Mikä on mietityttänyt viimepäivinä? No verot. Tiesinhän minä, että ne ovat hankalat ja haasteelliset, mutta vasta viime päivien aikana se on alkanut upota tajuntaan ihan kunnolla. Nyt vuorotellen ahdistaa ja ärsyttää - toisaalta haluan uskoa asioiden hoituvan omalla painollaan, samalla pelkään suunnattomasti jonkin menevän pieleen.

Vähän naureskelin ja kohottelin sarkastisesti kulmiani, kun mies huokaisi toivovansa palkata jonkun hoitamaan veroasiat hänen puolestaan. Kuka sellaista kaipaisi? Aivan turhaa rahan tuhlausta ja haaskuuta, kun saman asian voi hoitaa itsekin! Eipä allekirjoittanut tiennyt, kuinka suunnattoman monimutkaiset verot USA on kansalaisilleen järjestänyt. Minäkin nimittäin olen samaa mieltä jonkun ulkopuolisen palkkaamisesta nyt - harmi tosiaan, ettei rahaa löydy kuin roskaa, ja varaa palkata ulkopuolista tähän hommaan ei yksinkertaisesti ole. Ei siis auta kuin luottaa omaan lukutaitoonsa ja siihen, että kaikki palapelin palaset saa osumaan kohdalleen.

Eniten ongelmaa aiheutti ensin se, millä tavalla  veroja lähtisi täyttämään. Sinkkuna täyttäminen nyt olisi ollut luonnollisestikin naimisissa olevalle miehelle täysin laitonta, mutta entä sitten kolikon kääntöpuoli: married, kyllä, mutta täytetäänkö yhdessä (joint) vai erikseen (separate)?

Saatiin asia jollakin tapaa ratkaistuksi - seuraava askel olikin miettiä, millä tavalla minut lomakkeisiin laitetaan. Nipistetäänkö palautuksista aavistuksen ja laitetaan minun statukseksi NRA (non-resident alien) vai lähdetäänkö tekemään asiasta virallisempaa - siis tilaamaan minulle omaa ITIN (Individual Taxpayer Identification Number) -tunnusta. ITIN auttaisi muutamassakin eri mielessä - palautuksia tulisi aavistuksen enemmän ja ensi vuodesta eteenpäin pystyisimme täyttämään verot netissä. Nyt jouduttaisiin lähettämään kasa paperia USA:n päähän, ja tietysti päästäisiin vielä odottelemaankin sitä minun omaa ITIN-tunnustani. Tällä hetkellä keskimääräinen odotusaika näytti olevan noin kymmenisen viikkoa - tähän voi kevyesti lisätä muutamia ekstraviikkoja, koska mikään ei kuitenkaan toimi turhan sujuvasti.

Meillä on kuitenkin omat, pienet haasteemme ja pohdinnanaiheemme - täytettävänä kun on sekä federal että state -verot, ja osavaltioistakaan ei riitä ainoastaan yksi. Mies oli alkuvuoden kirjoilla Utahissa ja muutti itsensä kirjoille Nevadaan ennen muuttoa Suomeen. Nevada helpottaa meidän elämäämme tulevaisuudessa huomattavasti verojen osalta, mutta tänä vuonna saamme vielä painia verojen osalta Utahin kanssa, joka asettaa omat haasteensa.

Olemme myös tähän mennessä lukeneet eri tietoja siitä, mitä kaikkea minun täytyy ilmoittaa omalta osaltani USA:n. Minulla on yksi kiinteistö omistuksessani - toiset lähteet käskevät ilmoittaa tämän, toiset taas toteavat, ettei minun - suomalaisen - omaisuus kuulu USA:lle ollenkaan. Ei ainakaan niin pitkälti, kun en pidä hallussani green cardia tai tienaa mitään Yhdysvalloista.

Mikäpä siinä, jos koko homman voisi lyödä leikiksi ja todeta, että hoidetaan verot nyt vähän sinnepäin, suurpiirteisesti. Turhia murehtimatta. Mielessä kuitenkin pyörii se skenaario, että entä jos. Entä jos haluammekin joskus muuttaa Yhdysvaltoihin, mitä tapahtuu kehnosti hoidettujen verojen kanssa? Netti on pullollaan keskustelufoorumeja, jotka käsittelevät aihetta. Aivan liian moni viestiketju on koskenut juuri niitä henkilöitä, jotka ovat hoitaneet veronsa suurpiirteisesti - ja nyt IRS karhuaa heiltä melkoisia rahasummia. Pelkkä vierailu USA:n maaperälle tarkoittaa sitä, että tapausta lähdetään selvittämään ja edessä saattaa olla jopa vankilareissu. Me haluamme pystyä olemaan vapaita vierailemaan sukulaisten luona kuin toisaalta palaamaankin Yhdysvaltoihin, mikäli tarve on.

