Autolla ostoksille... Lähes kaikkialle löytyy myös drive thrut (apteekit, kahvilat, viinakaupat, tutut ja kotoisat pikaruokaravintolat...) ja autosta ei toisin sanoen tarvitse välttämättä nousta ollenkaan. Apteekkien drive thrusta ollaan miehen kanssa kinasteltu ties kuinka pitkään - mun mielestäni se kun on ainakin lähes turha keksintö - mies puolestaan perustelee järkevyyttä sillä, ettei kipeänä ja räkä poskella tarvitse pukea pyjamahousuja kummempaa ylleen tai nousta autosta saadakseen lääkkeensä.

...Missä vaatteissa vain. Ei ne pyjamahousut varsinaisesti tunnu kuitenkaan mikään este olevan. Ihmisiä nimittäin näkee mitä erilaisemmin pukeutuneina ihan julkisillakin paikoilla - pyjamahousut voi yhdistää kätevästi esimerkiksi lenkkareihin tai flip flopeihin. Toimii. Toisaalta, myös (tiimi)hupparit ja farkut ovat ihan toimiva, kaikkialle soveltuva yhdistelmä.

Vuosimaksulliset kaupat. "Vain (vuosi)maksullisella jäsenkortilla sisään kauppaan ja tarjousten äärelle" (Costco!) -tyyliset ratkaisut eivät myöskään ole Suomesta tuttuja, kuten eivät useimmat järjettömät pakkauskootkaan. Toisaalta hinnat ovat huomattavasti mukavammat suomalaisnäkökulmasta katsoen, vaikka mistään suunnattomasta hintaerosta nyt ei voidakaan puhua. Hinnathan Utahissa ovat verottomia, toisin sanoen verot ostoksiin lisätään vasta kassalla. Vero ei kuitenkaan ole erityisen huomattava - jos ei penniä venyttäen ole ostoksiaan tekemässä, on vero kohtuullisen huomaamaton lisä. Hinnoista lienee erikseen ihan aiheellistakin mainita myös siitä, että bensa on suorastaan naurettavan halpaa suomalaiseen verrattuna. Oma autoni menee eteenpäin venäläisellä bensalla aivan rehellisesti sanoen hinnan vuoksi - ja hinta jää suunnilleen samaan luokkaan Yhdysvaltain vastaavan kanssa.

Kauppojen koko ja aukiolo. Meidän lähi-Winco noin kymmenen minuutin ajomatkan päässä oli melkoinen pelastus - ainakin tällaiselle herkuttelijalle, jonka herkkuhimot saattoivat iskeä mihin tahansa aikaan vain. Kokoluokka paikallisilla lähikaupoilla on minun silmiini ainakin suomalaisen, keskiverto-Prisman tai -Citymarketin luokkaa, hinnat jonkin verran suomalaisia alhaisemmat ja esimerkiksi juurikin tämä meidän lähi-Winco oli auki 24/7. Saman katon alta sai niin onnittelukortit kuin itse jauhettua kahviakin - tai vastaavasti sesongin mukaisia tuotteita ja jokaista eri sorttia Oreoita. Ja mikäli ei halua jutella kassaneidin kanssa, pääsee pienellä omalla viitseliäisyydellä aika sujuvasti läpi itsepalvelukassalla.

Meinaan muuten yhä tilata Suomessakin subini joko 6 tai 12 inchisenä, joskus myös termillä footlong...

Lääkäristäkin löytyy kokolattiamatto.

