä kielellä keskustelua on milloinkin aloitettu, tai mikä sillä hetkellä vain luontevammalta sattuu tuntumaan. Miehelle asiat kääntyvät helpommin amerikan malliin, minä taas suosin ehdottomasti metrijärjestelmää kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Lämpötilojakin lapsi ymmärtää kohtalaisen sujuvasti kummallakin tapaa, mutta käyttää itse selvästi mielummin celsiuksia. Mittari kääntyy kumpaankin suuntaan, joten ongelmia ei pahemmin pääse syntymään - ja sanoo tyypille ulkolämpötilan sitten kumpaan tahansa yksikköön, suurin piirtein oikeat vaatteet löytyvät päältä joka tapauksessa.

Juhlien ja juhlapyhien puolesta meillä tilanteen mukaan yhdistellään tai valikoidaan. Suomen itsenäisyyspäivä on harras ja hiljainen, heinäkuun neljäntenä puolestaan juhlitaan ja lähdetään pienelle piknikille. Pyhää Urhoa meillä tuskin juhlistettaisiin, jos aikuiset eivät sattuisi olemaan juuri Suomesta ja USA:sta, mutta toisaalta periamerikkalainen perhe tuskin juhlisi meidän juhannustamme. Jouluun kuin pääsiäiseenkin yhdistyy kätevästi tapoja kummastakin kulttuurista, aivan kuten uuteen vuoteenkin ja syntymäpäiviin. Vappua juhlitaan suomalaisittain, ja meidän rakasta veteraaniamme muistetaan aivan erityisesti kerran vuodessa pienellä ekstrahemmottelulla.

Lapsi ei ole kuullut koko elämäänsä läpeensä molempia kieliä. Englanti on tullut kotoisammaksi ja tutummaksi viimeisimpien vuosien aikana, mutta ei suinkaan aivan vauvasta saakka. Vaikka suomi siis selkeästi onkin juuri se oma kieli, ymmärtää neiti sujuvasti eri ilmaisuja englanniksi ja sanoo itsekin simppeleitä fraaseja englantia käyttäen, mutta ei ole suomen voittanutta. Välillä tyttö yllättää meidät molemmat salakuuntelutaidoillaan - ja me kun oletimme, ettei pikkutyyppi vielä sentään ihan just sitä keskustelua olisi ymmärtänyt...

Toisaalta, meille molemmille myös tietty siveellisyys on ollut aina tärkeää. En nyt puhu siitä, että asioista ei saisi puhua niiden oikeilla nimillään tai pitäisi turhaan sievistellä - lähinnä puhun nyt pukeutumisesta. Olen itsekin melko tarkka siitä, mitä päälleni laitan - en missään tapauksessa mitään sellaista, missä näkyy turhan paljoa dekolteeta ja kesälläkin peitän myös käsivarteni. Myös neiti kokee saman kohtalon - ei napapaitoja tai liian lyhyitä shortseja. Lapsen pitää saada olla lapsi, mutta itseään voi ilmaista vaatteiden kauttakin aivan eri tapaa, kuin niiden niukkuudella.

Olemme myös tehneet alusta asti selväksi, että on ihan okei näyttää tunteitaan. On ihan okei myös kertoa asiansa suoraan ja kiertelemättä - toisaalta pieni pehmennys on välillä hyvästä sekin. Kaiken a ja o on myös kohteliaisuus, ja tästä emme ole missään vaiheessa suostuneet joustamaan. Neiti on kuitenkin melkoisen ulospäinsuuntautunut jo ihan muutenkin, joten oikeastaan tätä on tarvinnut vain hioa, ei suinkaan opettaa alusta alkaen. Tyypillinen suomalaislapsi kun on hiljainen ja ennemmin hieman ujonkin puoleinen, on meidän suomalaisemme sen sijaan (vähän turhankin) kovaääninen ja hersyvä. Eläväinen. Suomalainen kulttuuri opettaa hiljaiseen hyväksyntään, vetäytymiseen ja siihen, että huolehditaan vain omista asioista. Olemme yrittäneet antaa lapselle eväitä myös asioiden toisenlaiseen kohtaamiseen - siihen avoimmuuteen, johon törmää Yhdysvalloissa jo ihan kaupan kassallakin.

Ennen kaikkea kaksi länsimaista kulttuuria yhdistyy arjessa yhteen niin sulavasti, ettei sitä ehkä itsekään tule kovin aktiivisesti ajatelleeksi. Me olemme tehneet paljon kompromisseja kumpaankin suuntaan, eikä kumpikaan meistä aikuisista ole joutunut luopumaan mistään itselleen äärimmäisen rakkaasta ja tärkeästä. Päin vastoin, meidän tapamme, pyhämme ja arkemme ovat vain rikastuneet aiemmasta! Kumpi kumpaakin kunnioittaen, sillä aika harvoin yksi lopulta sulkee toista pois.

Ja jos ihan totta puhutaan, olen aika ylpeäkin meidän monikulttuurisesta neidistämme. Hän saa lopulta melkoisen suuren lahjan nähdä uniikilla tapaa kahta erilaista, ja silti melko samanlaista maailmaa.