Symboleja kahden ihmisen keskinäiselle sitoumukselle ja suhteelle on olemassa monenlaisia. Toisille riittää jo pelkkä rakkaudentunnustus, toiset mielivät helyjen perään ja osa taas jää jonnekin sille välille. Ehkä se traditionaalisin symboli (romanttiselle) rakkaudelle lienee juurikin sormus, jota ainakin länsimaisen tavan mukaan pidetään vasemmassa nimettömässä.

Ensimmäisen sormukseni taisin saada muutama päivä sen jälkeen, kun olin syntynyt. Sen osti isäni - se mitoitettiin äitini etusormen mukaan, ja se sopii minulle kuin valettu. Yhä edelleen. Tällä hetkellä se ei tosin valitettavasti kulje mukana, sillä onnistuin katkaisemaan sen - sormus on kyllä nyt korjattu, mutta pelkään sen olevan aivan liian hauras jokapäiväistä käyttöä varten. Harmi sinänsä, sillä sormus on minusta ihan äärettömän kaunis. No, sormus pääsee joka tapauksessa käyttöön aina keskeisimpinä hetkinä ja saa tälläkin hetkellä paistatella omalla kunniapaikallaan muiden korujen joukossa.

Toiset elämäni merkittävimmistä sormuksista on puolestaan saatu paremmalta puoliskoltani - näitä sormuksia on meidän yhteiselle matkallemme mahtunut kaikkiaan kolme.

Erikseen...

...Ja yhdessä.

Ensimmäinen näistä oli kovin erityinen ja toisaalta myös hyvin erilainen seuraajiinsa verrattuna. Sain sen täysin yllättäen ja arvaamatta The Roofissa. Kyseessä oli miehen isoäidin perintösormus, joka oli kulkenut suvussa jo ennen sitä - alunperin sormus taisi olla noin 1900-luvun alusta. Koska kihloista oltiin puhuttu, mutta vain ajatuksen tasolla, oli tämä sormus eräänlainen promise ring. Erityisesti Yhdysvalloissa tämä on miehen sanojen mukaan kohtalaisen suosittu tapa, kyseessä on ns. esikihlaus. Kaiken kaikkiaan perintösormus ehti olla minulla vajaat viisi kuukautta, ennenkuin se vaihtui seuraavaan.

En nimittäin nähnyt varsinaista vihkisormustani kuin vasta muutama päivä ennen naimisiinmenoamme. Meikäläisen synttärit nimittäin sattuivat hyvän aikaa ennen vierailua maistraattiin - aika tarkalleen viikko jäi väliä näiden kahden päivän välille. Mies käyttäytyi koko päivän ihan suunnattoman oudosti ja pyysi, että lähdettäisiin vähän purkamaan isoimpia paineita fillareiden selkään. Minuahan tämä ei miellyttänyt, vaan kiukuttelin vähän lisää, ja meinasin aiheuttaa ihan totaalisen hermoromahduksen meille kummallekin. Lopulta päästiin kuin päästiinkin lähtemään - ei poljettu kovinkaan pitkälle, vaan pysähdyttiin läheisen metsän keskellä olevan autiotalon pihalle. Mullahan on siis aina ollut jonkinlainen fiksaatio hylättyihin (vanhoihin) rakennuksiin, joten miehen läsnäollessa uskaltauduin vihdoin tutkimaan paikkoja vähän lähempääkin. En silti vaan ihan ymmärtänyt, miksi toinen oli niin kovin kummallinen - ja niinpä me lopulta päädyttiin takaisin ulos.

Ja mitä pienet silmäni näkivätkään nurmella? No jotain pyöreää ja kultaista! Niin naiivi kuin olinkin, rupesin hihkumaan miehelle ihan onnessani löytäneeni pihalta jonkun vanhan sormuksen - 'varmaan kuulunut sille talon vanhalle rouvalle!' Totuus alkoi valjeta siinä vaiheessa, kun olin saanut noukittua sormuksen ylös ja huomasin, että mies oli suoraan edessä, yhdellä polvella.

Sain siis pitää vihkisormusta sormessa jo ennakolta viikon verran, kihlasormuksena. Varsinaisesti tässä ei ole (USA:n) mittakaavalla mitään ihmeellistä - on hyvin tavallista, että kihlasormusta modataan ennen naimisiinmenoa hieman fiinimmäksi, tai vastaavasti sen kaveriksi ostetaan toinen, vaatimattomampi sormus - kihlasormus on siis sielläpäin yleensä se näyttävämpi sormuksista. Me kävimme miehen kanssa pitkän keskustelun siitä, kumman perinteen mukaan mennään - kaksi sormusta, kuten suomalaisittain (kihla- ja vihkisormukset), vai pelkästään yksi. Päädyttiin lopulta yhteen jo ihan senkin vuoksi, että mies päätti vetää homman muutenkin vähän omia teitään - tyyppi nimittäin suunnitteli minun vihkisormukseni itse, yhdessä korusepän kanssa. Vaikka aikaisemmin ajattelinkin, että mennään vähän turhan suuriin mittakaavoihin, niin myönnän - onhan se aika kiva tietää, että mun sormukseni on täysin uniikki ja maailman rakkaimman ihmisen suunnittelua.