(Kauppojen) ruokavalikoimat. Aika monelta kuulee vähintään sen olettamuksen, että eihän USA:ssa voi kuin lihoa. Huonoa ja rasvaista (roska)ruokaa, herkkuja - kaikkea, mikä nyt ihmistä voikaan lihottaa. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että USA:ssa on helpompaa pysytellä terveellisten ruokien parissa, kuin Suomessa. Mihin perustan tämän väittämän? Siihen, että valikoimat ovat aivan järkyttävän suuret. Toki, joka kulmalta löytyy Wendy's, Taco Bell, McDonalds tai Dunkin' Donuts, ja juuri tästä syystä onkin helppoa poiketa pikaruoan pariin - mutta toisaalta, suuressa maassa ja ison ihmismäärän keskellä on myös suunnattoman paljon varaa valita. Toki, täytyy nähdä hieman vaivaa ja tietää, mistä lähteä terveellisiä ruokia ostamaan, mutta mahdotonta se todellakaan ei ole. Me kannettiin eritoten Costcosta paljon luomua kotiin - niin erilaisia hedelmiä, marjoja kuin salaattejakin - myös pähkinöitä, (manteli)maitoa ja kananmunia kului - ja kuluu meillä yhä - reilusti. Kaikki on siis ihan oikeasti vain ja ainoastaan itsestä kiinni, sillä terveellisiäkin vaihtoehtoja roskaruoan tilalle löytyy.

Kauppojen valikoimat ihan yleensäkin. Ensinnäkin, jokaiselle asialle löytyy takuulla oma kauppansa. On haettu alue kuinka spesifi vain, sille löytyy taatusti oma aikansa ja paikkansa - se onkin sitten eri asia, ymmärtääkö ainakaan tästä suomalaisen näkövinkkelistä sitä, kuinka edes lähteä etsimään loppuun saakka spesifioituja palveluja tai liikkeitä. Itse kaupoissakin on vielä reilusti valikoimaa, ja mielellään ekstraakin.

Ravintolakäyttäytyminen. Ravintolaan on ainakin minulle huomattavasti helpompi mennä syömään Yhdysvalloissa, kuin Suomessa. Hinnat riippuvat tietysti täysin paikasta, jonne menee syömään, mutta lähtökohtaisesti voisin kuitenkin sanoa ravintolassa syömisen olevan halvempaa Suomeen verrattuna. Tarjoilija huolehtii alusta alkaen aivan kaikesta, on takuulla läsnä jokaisella hetkellä kun tarvitseekin (ja välillä myös silloin, kun ei tarvita). Välillä jokseenkin raivostuttavaa, kun itseensä vetäytyvä suomalainen haluaisi syödä rauhassa ja vain täyttää vatsansa, toisaalta Suomessa tarjoilijat tuntuvat loistavan ravintolassa poissaolollaan. Myös annoskoot ovat suomalaisia vastaavia suuremmat. Muista tippi!

Nettien ja puhelinliittymien hinnat. ...Ne hipovat pilviä. Saunalahden mainokset eivät myöskään siltä osin ole pielessä, että datarajoituksia liittymissä - niissä, jotka minä tiedän - on, ja ylittäminen ei todellakaan ole mitään halpaa lystiä. Myös nettiliittymistä saa maksaa pitkän pennin, eikä sekään silti ole minkäänlainen tae toimivuudelle tai sujuvuudelle.

Olen kuullut lähipiiristäni monia kysymyksiä mieheni uskontoon liittyen ja samalla myös siihen, kuinka tämä vaikuttaa minuun. Valehtelisin väittäessäni, ettei se vaikuta minuun mitenkään - sillä kyllä, kyllä se vaikuttaa. Olen kuitenkin tehnyt itse valintani, enkä missään tapauksessa ole tullut pakotetuksi mihinkään. Olen itse evankelisluterilainen, kuten monet muutkin suomalaiset - vaikka erityisen harras en olekaan.

Ilman kenenkään muun kuin itseni vuoksi en tätä lopulta kuitenkaan tee. Kunnioitan miestäni, mutta lopulta kyse on minun valinnoistani, minun elämästäni ja minun tavastani pukeutua. Olen sen verran omapäinen, ettei mieskään saisi minua tekemään mitään vasten tahtoani - puhumattakaan sitten siitä, kuinka pukeudun.

Avainsana pukeutumisessa on classy. Jos vaatekappale on likainen, resuinen tai muuten vain liian nuhjaantunut, se jää kaapinpohjalle. Voi sitä kyllä käyttää kotioloissa, mutta ovesta ulos astuu ainoastaan siististi pukeutunut nainen. Toisaalta tämä kriteeri täytyy jo täyttää ihan työnkin puolesta; en voi näyttää turhan resuiselta asiakkaiden silmissä muutenkaan. Tykkään muutenkin panostaa enemmän laatuun kuin määrään, joten olen parhaani mukaan yrittänyt vähentää vaatekaapistani pois niitä vaatekappaleita, joita en ihan oikeasti vain käytä.