Dear Uncle Sam, have some mercy.

Viimeaikoina arki on todellakin tuntunut pitkästä aikaa arjelta - ei tapahdu mitään jännää tai hauskaa, kaikki on enemmän tai vähemmän tylsää ja mitäpä kirjoitettavaa sitä meidän elämästä olisi. Tänä aamuna ajelin tavoistani poiketen miehen autolla töihin - sillä, joka suurella vaivalla tuotiin Atlantin ylitse, ja joka puhuu vieläkin amerikkaa. Toisin sanoen maileja, gallonia ja fahrenheiteja. Ja siitäpä se idea sitten iskikin - ihan kunnon kakkosnelosella suoraan otsaan.

Jos meidän arkemme kaikkinensa tuntuukin minusta ihan normaalilta, ymmärsin, että jollekin muulle meidän keskinäinen kommunikaatiomme saattaisi tuottaa pieniä haasteita - lähinnä sen osalta, kuinka meillä käytetään yhdistellen kahta täysin erilaista mittajärjestelmää. Minulle taottiin pienestä saakka päähän metrijärjestelmää - siirreltiin pilkkua vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle ja opittiin, kuinka kaikki on mukavan loogista ja järjellistä. Mies puolestaan oppi imperiaalisen mittajärjestelmän, kuinkas muutenkaan.

Miten meidän arki siis pyörii? Vähän niin ja näin, metrejä, maileja, gallonia ja litroja yhdistellen.

Minulle metrijärjestelmä on yhä ja edelleen - jos ei nyt ainoa oikea, niin ainakin ainoa järjellinen. Käytän ehdottomasti luontevammin metrejä, litroja ja celsiuksia, onhan niitä pienestä saakka pyöritellyt arjessa. Olen kuitenkin jonkun verran joutunut nieleskelemään metrejäni ja celsiuksiani, sillä miehelle nämä eivät ole yhtä selkeitä. Toki pääpaino normaaliarjessa on metrijärjestelmässä, Suomessa kun asutaan. Kotona meillä käytetään kuitenkin kumpaakin järjestelmää aika sekaisin keskenään - kumpi milläkin hetkellä sattuu sopimaan paikalleen paremmin.

Lämpötiloissa miinusasteet kääntyvät meillä kummallakin paremmin tajuntaan celsiuksina. Kun plussan puolelle päästään, minäkin olen alkanut käyttää enemmän fahrenheiteja 32:sta (nollasta) 100:n (noin 38 C). Fahrenheiteilla lämpötilan saa ilmaistua tarkemmin, mutta toisaalta - minun fahrenheitini ovat vielä aika suurpiirteisiä. Kotona mukava sisälämpötila on 65 ja 75 asteen välillä, autossa puolestaan tykkään näin talvikeleillä huomattavasti lämpimämmästä (no, kuvakin paljastaa totuuden - 85, hehheh)... Pienemmissä lämpötiloissa puolittaminen ei onnistu, mutta esimerkiksi leipoessa puolittelen tai kaksinkertaistan vähän sinnepäin systeemillä. Jos uuni tarvitsee USA:n ohjeen mukaan lämmittää 350 F, se lämpenee suomalaisittain 175 C:n.

Matkat mittaan joko kilometreinä tai - ei, ei maileina, vaan - aikana. Etenkin yhtään isommassa kaupungissa ajalla mittaaminen antaa paljon paremmin suuntaa, kuin kilometrit - toisaalta taas, meillä maaseudulla kilometrit kertovat kaiken tarvittavan. Mailit taittuvat jokseenkin sujuvasti, mutta pysyn kilometrien ja ajan puitteissa omalla mukavuusalueellani. Meidän kummassakin autossamme on mailimittari, mutta onneksi myös ne kilometriversiot löytyvät. Liikenteessä pystyn pitämään auton oikeassa nopeudessa maileinakin, vaikka Suomessa oltaisiin - mutta aika epävarmaa haparointiahan se on. Valitettavasti. Jaardeista ja jaloista on parempi jättää puhumatta, sillä ne ovat minulle verrattain vieraita - tuuma sen sijaan on pyöreät 2,5 senttiä, ja ainakin tähän saakka se on riittänyt. Taloudesta kun löytyy metrimitta kuin amerikkalainen vastineensakin, pystytään mittailemaan ymmärrettävästi - kumpi tahansa meistä sitten onkaan mittanauhan valinnut.