Vihkisormukseni on toisin sanoen kuin puunrunko - sormus on läpeensä pyöreä, 'runkoa' pitkin kulkee myös juovat puunsyinä. Oksan päät yhdistyvät kiveen sekä kullasta muotoiltuun lehteen - tätä on kokonaisuutena vähän vaikea selittää, mutta onneksi kuvat paikkaavat edes hieman.

Tämän vuoden ystävänpäivänä vihkisormus sai täysin yllättäen uuden kaverin. Mies oli lähestynyt samaa koruseppää sähköpostilla, joka oli siis luonut myös vihkisormuksen - ja koska hänellä oli malli ja mitat valmiina, oli hän saanut yhdessä miehen kanssa ideoiden valmistettua toisen sormuksen, joka sopisi yhteen vihkisormuksen kanssa. Ystävänpäivänä sain siis toisen osan sormukseen - idea on käytännössä sama kuin vihkisormuksessakin, mutta tämä sormus on huomattavasti simppelimpi, ilman kiviä. Mies oli kuulemma suunnitellut antavansa sen jossakin vaiheessa myöhemmin, mutta lopulta ystävänpäivä oli tuntunut oikealta - eikä minulla ainakaan mitään tätä vastaan ole. Enää en luultavasti osaisi olla ilman ollenkaan - tosin, eipä nämä kaksi taida edes lähteä sormesta pois muuten, kuin vähän rajummalla väkivallalla.

Kun Amerikkalainen muutti Suomeen, oli hän hyvin avoin ja utelias oppimaan uutta. Herra Amerikkalainen on myös jakanut useimpia huomioitaan vaimonsa kanssa, ja vaimo puolestaan on kirjoittanut niitä ylös blogiinsa.

Ja koska kaikki hauskuushan on siinä, että näitä eroja pääsevät lukemaan meidän lisäksemme muutkin, olkaa hyvät - ohessa pientä listaa niistä asioista, joita meidän Herra Amerikkalainen on erityisesti laittanut merkille sinä aikana, kun hän on asunut Suomessa. Katsotaan, saisiko tälle postaukselle tehtyä jatkoa jossakin myöhemmässä vaiheessa - mikäli uusia ja erilaisia huomioita alkaa putkahdella, lupaan ehdottomasti jakaa niitä myös teidän kanssanne!


Amerikkalaisen mielestä suomalaiset ovat vähän hassusti pukeutuvaa kansaa. Viimeksi kuluneella viikolla kaupungissa ajaessamme vastaan käveli mies maastokuvioisissa housuissa, paksussa hupparissa ja jonkinmoiset reikäsandaalit jalassaan. Amerikkalainen nauroi - that is so typically Finnish! You guys are like the Americans of Europe. You wanna do things your way, eff the world.

Amerikkalaisen mielestä suomalaiset ovat myös melkoisen hassusti pukeutuvaa kansaa. Hän muistaa aina huomauttaa, kuinka tennissukat törröttävät sandaaleista tai kuinka joka puolella reikäsandaalit tuntuvat olevan päivän sana. Toisaalta - amerikkalaisen vaimo kiinnitti Yhdysvalloissa melko monesti huomiotaan siihen, kuinka ihmiset puolestaan kävelivät ympäriinsä flip flopeissaan... Joten olemmeko me, suomalaiset, sittenkään aivan niin pahoja?

Amerikkalaisen mielestä tiet Suomessa ovat kapeita, mutta hyvinhoidettuja. Hiekkatiet ovat amerikkalaisen mielestä ihan täysiä turhakkeita; miksei niitäkin voisi päällystää? Etenkin, kun meidän kulmillamme hiekkateitä riittää ja niitä myös käytetään. Myös asfalttitiet ovat kapeita ja mutkaisia, moottoritietkin ovat pieniä. Helsingin suunnalla amerikkalainen sentään alkaa tuntea olonsa hieman kotoisammaksi - onhan kaistoja sentään useampi lisää ja liikennettäkin enemmän, joten aletaan saavuttamaan oikeaa tunnelmaa.

Amerikkalaisen mielestä asiat Suomessa toimivat. Oli kyse sitten oleskeluluvan uusimisesta tai paikallisen ajokortin hankkimisesta, virastot ja päättävät tahot ovat tehokkaita ja hoitavat asiansa. Jonotusajat pysyvät järkevinä ja ihminen kohdataan ihmisenä.

Amerikkalaisen mielestä on hassua, että Suomessa kaikki punaiset liikennevalot tarkoittavat ehdotonta pysähtymistä. Amerikkalainen kun kääntyisi jopa punaisia päin mielellään oikealle - kas, kotona kun se on täysin laillista ja jopa enemmänkin, kuin normaalikäytäntö. Toisaalta myös amerikkalaisen vaimo sekoittaa välillä ajatuksissaan oikealle kääntymisen punaisia päin - onneksi vaimo ei sentään ole vielä tähän mennessä onnistunut aiheuttamaan töpeksinnällään kolareita. Sydämentykytyksiä ehkä, luultavasti. Tai siis aika varmastikin.