Myös säädyllisyys on suuri osa sitä, millä perusteella valitsen vaatteeni. Dekolteeta ei mielellään saisi näkyä erityisen paljoa, puhumattakaan rintavaosta - jopa dekoltee on siinä vaiheessa hyväksytympää. Käytännössä suosin itse pitkälti joko korkeakauluksisia paitoja tai sellaisia paitoja, joissa kaulus alkaa suoraan kaulan alapuolelta. Sama koskee toisaalta myös housupuolta - housut ovat lähes väistämättä pitkiä, samoin kuin hameetkin. Minulle ei missään tapauksessa tulisi kuuloonkaan käyttää mitään polven yläpuolelle jäävää, oli kyse sitten hameista tai shortseista. Peitän mieluiten sääristäkin ainakin puolet hameiden kanssa, mieluiten kokonaan. Poikkeuksen sääntöön tekevät ne kerrat, kun käytän selkeästi peittäviä leggareita esimerkiksi vähän liian lyhyen hameen kanssa.

Ehkä yllättävin asia useimmille on kuitenkin se, että olkapäät ja käsivarret (tai vähintään käsivarsien yläosa) peitetään. Tästä on miehen kanssa käyty pitkiäkin keskusteluja etenkin kesäisin, sillä tykkäisin ajaa nurmikoita toppi päällä (kuuma!), mutta se ei tunnu hänestä hyvältä. Olkapäät ja käsivarret kun kuuluvat vain aviomiehelle, eivät koko maailmalle. Komprimissiksi ostettiin mulle suurinpiirtein kokoa XXL oleva kevyt kauluspaita, joka peittää - ja on toisaalta myös ihanan viileä päällä.

Haluan näin lopuksi korostaa vielä sitä, että kukaan ei missään tapauksessa ole pakottanut minua valitsemaan tätä tietä - olen tehnyt sen aivan itse. Näitä samoja oppeja jaetaan parhaamme mukaan myös lapselle - siinä, missä monet muut muksut kuljeskelevat napapaidoissa ja minihameissa, meidän omamme on ehdottoman säädyllinen ja siisti.

Viime kerralla kulttuurieroja käsitellessäni juttelin hieman kotiin ja asumiseen liittyvistä asioista - tämä kakkososa käsittelee oikeastaan vain ja ainoastaan niitä tilanteita ja asioita, joihin kohtaa ihmisten ilmoilla ollessaan. Toki tähänkin kategoriaan mahtuisi kymmenittäin enemmänkin asioita ja tarkempaa, purevampaa analyysia - toistaiseksi mennään kuitenkin tällä listauksella.

Osat kolme ja neljä ovat odottelemassa julkaisuaan - lupaan seuraavan osan viimeistään seuraavan viikon alkuun.

Mutta, sen pidemmittä puheitta, itse asiaan.

Megaplex / Jordan Commons - Sandy, UT

Small talk. Jäyhään ja vetäytyvään suomalaiseen kulttuuriin verrattuna selkeimmin esille pistäviä seikkoja ovat ainakin minulle olleet ihmisten avoimmuus, hyväntuulisuus ja tietynlainen pirteys. Ja vaikka siitä osa olisikin teeskenneltyä, ja kaupan kassojen hymyjenkin takana voi olla vaikka kuinka ärsyttävä päivä kotona, kyllä se (teko)hymykin silti piristää kummasti omaakin mielialaa ja saa paremmalle tuulelle. Myyjä tiskin takana saattaa missä tahansa vaiheessa ihan täydellisen yllättäen kehua kenkiä / meikkiä / laukkua / jotakin, joka hänelle nyt sattuu silmiin osumaan. Yksinäinen ei tarvitse olla, sillä ihmisten kanssa saa helposti keskustelua aikaiseksi ihan mistä tahansa. Kukaan ei myöskään katso pahalla, mikäli itse avaat keskustelun mistä tahansa syystä johtuen - päin vastoin.