Ehdottomasti haastavin asia minulle kuitenkin on tilavuus ja sen mittaaminen imperiaalijärjestelmällä. Litrat ja desit ovat harvinaisen selkeitä, leivonkin vielä ihan onnistuneesti cupseilla - niin kauan, kun niitä ei tarvi lähteä erikseen sen kummemmin pilkkomaan. Yksi cup on aavistuksen vajaa 2,5 desiä, ja juuri leipomisen osalta omat cups-mitat auttavat asiaa kummasti. Toinen tutumpi tilavuuden mitta "väärällä systeemillä" on gallona - mies käyttää tätä jonkin verran, minä harvemmin. Hahmotan kuitenkin sen, että yksi gallona on noin 3,8 litraa, ja se riittää minulle oikein hyvin. Cupin ja gallonan väliin nyt mahtuu tietysti muitakin yksiköitä, mutta näitä meillä ei (luojan kiitos!) arjessa käytetä ollenkaan, joten en ainakaan näin Suomessa asuessa ole ihan kaikessa rehellisyydessään niitä vaivautunut opettelemaan.

Painot ovat meillä vähän vuorotellen paunoissa ja kiloissa (suurimmaksi osaksi kiloissa, koska siinä nyt vain on enemmän järkeä). Paunat ja kilot on kohtalaisen helppo muunnella keskenään päässäkin - yksi pauna on vähän alle puoli kiloa, joten pienillä pyöristyksillä pärjää ihan tarpeeksi suuntaa-antavasti.

Aika sekavaa tekstiä - mutta yhtä sekavasti me näitä eri mittayksiköitäkin käytetään. Eikä sillä - ainakin tänne saakka ollaan pärjätty ihan hyvin näilläkin, joten tuskinpa tässä suunnattomiin vaikeuksiin joutuu myöhemminkään. Jos meillä koskaan on edessä muuttoa USA:n - tai ylipäänsä sellaiseen maahan, joka käyttää imperiaalijärjestelmää - lienee minulla opettelemisen paikka, mutta ainakaan vielä en jaksa aiheella itseäni sen suuremmin stressata.

Ja nyt taidan kipaista kaupan kautta kotiin lämmittämään takkaa ja saunaa. Viikonloppu!

Tähän mennessä minun omakohtaiset kokemukseni putkiongelmista ovat rajoittuneet lapsuuteen - siihen, kun joskus 1990-luvun alussa putket pamahtivat, ja lähes koko alakerros talosta revittiin auki. Muistan siitä ainoastaan sen, kuinka jääkaappi oli olohuoneessa ja tukipuiden välillä sai taiteilla tiensä eteisestä keittiön ja olohuoneen lävitse portaikkoon, ja siitä omaan huoneeseen. Lähinnä muistan sen, kuinka raivostuttavaa se oli. Turhauttavaa. Ja tuntuipa vielä kestävänkin ikuisuuden.

Ei siis ole hirveän suuri yllätys, että viime torstainen vedenpaisumus aiheutti ihan vain pieniä sydämentykytyksiä.

Huomattiin nimittäin, että keittiönkaappien alta puski vettä. Syy oli tietenkin täysin tuntematon - astianpesukone oli ollut päällä, ja hanakin (jopa) muutamia minuutteja ylimääräistä auki, mutta eihän sen nyt mitenkään pitäisi selittää useita lattialle lammikoituneita vesilitroja. Ensimmäinen reaktio oli lähinnä jäätävä tuijotus - voiko tämä ihan oikeasti käydä meille? Keittiössä, joka on rempattu alle kaksi vuotta sitten? Lapsuuden kauhukuvat vesivahingosta ja sen korjaamisesta tulivat aika vauhdilla mieleen, ja itku pääsi. En todellakaan halua lähteä typerää vesivahinkoa evakkoon minnekään, haluan vain päästä nukkumaan flunssaani pois ja rentoutumaan!