Amerikkalaisen mielestä Suomi on kallis maa. Täällä kaikki on kallista - elintarvikkeet, bensa, kodin esineet. Toisaalta, amerikkalaisen mielestä Suomi myös antaa paljon uusille asukkailleen; hän on ollut alusta alkaen kiitollinen siitä, kuinka avuliaasti Suomi on häntä tukenut kielen oppimisessa, nyt työelämään palaamisessa.

Amerikkalaisen mielestä Suomessa on hyvin näkyvillä runsas alkoholinkulutus. Kaljanjuontia ei varsinaisesti piilotella, toisaalta kaduilla saattaa joskus harvakseltaan myös näkyä hieman epämääräisempääkin liikehdintää - henkilöillä on usein myös pullo kirkasta toisessa kourassaan. Myös julkinen ja peittelemätön tupakointi herättää ajatuksia amerikkalaisessa. Amerikkalaisen mielestä se on äärimmäisen ikävännäköistä ja toisaalta myös todella mautonta.

Niin... Eipä se amerikkalaisen vaimonkaan mielestä kovin classya ole.

Kirjoittelin eilen hieman yleisemmällä tasolla kiinteistöbisneksen eroavaisuuksista Suomessa ja Yhdysvalloissa. Tänään ajattelin puolestani perehtyä (yleis)näyttöihin ja niiden eroavaisuuksiin - mikä toimii samalla tavalla maasta huolimatta, mikä taas ei?

Suomessa yleisnäyttöjä löytää helposti välittäjästä riippuen joko viikonlopuilta tai arki-illoilta - luultavasti molemmilta. Kuten jo eilen sivusinkin, näytöt ovat tavallisesti puolen tunnin mittaisia. Toki kohteesta riippuen näytöt voivat venyä pidempäänkin ja toiset näyttävät ottaneet 20-minuutin näytöt käyttöön, mutta keskimäärin puoli tuntia ei heitä paljoakaan todellisuudesta. Yhdysvalloissa käsitettä puolen tunnin yleisnäyttö ei tunneta alkuunkaan - viikonlopun yleisnäytöt kestävät kevyesti muutamasta tunnista viiteen tai kuuteenkin. Käytännössä katsoen välittäjällä on täysi päivä jo kahdessa tai kolmessa yleisnäytössä, eikä auta kuin toivoa, että asiakkaita riittää ostajiksi saakka.

Meillä täällä Suomessa saat paljon tietoa asunnosta välittäjältäsi - pääset tarkastelemaan taloyhtiön papereita kuin muutakin mahdollista liitettä jo paikanpäällä, kopioitakin on mahdollista saada, samoin kuin kaikki tämä skannattuna sähköpostiin. Ideana kuitenkin on se, että fyysistä paperia sinulle ei työnnetä käteen jo ensimmäisellä näytöllä puolikkaan riisin verran, mutta Yhdysvallat tekee tämän asian täysin toisella tapaa - saat käteesi kerralla vaikka kuinka suuret niput papereita, mainoslehtisiä ja kaikkea, mitä voi asuntokauppaan olettaa kuuluvan. Viittasin myös eilen siihen, että välittäjät tuntuvat olevan USA:ssa keskimäärin kärkkäämpiä kuin Suomessa, eikä rahasta arastella puhua asiakkaan kanssa.

Yksi ero paitsi mallitalojen kuin yksityistenkin asuntojen kanssa on suomalaisiin vastineisiinsa. Mallitalot lavastetaan suunnittelijoiden toimesta huonekaluilla (joissa muuten on yhä hintalaput kiinni - ja tietysti tarkat koordinaatit sille, mistä samaisen mööpelin voi ostaa myös itselleen), lavastajia käytetään aika herkästi myös hieman arvokkaammissa yksityisten toimeksiantajien myyntikohteissa. Suomessa sekä Yhdysvalloissa molemmissa kuitenkin viedään herkästi omat huonekalut suoraan pois huoneistosta siinä vaiheessa, kun siellä ei enää asuta - tässä ei suurta eroa ole. Niin - ellei sitten kyse ole lavastuksesta.

Asuntonäytöllä mallitalossa - meidän kokemuksemme

Matkalla ruokakauppaan kuljin aina ihanan kadun viereltä - uusia taloja, toisella puolella taas rakennettiin lisää samoja, ihania taloja. Koska kyseessä oli rakennuttaja, oli yksi taloista pyhitetty mallitaloksi - sitä pääsisi katselemaan arkisin useamman tunnin ajan, kunhan vain kävelisi ovesta sisään. Yksin en kuitenkaan kauppareissuillani viitsinyt paikalle mennä, se olisi tuntunut vähän liian nenäkkäältä - niinpä odottelin eräänä iltapäivänä miestä töistä kotiin, eikä toinen aavistanut alkuunkaan minun suunnitelmiani.

Johdattelin iltapäiväkävelyä oikeaan suuntaan, ja mainitsin kuin ohimennen mallitalosta. Miehen nyt ei varsinaisesti tarvinnut kahdesti miettiä, mitä olin hakemassa maininnallani takaa - pienen harkinnan jälkeen hän oli tosin onneksi jo myöntynyt siihen, että mennään nyt sitten katsomaan.