Ihmisten pinnallisuus. Aiemman vastapainona pitää kuitenkin todeta, että niitä aivan todellisia ystäviä on harvinaisen hankalaa löytää. Ystävällisiä ollaan kyllä, mutta ne todelliset tuttavuudet ja kontaktit ovatkin sitten aivan eri asia. Helposti sanotaan, että olisipa kiva tutustua paremminkin - ja yleensä se myös jää siihen.

Pielessä olevat aikataulut. Monesti on huomannut sen, että parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) jonnekin lähdetään vasta silloin, kun siellä pitäisi olla jo perillä - ja tämä tuntuu olevan vastapuolellekin ihan okei. Kyllä tästä yleensä tulee ilmoitettua, mutta silti. Jos sovitaan aika, jolloin ollaan paikalla - kyllä minä ainakin silloin myös odotan, että näin on. Myönnän, että mä olen itse jopa raivostuttavuuteen asti täsmällinen (tai kymmenen minuuttia etuajassa), joten ehkä juuri siksi tämä häiritsee minua vielä keskivertoa enemmänkin.

Patriotismi. Katukuvassa silmään pistää se, että Yhdysvaltain lippuja löytyy jokaiselta nurkalta, jokaisessa mahdollisessa koossa. Moottoritien varrella lipuilta ei ainakaan voi välttyä, ja toisaalta myös monien (omakoti)talojen kuisteilta löytyy lippu. Lippujen lisäksi varsin tutut näyt isompien teiden varsilla ovat (asianajajien) mainokset. Niitä on joka puolella, ja myös puskuritarrat tuntuvat olevan monen suosiossa. Toinen haluaa ilmoittaa tarralla poikansa olevan ilmavoimissa / ARMYssa / laivastossa, toiset puolestaan julistavat yleisellä tasolla ajatuksiaan tai haluavat kertoa julkisesti tykkäävänsä juuri siitä omasta lemppariohjelmastaan. Näitä on aivan jokaiseen lähtöön. Toisaalta, teiden varsilla on myös kylttejä, jonne on koottu kunkin exitin  'takaa' löytyvät ravintolapalvelut.

Näihin - julkisiin vessoihin, siis - palaan aivan tuota pikaa.

Epäsuora patriotismi. Sattuneesta syystä huomio on kiinnittynyt helposti siihen, millä tavalla maataan palvelevia ihmisiä muistetaan arkisissa tilanteissa. Useista kaupoista saa oikeaa korttia näyttämällä military discountin, ja toisaalta niin aktiivipalveluksessa olevia kuin veteraaneja myös kunnioitetaan aivan omalla tavallaan arjessa - tästä hyvänä esimerkkinä vaikkapa poliisien ja veteraanien / aktiivipalveluksessa olevien kunnioitus toisiaan kohtaan. Kunnioitus tulee esille myös tilanteissa, joissa sitä ei ainakaan tällainen jäyhä suomalainen osannut odottaa - nimittäin ennen lätkämatsin alkua. Viime Grizzlies - Condors -pelissä nimittäin ennen kansallislaulua kaikki Yhdysvaltain lipun väreissä palvelevat ja palvelleet pyydettiin nousemaan hetkeksi seisaalleen. Hetken kunnioittamisen jälkeen noustiinkin koko hallin voimin seisomaan ja nostettiin käsi sydämelle kansallislaulun ajaksi.

The Gap. Entäpä sitten julkiset vessat. Ne julkiset vessat! Mun taktiikaksi on muodostunut valita ehdottomasti se perimmäisin koppi - juuri se, missä pönttö sijaitsee (sivuttain katsottuna) toisessa päädyssä, ovi toisessa. Miksi? Koska oven molemmilta puolilta raoista mahtuu kevyesti sormet läpi. Siinä voikin sitten pohtia sitä, kuinka yksityiseksi vessakäynti jää. Ei sillä, on siinä kyllä kyse myös ihan mukavuudenhalustakin. Sisäänpäin avautuvat ovet kun eivät varsinaisesti helpota siihen pieneen vessakopperoon änkeytymistä.

