Olen ollut nyt kokonaiset 11 päivää jonkinasteisessa koomassa - kuume on huidellut noin yhdeksänä näistä päivistä neljänkympin nurkilla, tähän päälle vielä mukava aikuisiän korvatulehdus molemmissa korvissa & silmätulehdus oikeassa silmässä. Tasan kaksi päivää olin töistä poissa, eivätkä nekään sentään peräkkäisiä olleet - nyt alkaa taas elämä voittaa. Tästä pienestä takaiskusta johtuen kulttuurieropostausten viimeinen osa on vielä viimeistelyvaiheessa, joten vaihdetaanpa hetkeksi aihetta - jutellaan oleskeluluvasta Suomeen.

**

Aletaan olla jokseenkin oleskelulupaprosessien loppusuoralla - miehellä on nimittäin nyt käsissään nelivuotinen oleskelulupa Suomeen. Moni asia on aiheuttanut pään raapimista kuluneen kevään aikana - on saanut lukea perheenyhdistämisen mahdollisesta vaikeutumisesta, suomalaisten tiukentuneista asenteista maahanmuuttajiin ja toisaalta myös muutoksista. Kaikki nämä asiat asettivat omat haasteensa sille, miltä oleskelulupahakemuksen täyttäminen alkoi tuntua. Nimittäin vastenmieliseltä!

Ensimmäiseksi iski samanlainen ärsyynnys, kuin edellisenäkin vuonna. Miksi ihmeessä meidän täytyy taas todistella viranomaisille sitä, että me rakastetaan ihan oikeasti - eikä vain leikisti!


Toisena tunteena oli lähinnä turhautuminen. Samojen perustietojen täyttäminen, vastaukset kysymyksiin - asutaanko edelleen yhdessä, aiotaanko jatkaa asumista yhdessä, milloin ensimmäinen oleskelulupa on myönnetty. Perushuttua, mutta silti jollain tasolla aivan suunnattoman raivostuttavaa. Vaikka kukaan ei niskaan hengittänytkään, siltä alkoi jo melkein tuntua - aivan, kuin joku olisi väen vängällä tullut ulko-ovemme taakse ja alkanut vaatia meitä kertomaan elämäntarinaamme. Tuntuu niin väärältä ajatella, kuinka joku toinen päättää meidän kohtalostamme jatkaa asumista yhdessä - tai vastaavasti aivan eri puolilla maapalloa.

Ensimmäisellä kierroksella emme joutuneet haastatteluun. Olimme tosin äärimmäisen perusteellisia ja vastasimme kysymyksiin ainakin omasta mielestämme tyhjentävästi - otimme toisaalta myös kuvat kaikista oleellisimmista papereista ja arkistoimme ne koneelle siinä pelossa, ettemme olisi pulassa haastattelun sattuessa eteen. Lähinnä kyse tosin taisi olla silkasta perfektionismista - eipähän ainakaan tulisi ongelmia eteen. Haastattelukutsua ei kuitenkaan koskaan tullut, päin vastoin yllätyimme saadessamme tekstiviestin noudettavissa olevasta lupa-asiakirjasta.

Toinen kierros oli aavistuksen erilainen - täytimme paperit jälleen kerran mahdollisimman huolellisesti, mutta tällä kertaa varasimme suoraan ajan poliisilaitokselle ja veimme paperit oikeana päivänä henkilökohtaisesti virkailijalle. Hän esitti muutamia peruskysymyksiä; kuinka kauan olemme olleet yhdessä, asuneet yhdessä Suomessa ja kuinka kauan aikoisimme asua Suomessa. Hakemukseen lisättiin passikuvat, mieheltä otettiin uudet sormenjäljet ja sen jälkeen ei auttanut kuin jäädä odottelemaan. Virkailija oli todella mukava ja positiivisen oloinen, keski-ikäinen nainen - hän kyseli edellisvuodesta ja siitä, haastateltiinko meitä. Epäili, että tälläkään kertaa tuskin haastattelukutsua tulee, kerran eivät vaivautuneet viimevuonnakaan. Hieman pidemmän oleskelulupakortin pitäisi olla noudettavissa aivan lähiaikoina, toivottavasti!

Kaikkiaan tämä lupien hakeminen alkaa mennä jo melko rutiinilla. Kyllähän se nappaa, että silkasta yhdessäolosta joutuu maksamaan ekstraa vain sen vuoksi, että toinen on ulkomaalainen - toisaalta, tekisin kaiken uudelleen ja maksaisin kalliimmankin hinnan tästä kaikesta.