Hyvä, että saimme itsemme edes kokonaan ovesta sisään, kun kaapinkokoinen mies oli jo kättelemässä meitä. Nimeni aiheutti suurta hämmästystä, ja mies yritti epätoivoisesti onnistua ääntämään sitä oikein - samaan väliin hän kehaisi olevansa itse puoliksi tanskalainen. Liekö kuitenkin toisen tai kolmannen polven tanskalaisia, sillä yhtään tanskankielistä sanaa ei mieheltä irronnut, eikä hän muutenkaan vaikuttanut tietävän Tanskasta muuta, kuin maan nimen. Keskustelua aiheesta kuitenkin sai aikaiseksi, miehen vaimon nyökkäillessä innokkaasti taustalla. Siinä tuulikaapissa seisoskellessamme saimme kuulla, että paikalla olevat mies ja nainen todella olivat aviopari - molemmat tekivät päälle kymmentuntisia päiviä omassa kiinteistönvälitysfirmassaan, vuorotellen välillä myös lapsien hoidon kanssa. Kävi aavistuksen sääliksi.

Niin, ja sitä tuulikaappia ei varsinaisesti tuulikaapiksi kyllä rohjennut sanoa - kyseessä oli ennemminkin suuri eteinen, josta oli mallitalon luonteen vuoksi muokattu välittäjille sopiva toimistotila. Sieltä lähdimme kiertämään asunnon keskikerrosta, välittäjän seuratessa tietysti tiukasti kannoillamme. Marmoritasot, viimeistä huutoa olevat kodinkoneet ja puiset kaapistot - sekä kovapuulattia. Myös valaistus oli suunniteltu designerin kanssa yhteistyössä, joten yksityiskohdat tuotiin ainakin esille viimeisen päälle. Eteistilan kautta pääsi keittiöön, ruokailutilaan ja olohuoneeseen; olohuoneesta oli puolestaan käynti takapihalle. Me tosin vain pyörähdimme pihan puolella nopeasti ja lähdimme siirtymään yläkertaa kohden - se kun vaikutti paljon kiinnostavammalta.

Yläkerrasta löytyi kaikkiaan kolme makuuhuonetta, joista masterin yhteydessä oli oma kylpyhuone ja erilliswc. Makuuhuoneiden lattiamateriaalin valinta ei varsinaisesti yllättänyt - kokolattiamattoa. Myönnän kuitenkin, että kyllä minäkin sitä makuuhuoneessa suosisin - muualla en ehkä niinkään. Yläkertaa saimme ihmetellä ja kommentoida miehen kanssa rauhassa, sillä välittäjä oli jäänyt alakertaan juttelemaan vaimonsa kanssa. Kellariin siirtymisen jälkeen hän kuitenkin seurasi mukana kuin hai laivaa, kertoen talon huippuunsa hiotuista ominaisuuksista.

Ehkä hienoin ominaisuus oli kuitenkin hinta. Perustason varustelulla tällainen tulenuusi kolmen makuuhuoneen, kahden (ja puolen) kylppärin sekä kellarikerroksen talo irtoaisi vaivaisella 385 000 dollarilla.

Seuraavaksi huomasimme pitelevämme käsissä kolmen eri pankin esitteitä, mainoslappusia sekä käyntikortteja virkailijoille, joita välittäjät suosittelivat. Näiden lisäksi saimme erillisen kartan, jolle alueen vielä vapaana olevat talot merkittiin, pohjapiirrokset yleisimmistä muutamasta mallista sekä kaikki oleelliset, tekniset tiedot, käyttökustannusarviot sekä muutaman vielä valmistumisvaiheessa olevien talojen osalta hinnastot eri materiaaleille. Vielä olisi ollut mahdollista vaikuttaa siihen, millaisen kodin itselleen saa - ja olisihan se kieltämättä ollut aika hauskaa. Hinta kuitenkin kauhistutti - meistä ei kumpikaan ollut rehellisesti sanoen varautunut aivan sellaisiin lukemiin. Myönnettäköön myös se, ettei me ihan täysin tosissamme oltu myöskään ostoaikeissa, mutta olisihan se nyt ollut kiva...

Lähdimme montaa kokemusta rikkaampina ja toisaalta, myös vähän hämmentyneinä. Tiedän tarkalleen, mistäpäin Utahia haluaisin sen meidän oman kotimme löytää - katukin on ihan täysin tiedossa. Hinta vaan taitaa olla aavistuksen liian korkealla. Mutta no - jos me joskus ihan tosissamme alamme pyöritellä vaihtoehtoa kakkoskodista, pitää sijaintia miettiä vielä uudestaan. Alpine, anyone?

Kuvat lainattu kiinteistöä välittäneeltä välittäjältä luvan kanssa.