Vesi imeytettiin useampaan pyyhkeeseen, vettä valutettiin jokaisesta mahdollisesta hanasta ja yritettiin miettiä, mistä ihmeestä se vesi valuu. Yksi kohta löytyi, syy kuitenkin jäi epäselväksi - kaikki nimittäin näytti ehjältä, eikä putken / putkien jäätyminenkään oikein sattunut kuvaan. Putkimieskin nimittäin ehti käydä meitä moikkaamassa siinä iltaisella - ainakin selvisi, ettei vika olut ihan niin paha, mitä aluksi luultiin.

Edelleen on aika täysi mysteeri, mikä on vialla. Seuraavalla kerralla astioita pestessä vettä nimittäin valui lattialle, taas - ei kuitenkaan enempää, kuin ehkä ruokalusikallisen verran. Silti turhauttaa - olisi ihan kiva saada tuo olohuoneessa makaava sokkelinpätkä takaisin paikoilleen. Tällaisenaan en vaan uskalla sitä tehdä - mun tuurillani vettä tulee taas kuin saavista kaataen ensi kerralla.

Muutenkin alan olla aika kypsä tähän jäätävään kylmyyteen. Kas, kun liesituulettimen katonpuoleinen (joku) osa ei toimi ihan täysin, ja liesituulettimen kautta virtaa mukavan raikasta ilmaa suoraan sisälle. Ja toki, mitä enemmän takkaa ja leivinuunia käyttää, sitä enemmän kylmää ilmaa painuu sisään. Toistaiseksi olen saanut kumottua kylmän ilman puuhellaa lämmittämällä - nyt laiskottaa, ja sen kyllä huomaa. Palelee. Ei kai auta kuin toivoa, että nämä nollaa lähentelevät kelit jäisivät tänne nyt ihan pysyvästi - ainakaan ei tarvitsisi pelätä (jäätyviä) putkia, sisään änkevää kylmää ilmaa tai muitakaan mukavia sääilmiöitä.

Seuraava potentiaalinen tavoite lienee olla valittamatta. Jos ei muuta positiivista, ainakin flunssa on ottanut hatkat ja olo on vähän parempi!

No sarcasm. Oikeasti!

Jo jonkin aikaa on ollut lähes naurettavan helppoa tarkastella Suomea vähän erilaisesta kuvakulmasta - vaikka minä itse ehkä näenkin asiat melko sinivalkoisesti, miehellä on silmillään vielä sinipunavalkoiset lasit. Näin ollen tietyt asiat aiheuttavat edelleen ihmetystä ja kummastusta - ihailua ja inhoa.

Ikävä sanoa, mutta onhan tätä Suomea pitänyt aika itsestäänselvänä. Sitä, että on saanut kasvaa turvallisessa ympäristössä, ruoka on ollut hyvälaatuista ja vesi tulee raikkaana omasta kaivosta. Terveydenhuolto toimii ja on yleisesti ottaen laadultaan hyvää - koulutusjärjestelmästäkin tulee kiitosta ihan kansainvälisellä tasolla. Silti ruoho on ollut aina vihreämpää aidan toisella puolen, ja Suomea on helposti tullut vähäteltyä. Kas, kun ainahan sinne voisi sitten palata, kun routa ajaisi tämän porsaan kotiin - vai miten se menikään.

Vähän holotna täällä on kieltämättä ollut, nyt viimeisen viikon-pari. Minulla tämä ei ole aiheuttanut erityisiä toimenpiteitä - lähinnä olen laittanut muutaman vaatekerroksen lisää, aloittanut auton lämmittämisen varttia aiemmin ja kaulaliina vaihtui paksumpaan. Mies kulki tässä pienen muutoksen kautta; yhtä paleltua päivää myöhemmin hänkin alkoi pukea ylleen entistäkin enemmän, mutta talviliikenne on hänelle edelleen kovin vierasta. Ajoitukset eivät välttämättä aina osu kohdalleen, kun hän ei vielä arvioi aivan suomalaisittain etäisyyksiä paikkojen välillä näin talviaikaan.

Kylmyys on muutenkin purrut luihin ja ytimiin saakka. Aiemmin mies kummasteli, kuinka minä jaksan aina hehkuttaa Suomen kesää - siis sitä viikkoa, kun aurinko paistaa, lämpö lähentelee jopa kuumaa (!) ja ihmisetkin sosialisoituvat ihan eri tavalla. Muutama päivä sitten sain myönnytyksen - hän kuulemma ymmärtää nyt täysin, minkä vuoksi kesä - siis, edelleen se viikko jossakin heinä-elokuun vaihteessa - on niin suuri asia. Ja tottahan se on, paukkupakkasten jälkeen lämpöä, auringonvaloa ja vehreyttä ihan tosissaan pitää arvossaan eri tavalla.