Postia kuudesti viikossa. Suomessa postia saa viitenä päivänä viikossa, Utahissa postia sai hakea myös lauantaisinkin. Postia ei kerros/luhtitalotyyppisessä asumisessa tuotu ovelle, kuten Suomessa - sen sijaan se haettiin kompleksin keskellä sijaitsevasta mail kioskista omalla avaimella. Ainakin meille posti toi myös todella reilusti alennuskuponkeja, joista oli ihan oikeaakin hyötyä - Suomessa en ole vastaavaan erityisemmin törmännyt.

Liikenne. Atlantin toisella puolella kaiken sanotaan olevan suurempaa - ja allekirjoitan tämän väittämän kyllä niiltä osin, että liikenteessä saa olla tarkkana. Meidän päivittäisiin matkoihin kuului suurimmaksi osaksi neli- ja kuusikaistaisia teitä, monia exitejä ja suunnattoman kokoisia siltakomplekseja. Selkein ero omaan silmääni on siinä, että Suomessa perille pääsee useimmiten paikannimien avulla - kun vain tiedät kohdealueen isoimman kaupungin ja sinulla on jonkinlaista suuntavaistoa, pääset jo aika lähelle oikeaa paikkaa. USA:ssa pelkillä paikannimillä ei tee hirveästi mitään - sen sijaan exiteiden ja teiden numeroilla pystyy navigoimaan huomattavasti fiksummin. Miehen sanoin: "Suomessa täytyy tietää, minne menee - USA:ssa täytyy tietää, kuinka jonnekin menee."

Mikä näyttää suomalaisen silmiin erikoiselta näissä valoissa?

City Creek Centerin sisällä virtaa joki - aika ihana yksityiskohta!

Julkinen liikenne. On ainakin omien kokemuksieni mukaan melko rajallista. Löytyy kyllä, kun lähtee etsimään ja jaksaa nähdä vaivaa - mutta ehdottomasti helpoiten joka paikkaan pääsee autolla. Ainakin meidän nurkilla jalkakäytävät olivat hyväkuntoisia ja niitä oli ihan reilustikin - mutta kävelijöitä ja pyöräilijöitä näki aika harvakseltaan. Minun lisäkseni näin ihan vain muutamia ihmisiä, jotka oikeasti olivat jonnekin kävellen matkalla.

(Oikeasti!) hyödyttömät pikkukolikot. Kun dollaria lähdetään pilkkomaan pienemmäksi, kymmenykset ovat oikeasti aika hyödyttömiä - jos ei jaksa lähteä kasaamaan pikkukolikoista puuttuvaa valuuttaa maksaessa. Erityisesti aluksi minun teki todella pahaa nähdä, kuinka mies jätti siistissä pinossa dimet ($0.10), nickelit ($0.05) ja pennyt ($0.01) esimerkiksi kaupan ulkopuolella olleiden roskisten päälle. Quarterit ($0.25) sentään suostui säästämään - ihan siksikin, että yleensä minä lopulta nappasin kolikot kassalta ja luovutin pikkurahan miehelle, saaden vähän isommat kolikot takavarikkoon. Tästä olo on kyllä vähän kaksijakoinen - sitähän sanottiin (kai?), että markka on miljoonan alku. Samalla periaatteella ajatellen, pikkukolikoista olisi saanut kyllä kasattua täytettä possuun, mutta kuinka kannattavaa se toisaalta olisi ollut? Ja miehen sanoin - kyllä niille kolikoille sieltä aina ottajat löytyy, kun ne jättää näkyville. Eivätpähän vaan ole täyttämässä omaa lompakkoa. Myönnän, että minulla on tästäkin huolimatta purkit "pikkueuroille" sekä "pikkudollareille" kotona - eihän sitä koskaan tiedä...

Rahankerjuu. Täällä lintukodossa asuneena en ole pahemmin törmännyt kerjäläisiin - toki, esimerkiksi itärajan toisella puolella heitä näkyy katukuvassa jo selvästikin. Utahissa minulle yllättävintä oli se, että esimerkiksi exitien alapäässä oli usein ihmisiä kerjäämässä rahaa, joskus myös risteysten kulmauksissa.

'If you want peace, work for justice.' Myös puskuritarroja näkyy (vähintäänkin) joka toisessa autossa.