Suomalainen kiinteistöbisnes on vähä vähältä tullut tutuksi - tuohan se nimittäin leivän meidän taloutemme ruokapöytään. Tällä puolella palloa asiat hoituvat kovin yksinkertaisesti. Ainakin, jos koko homman haluaa yksinkertaistaa. Oman asunnon myyminen on verrattain helppoa ja jopa välittäjän kanssa halpaakin - ottaen siis huomioon kaiken sen työmäärän, mitä yhdeltä välittäjältä tai parhaimmillaan koko tiimiltä menee yhtä asuntoa tai kiinteistöä varten. Puhumattakaan sitten siitä, että tällä onnistuu välttämään suurimman stressin - ei tarvitse itse järjestää yleisnäyttöjä tai miettiä sitä, kuka ostajista on tosissaan, kuka ei.

Asiat tapahtuvat myös melko samalla kaavalla, missäpäin Suomea sitten vain oltiinkin - yleisnäyttö kestää tavallisesti puolisen tuntia, ja näyttöjä järjestetään sunnuntaisin tai arki-iltaisin. Toki yksityisnäytöillekin pääsee, ja näissä ajat voivatkin sitten olla mitä tahansa vain sovitaankin. Yhdellä tutkinnolla olet laillistettu kiinteistönvälittäjä ympäri Suomea - jos muutat toiselle puolelle maata, joudut toki luomaan uudelleen asiakaskuntasi ja tekemään suuren työn alueisiin tutustuessasi, mutta kukaan ei ole viemässä tutkintoasi.

Suuren meren tuolla puolen asiat ovatkin sitten hieman eri tavalla. Suomessa kiinteistönvälitystä voi harjoittaa myös henkilö, jolla ei ole tutkintoa - tässä tosin on omat säädöksensä ja samasta firmasta täytyy löytyä sopivassa määrin myös LKV-tutkinnon suorittaneita, mutta en lähde menemään turhan yksityiskohtaiseen tarkennukseen tämän kanssa. Yhdysvalloissa vastaava on täysin mahdotonta, ja ennen alalla aloittamista tulee olla tutkinto suoritettuna. Kiinteistönvälittäjän lisenssi USA:ssa on aina osavaltiokohtainen ja se ei koskaan ole voimassa muutamia vuosia pidempään. Ajat vaihtelevat luonnollisestikin osavaltioiden mukaan, keskimäärin lisenssi täytyy uusia noin neljän vuoden välein. Ja tietenkin, tämä on paperista puuhaa - luin tosin uutisista jokin aika sitten, että Massachusetts ensimmäisenä osavaltiona on nyt mahdollistanut kiinteistönvälityslisenssin uusimisen sähköisesti. Go Massachusetts!

Yleisnäytöt - open houset - tuntuivat ainakin Utahissa olevan pitkälti viikonloppuisin. Ero oli toisaalta myös siinä, että näyttöajat vaihtelivat kahden ja viiden tunnin välillä, joten välittäjä saa todella istuskella paikallaan ja odottaa ihmisiä. Tämä siis asunnoissa ja kiinteistöissä, jotka ovat yksityisten omistamia ja kiinteistönvälitysliikkeellä myynnissä - toinen suuri ryhmä nimittäin ovat uudisrakennusalueet, jollainen löytyi meidänkin naapuristamme.

Naapurimme esimerkissä alue oli ollut jo pidemmän aikaa tyhjillään, mutta kaavoitettu asuinalueeksi. Paikallinen rakennuttaja, developer, näki tilaisuutensa koittaneen ja rakennutti kokonaisen kadullisen taloja lähes saman muotin mukaan. Suurimmat erot taisivat ulkopuolelle ollakin lähinnä siinä, että taojen ulkomateriaalit vaihtelivat aavistuksen, värit samoin. Käytännössä tämä johtuu yksin siitä, että ostajat ovat olleet liikkeellä tarpeeksi aikaisin ja päässeet näin vaikuttamaan oman, uuden kotinsa näköön. Tottakai myös sisätilat ovat erilaiset, mutta jo myydyistä taloista en näitä päässyt tiirailemaan. Sen sijaan raahasin miehen lähes korvasta pitäen eräänä kauniina perjantaina paikalle tutkailemaan model housea. Mallitalo sijaitsi kadun päässä, isot kyltit myös kertoivat jonkun olevan paikalla aina maanantaista perjantaihin 10 AM - 6 PM.

Mallitalojen ja listattujen asuntojen / kiinteistöjen ero? Mallitalot toimivat vähän kuin kaupat - senkun kävelet sisään vaan (suurinpiirtein virka-aikana), ja saat tutustua taloon vapaasti, välittäjän suotuisalla avustuksella. Näytöt puolestaan ovat lyhyempiä, spesifimpiä ja kaiken kaikkiaan kompakteja. Siinä, missä Suomessa asunnosta tai kiinteistöstä saat kaiken haluamasi lisätiedon tavallisesti näytön jälkeen (issarit, taseet, yhtiöjärjestykset, pohjakuvat...), Yhdysalloissa saat heti näytölle sisään kävellessäsi ison nipun papereita, sisältäen tarjouspaperit ja lainalaskelmapaperit. Välittäjä kyselee hyvin avoimesti rahapuolen asioista, mitään kainostelematta - paljonko tienaat, mitä olet valmis sijoittamaan taloosi, mikä on maksimi kuukausierä? Suomessa ei ehkä edetä aivan niin suoraviivaisesti - mennään parin mutkan kautta samaan pisteeseen. Toki maasta riippumatta kaikki nämä asiat ovat myös hyvin välittäjäkohtaisia ja eroja on paljon osavaltioittainkin, joten ei kannata sentään pelkästään aiemman kuvailun varaan laskea.