Ja vaikka kylmät kelit ovatkin aiheuttaneet omat haasteensa, ovat ne toisaalta myös saaneet aikaan ihastelevia kommentteja. Suomi kun kuulemma näyttää aivan postikortilta juuri nyt - minne suuntaan tahansa sitten katsookaan. Viimeksi tänäaamuna tämä asia nousi taas esille. Harvinaista herkkua kyllä, mutta päästiin pitkästä aikaa samalla autolla omiin suuntiimme. Erään mäen päällä mies osoitti maisemaa - vaalean sinipunaisella taivaalla nousevaa aurinkoa, lumen peittämiä puita ja lumista tietä - kysyi, enkö todella näe, kuinka käsittämättömän kaunista tämä on. Se avasi omia silmiäni aivan eri tavalla, sillä vaikka samaa tietä tulee ajettua kuudesti viikossa kumpaankin suuntaan, en ole kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Mutta tottahan se oli; kyllä siitä maisemasta olisi kehdannut postikortin tehdä.

Vakuutukset? Kieltämättä suomalaiset vakuutukset ovat halpoja kanssasisariinsa Yhdysvalloissa, mutta toisaalta; esimerkiksi miehen auton vakuutus on aika tarkalleen saman suuruinen summaltaan, kuin Utahissa. Olen tosin sitä mieltä, että vakuutusyhtiössä eivät ihan täysin ja tarkalleen ottaneet huomioon USA:n ajohistoriaa, vaikka meille niin kerrottiin - mutta toisaalta, tuntuu vähän siltä, että lienee parempi olla kiukuttelematta tästä ihan liiaksi.

Ja ihan vain, koska verokausi alkaa olla lähellä - mainitsenpa näistäkin edes muutamalla lauseella. Ollaan nimittäin aika älyttömän onnekkaita, ettei meidän tarvitse Suomessa olla samanlaisen verotuskoneiston kynsissä! Jälleen kerran hyvä esimerkki on siinä, kun mies on katsellut minun täyttävän kilometrikorvauksia verotukseen - sen jälkeen riittikin lähinnä tietojen tarkastaminen ja niiden lähettäminen eteenpäin. Epäusko oli melkoinen; "oliko se oikeasti noin yksinkertaista ja nopeaa?" - Ja kyllä, olihan se. Vielä ei olla tehty päätöstä siitä, kuinka täytetään miehen USA:n verot tänä vuonna - toisin sanoen, mikä minun status tässä kohdin sitten tulee olemaan. Innolla odottaen... Not.

Entäpä sitten puhdas, raikas vesi (omasta kaivosta)? Tai hyvät, tuoreet kalavalikoimat? Ruisleipä, sauna, silakkapihvit? Parasta! Onneksi myös mies on oppinut ymmärtämään viikko viikolta paremmin näiden asioiden päälle. Utahissa kala oli aivan järjettömän kallista - herkuteltiin pakastekalalla vain muutamia kertoja siellä ollessa, koska hinta oli aivan järkyttävä. Esimerkiksi lohifilee, jonka Suomessa saa tuoreena noin 8-12 eurolla, oli halvimmillaankin vajaat $25 Utahissa. Asiaan toki vaikuttaa sekin, että me ostettiin kala Trader Joe'silta - mutta silti. Kalansyöminen on lisääntynyt Suomessa aivan valtavasti!

Kirjoittaisin enemmänkin - ihan oikeasti. Olisi vielä aika paljon lisättävää. Mutta nyt alkaa olla pää sen verran pehmeän oloinen, että parempi jättää ihan vaan tähän.

Eilisen kärsin flunssaa kotona, tänään halusin jo päästä töihin rentoutumaan. Ei välttämättä ollut se kaikkein parhain ratkaisu, mutta ainakin sielu kiittää - ruumis ei niinkään. Taitaa olla parasta, että käyn ihan vain keittämässä itselleni kupin teetä ja keskityn miettimään, mitä viikonloppuna. Varsinkin, kun keittiössäkin oli eilen vedenpaisumus. Tästä lisää seuraavaksi.

Pilkat omaan nilkkaan, vai miten se menikään?