Millaista sitten on olla varsinaisella näytöllä Yhdysvalloissa?

Tästä jatkan huomenna.

Viimeaikainen Orlandon ammuskelu on aiheuttanut keskustelua meidän taloudessamme. Luonnollisestikaan tämä ei kuitenkaan ollut ainoa tapahtuma, joka herätti ajatuksia - väkivaltaa, terrorismia ja pahuutta tuntuu olevan tällä hetkellä ympäri maailman, eikä yksikään paikka ole toista tärkeämpi tai vähäisempi. Mieheni taustan tietäen on kuitenkin enemmän kuin ymmärrettävää, että erityisesti sotilaallinen puoli aiheesta kiinnostaa. Tai ehkä paremminkin sanoen, se sotilaallinen puoli hänessä nostaa päätään.

Yksi viimeaikaisimmista väkivallanteoista noussut kysymys kuitenkin on se, kummalla puolella sitä tässä ollaan - aseiden kannalla, vai ei?

Olen harvinaisen tietoinen siitä stereotypiasta, joka amerikkalaisista vilisee - asehulluja kaikki. Tällä on varmasti perääkin, mistäpä moinen muuten olisi jalansijaa saanut. Karkeasti sanoen porukka jakautuu kuitenkin hyvin selvästi kahtia - niihin, jotka kannattavat aseita viimeiseen saakka ja toisaalta myös niihin, jotka eivät millään tavalla koe aseiden olevan tarpeen. Ääripäät ovat hyvin kaukana toisistaan, ja tämä piirtää jopa veteen harvinaisen selvärajaisen viivan.

Aselait vaihtelevat osavaltiosta toiseen, ja minä en oikeastaan pysty tässä vaiheessa sanomaan tai ottamaan kantaa mihinkään muuhun, kuin Utahin aselakiin. Mieleen tulee väkisinkin erityisesti yksi keskustelu illalta, jolloin vain istuskelimme sohvalla ja katsoimme televisiota. Mies katseli ovelle tyynen rauhallisesti ja kysyi, tietäisinkö, mitä minä saisin tehdä jonkun tunkeutuessa luvatta kotiimme. Mielessä pyöri hyvin suomalaisia, korrekteja tapoja kohdata ja käsitellä tilanne - tietenkin. Niin, voisin soittaa hätänumeroon ja yrittää saada sitä kautta virkavallan paikalle mahdollisimman nopeasti? Voisin toisaalta myös itse yrittää tarttua johonkin mahdollisimman uhkaavaan, ja säikäyttää tunkeilijan matkoihinsa?

Kuten arvata saattaa, sain osakseni lähinnä naureskelua ja huvittuneita ilmeitä. Minä kun kuulemma voisin hakea toisesta huoneesta aseen, tähdätä ja ampua. Niin kauan olisin myös lain silmissä suojattuna, kunhan tunkeutuja olisi kasvokkain minua kohti, yhä kotiimme tunkeutumassa. Jos ryökäle kuitenkin ehtisi kääntyä toiseen suuntaan ja olisi jo matkaamassa takaisin ovea kohti, olisi ampuminen rikos. Minä olisin se rikollinen, se, joka kärsisi hyvin pitkää kakkua taatusti kovassa seurassa valtion hotellissa.

Ensin ajatus käsiaseesta ja minusta samojen seinien sisäpuolella oli kammottava. En pitänyt siitä oikeastaan yhtään - ajatuksissa siinsi lähinnä kauhuskenaariot siitä, kuinka unissakävellessäni tarttuisin aseeseen ja kaikesta kokemattomuudestani huolimatta onnistuisin aiheuttamaan täyden kaaoksen ja murhetta. Näin ei luonnollisestikaan koskaan käynyt, mutta välillä ajatus tunkeutui uniinkin saakka. 

Olenko minä koskaan itse ampunut? Olen - kokemukseni tosin rajoittuvat ainoastaan yhteen ja ainoaan käsiaseeseen, enkä ole ikinä edes pitänyt hyppysissäni mitään sen suurempaa asetta.  Olen itseasiassa myös kirjoittanut aiheesta - täällä. Suurimpana tekijänä hommassa oli se, että halusin itse uteliaisuuttani saada edes jonkinlaisen tuntuman asiaan - toisaalta halusin myös oppia edes perustiedot siitä, kuinka asetta pitäisi käsitellä ja mitä tulisi ottaa huomioon turvallisuuden kannalta. Ajattelin tämän hälventävän edes hieman sitä salaperäisyyden verhoa, joka aseiden ja ampumisen edessä oli minulle tätä ennen ollut. Se auttoi, mutta ei missään tapauksessa poistanut pelkoa, joka minulla oli aseisiin ollut aiemminkin. Pystyin kyllä ampumaan ja pitelemään asetta, mutta aika hirveää se silti oli. Ajatus siitä, että käsissä on ladattu ase... Se on samaan aikaan pelottavaa ja lamaannuttavaa.