Irvailin aamulla pomolle siitä, kuinka on kuukauden verran iltaisin nostanut pientä lämpöä, nenä valuu ja on muutenkin vähän tukkoinen olo. Että tulisipas se nyt kunnolla päälle, jos on tullakseen - ettei tarvitsisi kärvistellä tämän kanssa. Nyt, noin nelisen tuntia myöhemmin värjöttelen vilttien alla, ulkotakki päällä. Pää tukossa,  nenä tukossa, lihaksia jomottaa ja muutenkin on olo just sellainen, että pistää kiukuttamaan. Luonnoksissa odottelee julkaisuaan seuraava teksti, jota en kuitenkaan parhaalla tahdollanikaan jaksa juuri nyt oikolukea - taidan siis tyytyä jakamaan yhden lemppariresepteistäni (ja sulattaa muutaman siivun Squawia pakastimesta. Alkuperäistä ja Utahista vaivalla raahattua.)

**

Ruoka on ehkä yksi niistä asioista, jonka meistä jokainen yhdistää kohtalaisen kiinteästi jonnekin tiettyyn paikkaan. Siellä tuli maistettua ensimmäistä kertaa sitä, toisaalla puolestaan tutustuin tähän, kolmannessa paikassa opin pitämään tästä... Ja niin edelleen. Tumman riisin, quinoan ja valkosipulin taivaallinen yhdistelmä on minulle luultavasti aina yhtä kuin Utah - aivan, kuten tonnikalalla ja cashwella höystetty pastakin, tai munakas hunajalla ja kanelilla. Nämä nyt ovat kuitenkin vain satunnaisia ikävöinnin kohteita, mutta squaw... Squawia voisin syödä joka päivä, missä tahansa muodossa vain ja milloin vain. Oli siis jo korkeakin aika ottaa itseään niskasta kiinni ja kokeilla, saisiko leipomalla läheskään samanlaista leipää aikaiseksi, kuin Aspen Mills.

Leivällä on tietysti hieman härskimmän puoleinen nimi, ja googlatessa paljastuikin esimerkiksi sellaistakin, että jotkut tahot ovat vaatineet leivän nimen muuttamista Indian Princess Breadiksi. Alla on resepti, jonka muuntelin netistä löytämästäni - ja kyllä mä ehdottomasti peräänkuuluttaisin karamelliväriä. Itse leivon cupseina, kun kotoa löytyy sekä USA:n mittakupposet että suomalaiset, deseillä toimivat - jos joku tätä haluaa kokeilla, voi mittayksiköt muuntaa kätevästi suomalaisittain fiksummin luettaviksi vaikkapa täällä, jos cups-mittoja ei kaapista löydy.

SQUAW

Or Outback Bread Copycat

1 ½ c. kädenlämpöistä vettä (noin 105 °F)

2 rkl siirappia
½ c. juoksevaa hunajaa

kuivahiivaa nestemäärän mukaan

½ c. voita tai margariinia

3 ½ c. vehnäjauhoa

3 - 4 c. korkeaproteiinista jauhoa

2 rkl kaakaojauhetta

2 tl suolaa

pinnalle seesaminsiemeniä

** Siirappia lorautin ainakin tuplasti, kuivahiivaa pussin verran, korkeaproteiinisena jauhona käytin itse hiivaleipäjauhoja. Minulta puuttui kokonaan vital wheat glutein (yhdistin sen yleisjauhoihin ja enemmän proteiinia vaan kokonaisuuteen, auttaa kohoamisessa) sekä karamelliväri jäi uupumaan. Karamelliväriähän olis saanut poltt... Keittämällä sokeria, mutta en halunnut polttaa keittiötä. Niinpä korvasin tämän siirapilla - toimi, tavallaan. Hunajaa olisin voinut laittaa vähän enemmänkin, ja makeampaa olisi siis saanut olla muutenkin. Alkuperäinen ohje myös kehottaa vuoraamaan vuoan maissijauholla - mä tykkään squawistani seesaminsiemenillä. Makuasioita.

Ensimmäiset neljä ainesosaa yhteen (vesi, siirappi, hunaja ja hiiva), tämän jälkeen jauhoista puolet molempia, mausteet (kaakao, suola) ja tämän jälkeen vielä toinen puolikas kumpiakin. Lopuksi sekaan rasva. Taikina saa jäädä aika löysäksi, jos siis ei välttämättä tavoittele leivistä kauneuskuningattaria - eli ei halua alkaa kaulia taikinaa nätisti vuokaan aseteltavaksi, ei taikinan tarvitse olla erityisen helposti käsiteltävää.

Taikina kohoamaan lämpimään paikkaan, ja kun taikinaa on tuplamäärä alkuperäiseen verrattuna, voi sitä alkaa asettelemaan leipävuokiin. Itse täytin vuoasta noin puolet, ei kohonnut enää uunissa ylitse. Ennen uuniin laittamista tasoittelin hieman, ja laitoin päälle koristeeksi seesaminsiemeniä.

Uunissa leivät saivat viettää 350 °F (eli noin 175 °C) 20-25 minuuttia.

Mikäli minun 'ohjetta' ja alkuperäistä ohjetta vertaa, huomaa kyllä selkeitä eroja niin valmistustavoissa kuin raaka-aineissakin. Tämä suomalaisten kauppojen tarjontaan mukautettu versio ajoi asiansa ihan hyvin - hunaja tosiaan pääsi loppumaan kesken, joten makeutta olisi saanut olla enemmänkin, eikä meidän pienehkössä lähikaupassamme ollut karamelliväriä. Tämäkin jätti tietyn ominaismaun puuttumaan, eikä väri toisaalta ollut aivan niin syvän tumma, kuin olisin sen suonut olevan. Kaikkiaan kokeilu oli kuitenkin kohtalaisen onnistunut, ja kunhan toinenkin leipä on syöty loppuun, lienee aika uudelle, ehkä jopa onnistuneemmallekin kokeilulle.

Jos siis aikaa, viitsimystä ja kokeilunhalua löytyy - en voi sanoa muuta kuin sen, että tämä lyö laudalta jopa mun ikisuosikkini ruisleivän. Ja kuinka tätä meillä syödään? Paistettujen kananmunien kanssa. Ehkä miehen opetuksen tulosta, ehkä jotain muuta - mutta jopa minä nautin nykyään squawista ehdottomasti eniten hunajalla voideltuna, päällä paistettua kananmunaa sokeri-kanelisekoituksella maustettuna. Heaven.

Kuiva-ainekokoelma squawia varten odotteli pöydällä jo hyvän tovin ennen leipomista.

Ja sitten itse asiaan. Olen todella huono kuvaamaan mitään kesken kaiken, joten työvaiheet jäivät melko dokumentoimattomiksi. Todistusaineistoa on kuitenkin siitä, että hunajaa olen mitannut taikinaan vajaan puolikkaan cupin verran. Ja vajaaksi se jäi myös maultaan, mokoma.

Don't do what I do, do what I say. Ei siis todellakaan paras tai turvallinen paikka kohottaa taikinaa, täysi tuli uunissa. Minä ja hiivaleipätaikinat nyt vain ei oikeastaan tulla kovinkaan hyvin juttuun (joko poltan hiivan liían kuumalla vedellä, tai vedessä voisi kylpeä pingviinikin), joten tämä oli ainoa keino saada taikina kohoamaan.

Ei näytä kovinkaan hyvältä, mutta kyllä se siitä... Ehkä.

Ja kuten kuvasta näkyy, ei niistä kaunottaria tullut - mutta maku oli ainakin tarpeeksi lähelle helpottamaan pahimpaan squaw-hampaan kolotukseen.

Ja juuri kun eilen valitin puhelimeni toimimattomuudesta, palaan takaisin arkisempaan - nimittäin uusien kuvien ja tekstin kanssa!

Sinänsä muutosta ei ole tullut, että puhelin on edelleen äärimmäisen arvaamaton. Onnistuin kuitenkin saamaan osan kuvista ulos ja toisaalta, se toimii edes välttävästi - ja kuten tapoihini kuuluu, yritän luultavasti pelastaa puhelinraasua vielä seuraavan vuoden verran, ennen kuin luovutan. Onhan mulla nimittäin työpuhelinkin, jolla pärjää tarvittaessa. Tarvittaessa.

Mutta - nyt me ollaan saatu tänne aivan aito ja oikea talvi! Mies valitteli ennen joulua, että tuleeko tänne talvea ollenkaan - oli sen verran lauhaa ja lumetonta. Nyt toiveet ovat käyneet toteen ihan kunnolla, sillä seinien ulkopuolella kolkuttelevat melkoiset paukkupakkaset ja luntakin on tullut ihan kiitettävästi. Minä sähköpihinä olen kantanut niska vääränä puita ulkoa sisälle, jotta takan, leivinuunin ja puuhellan on saanut pidettyä kuumina ja tätä myöten talon lämpinämä. En toisaalta valita, sillä luovathan nämä nyt ihan oman tunnelmansa! Koska mikään ei kuitenkaan ole ikinä hyvä, on pakko todeta ihan ääneen, että alkaa olla täällä sisällä aika kuuma. Vähän liiankin kuuma.