Tekikö tämä minusta asemyönteisen, vai kääntyikö kelkka vastaavasti täysin toiseen suuntaan? Tähän on paha sanoa oikeastaan yhtään mitään. Tiedän mieheni kannan - ymmärrän sen ja arvostan sitä, mutta en välttämättä allekirjoita itse aivan kaikkia samoja väittämiä hänen kanssaan.

En ymmärrä alkuunkaan sitä, kuinka aseet poistaisivat väkivallan maailmasta. Mediassa esitetään argumentteja sen puolesta, että esimerkiksi kouluissa pitäisi olla aseita varmuuden vuoksi; puolustukseksi. Pointtinahan olisi tietysti se, että mahdollinen tunkeutuja saataisiin pysäytettyä nopeasti. Entä jos tällainen, puolustukseen käytettäväksi tarkoitettu ase päätyisikin vääriin käsiin? Poistaako väkivalta väkivallan? En usko tähän ollenkaan. Uskon puolestani siihen, että ihmisten pitäisi pystyä opettamaan toisiaan enemmän - se jos mikä vähentäisi paitsi ennakkoluuloja, myös tietämättömyyttä ja sitä kautta ongelmia.

Olen toisaalta myös sitä mieltä, että jokaisella on oikeus kokea olonsa turvalliseksi. Mikäli se vaatii käsiasetta kassakaapissa tai yöpöydällä, hei - se on ihan okei! Isoin ongelma ja ristiriita tässä minulle on tosin siinä, missä menee raja terveen ja sairaan välillä. Pystytäänkö rajatapaukset erottamaan niistä, jotka ovat vain peloissaan oman turvallisuuden puolesta? Aiheuttaako ase tässäkin tapauksessa vain enemmän vahinkoa kuin mitään positiivista?

Lienee aika monenkin toive, että tällaiset verilöylyt saataisiin loppumaan ja ihmiset voisivat jatkaa elämäänsä vailla pelkoa. Aseiden kanssa tai ilman, kukapa ei haluaisi tuntea olevansa turvassa.

Postauksen kuvat otoksia vähän eri ajoista Utahin South Jordanissa sijaitsevasta The Gun Vaultista.

Tässä jokin aika takaperin päässä ei rehottanut mitään muuta, kuin mielikuvituksen puute (ja jonkinmoisessa takussa oleva tukka), joten käännyin luottopakkini Mintun puoleen postausideoiden puutteessa. Minttu keksikin nostaa esille aiheen siitä, miksi kaikki on Amerikassa suurempaa.

Miksi - niin, siihen onkin hieman vaikeampi vastata. Voin kuitenkin heittää muutamat omasta, hyvinkin kuvitteellisesta hatusta heitetyt perusteet sille, minkä vuoksi Amerikassa kaikki on suurta.

1000 x särkylääkettä, anyone?

Jos aloitetaan esimerkiksi siitä ilmiselvimmästä - nimittäin ne isot pakkauskoot. Myönnän, että olen itsekin aiemmin vähän naureskellut sille, miksi jotakin täytyy pakata (järjettömän) kokoisiin pahvilaatikoihin tai muovipurkkeihin, mutta Amerikka kirjaimellisesti avasi silmät tämän suhteen. Onhan se nyt paljon kätevämpää ostaa kerralla enemmän - siinä säästää paitsi rahaa, myös omaa vaivaansa ja esimerkiksi Costcosta on saanut hyvällä hinnalla hyvää laatuakin. Ei siis ole näiltä osin ollut valittamista. Tämä vähentää kauppareissuja ja antaa jopa tällaiselle laiskuuteenkin taipuvalle rouvasihmiselle enemmän mahdollisuuksia - kas, kun kotosalta löytyykin jo ainakin lähes kaikki tarvittava.

Nykyisellään pienet pakkauskoot täällä koti-Suomessa pistävät välillä ärsyttämään. Miksi tätäkin ei voitu suoraan laittaa vähän isompaan laatikkoon? Kaiken kaikkiaan säästyisi myös pakkausmateriaalia kaiken muun ohella, kun kotiin ei tarvitsisi roudata yhden sijasta kymmentä pikkupakettia. Vähemmän jätettä, enemmän ekologisuutta. Niin, ja mainitsinko myös sen helppouskertoimen...?

Isot pakkauskoot vaativat tietysti myös isoja kuljetusvälineitä - isoja autoja. Erityisesti reilummankokoisia pick upeja näkyy katukuvassa selkeästi enemmän, kuin Suomessa. Näin suomalaisena on itse vaikea sanoa suosiota pick upeille, mutta ovathan ne nyt miehekkään kokoisia, ja näköisiä myös. Uskaltaisin silti väittää, että kyse on monessakin asiassa myös käytännöllisyydestä - isompaan autoon mahtuu enemmän väkeä.

Utahin katukuvassa näkyy melko paljon myös minivaneja. Erityisesti Salt Laken ulkopuolella perhekoot ovat tavallisestikin aavistuksen suurempia, joten iso perhe tarvitsee tietenkin hieman isomman kulkuvälineen. Toisaalta, keskimäärin kuudella kaistalla sukkuloidessa myös jokin Smartia isompi auto on ihan selvästi jo mukavuustekijäkin. Jos minullakin meinasi välillä tulla ahtaanpaikankammo meidän SUV:n penkillä, en edes uskalla ajatella, kuinka ahdistavalta minusta olisi tuntunut olla pikkuautossa. Saati sitten, kun autoa ympäröi kummaltakin puolelta kohtalaisen julman kokoiset rekat, ei siinä kohdin erityisemmin naurata.

Rekoista muuten juteltiin miehen kanssa tässä taannoin. Hän oli aika yllättynyt kun sanoin, että suomalaisrekoissa on nopeusrajoittimet - USA:ssa niitä ei kuulemma ole. Entistäkin pelottavampi ajatus tuo äskeinen - onneksi en ole tajunnut ottaa tätä aihetta puheeksi koskaan aiemmin...

On toisaalta myös ihan aiheellista muistaa, että Yhdysvallat on todella, todella suuri maa. Eroja löytyy jo ihan osavaltionkin sisältä, saati sitten eri osalvaltioiden välillä. Ja kun lähdetään vertailemaan esimerkiksi jotakin itärannikon osavaltiota länsirannikon veljeen, on eroavaisuuksia nopeasti yllättävänkin paljon. Isoon maahan mahtuu paljon tilaa, pitkiä välimatkoja kuin paljon eroavaisuuksiakin - ja jos kaiken sanotaankin olevan isompaa USA:ssa, niin vielä tätäkin isompaa se taitaa ainakin sananlaskujen mukaan olla Teksasissa. Isoon maahan mahtuu myös iso kansa ja paljon ihmisiä, jotka elävät - kuluttavat ja tuottavat.

Oodi isoille pakkauksille ja järkeville hinnoille - sekä rekkojen kanssa tietä raivaaville autoille!

Voisiko otsikko enää epäselvempi olla - niin mitä nykyhistoriaa?

No sitä, että me ollaan tehty täällä Suomessa historiaa aika useastikin. Noin niinkun Amerriikan mittakaavassa. Minä tosin olen herännyt tähän humputukseen vasta miehen myötä, itse en yksinäni erityisen paljoa välittänyt. Puhun nyt siis elokuvien vuokraamisesta, missä tahansa formaatissa ovatkaan.

Foxcatcher! Mielettömän hyvä.

Jos ihan täysin nykypäiväisyyksiin mennään, leffojahan saa vuokrattua suoraan television kautta (vai digiboksin, en minä tiedä) tai netistäkin. On Netflixiä, Hulua ja kaikkea siltä väliltä - tai sitten esimerkiksi Sonera Viihde, joka meiltäkin löytyy. En kuitenkaan ajatellut jaaritella näistä palveluista, vaikka ne aika mahtavia ovatkin. Sonera Viihteeltä katsotaan valmiiksi tallennettuina esimerkiksi Sisarvaimoja ja muita laatuohjelmia - viimeksi taidettiin katsoa dokumenttia alistuvista vaimoista, sitä ennen transsukupuolisesta teinitytöstä. Joka tapauksessa, mies laittoi jokin aika sitten merkille erään melko merkityksellisen asian suomalaisesta katukuvasta.

Meiltä nimittäin löytyy edelleen leffavuokraamoja! Olen varmasti useammankin kerran blogin historian aikana maininnut, että USA:ssa olemme Redboxin suurkuluttajia. Onhan se nyt kätevää napata leffa mukaan ja palauttaa se minne vain sattuukaan sillä kertaa olemaan asiaa. Suomessa ei mitään vastaavaa ole, tuskin tulee missään vaiheessa olemaankaan. Tai mistäpä sitä tietää - Helsingissä ja muissa isommissa kaupungeissa tämä voisi vaikka toimiakin. Meidän nurkiltamme kuitenkin löytyy vielä vanha ja luotettava Filmtown, joka sai miehen kaihoilemaan Blockbusterien perään.

Mies ei ensin ollut uskoa edes silmiään - hän kun oli sitä mieltä, että (paikalliset, olemattomat) Redboxit ovat takuulla korvanneet meidän Blockbuster-vastineemme. Niin ei kuitenkaan ole, vaan meillä leffoja saa yhä vuokrata sisätiloista. Ja no, leffan kylkeen tarttuu yleensä vähän muutakin. Viimeisimmäksi Slurpeen korviketta (Ice Slush), superkirpeitä karkkeja ja irtokarkkeja myös.

Vaikka toisaalta Redboxeja kaipaankin, olen kieltämättä enemmän kuin onnellinen meidän Filmtownistamme. Yhtä hyviä irtokarkkivalikoimia ei löydy edes isommista ruokakaupoista, Slurpee-korviketta ei totisesti saa muualta ja alelaarista löytää useimmiten vielä hyvässä kunnossa olevia elokuvia suorastaan ryöstöhintaan. Ja kieltämättä... Onhan siinä oma hauskuutensa, kun pääsee liikkeeseen sisätiloihin valitsemaan kivaa elokuvaa illaksi. Eri asia se on valikoida elokuvaa näyttöruudulta ja yrittää lukea kuvausta leffan sisällöstä. Kummassakin puolensa.