Kaikki kolme maininnan saanutta ovat nimittäin hehkuneet punaisina niin eilen kuin tänäänkin. Toisaalta, kun ulkona lämpötila on molemmin puolin -30 astetta, ei luulisi olevan vara valittaa. Vaikka me asutaankin kohtalaisen uudessa omakotitalossa, ei meikäläisen sähkönsäästökuurilla tämä todellakaan tarkoita sitä, että kaikki tämä ihana lämpö pysyisi näiden seinien sisäpuolella myös aamuun saakka. Jostakin minua (yhä) kummastuttavasta syystä sisään nimittäin puskee jääkylmää ilmaa liesituulettimelta - ja tämän piti korjaantua jo kesäisellä pikkufiksillä. No - eipä korjaantunut.

Kaikesta huolimatta, on Suomi kyllä melkoisen kaunis näin kylminä pakkaspäivinä.

Vaikka takkia saakin vetää jo ennestään pingviinimäiseksi topatun kuontalon ympärille, on jalkojen alla narskuva lumi, ilmaan höyrystyvä hengitys ja kylmyydestä nipistelevät poskipäät silti aika kiva juttu. On mukava katsella, kuinka ihmiset kiirehtivät kadulla omiin suuntiinsa ja vetävät pipojaan paremmin päähän - ja toisaalta... Vaikka en tällä hetkellä kesää kaipaakaan, tämä opettaa ehdottomasti arvostamaan neljää vuodenaikaa.

Mieskin totesi nyt ymmärtävänsä syyn sille, miksi me suomalaiset ihan tosissaan vaalitaan niitä muutamia kesän lämpimiä viikkoja. Täällä nimittäin on aivan käsittämättömän kylmä juuri nyt! Minä olen lähinnä naureskellut ja todennut, että yrittää nauttia tästäkin - ei tätäkään kestä turhan kauaa. Eilen mies sitten kysyikin puolitosissaan, että kai tämä ilma on sentään oikeasti kylmä suomalaisillekin. Pakko minun oli nöyrtyä ja tuumata, että kyllä - tämä on kylmä ilma myös suomalaisille, mutta täällä on totuttu aika radikaaleihinkin lämpötilanmuutoksiin. Pohjoisessa olisi takuulla vielä nätimpää, mutta ehkä sinnekin sitten vielä jonakin vuonna.

Miehelle on ollut pientä opettelua sen suhteen, kuinka taloa lämmitetään. Utahissa se oli verrattain helppoa - senkuin valittiin seinästä sopiva lämpötila ja odotettiin, että oikeanlämpöinen ilma levittäytyi asuntoon. Täällä me lämmitetään kokonaan puulla, sähköä käytetään sitten sen tukena - eli ei muuten käytetä, koska se on melkoisen kallista. Tämäkin muuten tuli miehelle melkoisena järkytyksenä - verrattiin nimittäin meidän sähkönhintojamme, ja niin no. Siinä, missä minä suomalaisena kaipaisin muutamaan kertaan viikossa kunnon lämmittelyä meidän puusaunassamme, mies tuumaa sen olevan liian vaivalloista - hän ottaa vain kuuman suihkun, enkä minäkään yleensä jaksa sen enempää nähdä vaivaa saunan suhteen. Olen tainnut viimeksi saunoa pari viikkoa takaperin - jos en vielä sitäkin aiemmin.

Nyt taidan kuitenkin mennä vielä sohimaan tuota takassa kytevää hiillosta, ja mietin pientä herkuttelua. Mun epätoivoinen, tuhoontuomittu projektini terveellisemmästä syömisestä on sentään saanut jo kevyen alun - vaihdoin mehut sitruunaveteen, joka kieltämättä on aika taivaallisen hyvää! Tästäkin huolimatta, taidan ottaa muutamat Sour Cream & Onion sipsit. Ei olisi pitänyt tuoda niitä kaupasta kotiin.

Oli tarkoitus kirjoitella vähän eri asioista - ihan täältä Suomesta. Jäin nyt puolittain pakolla kuitenkin luonnoksien varaan, sillä rakas kamerani (puhelimeni) heittäytyi hankalaksi. Vein luurin pirstaloituneen näytön vaihtoon - ja selvisi, että koko näyttöä ohjaava yksikkö oli sulattanut itsensä. Hehheh. Katsotaan, kestääkö hermo sinne tänne sovellusten välillä poukkoilevaa puhelinta, vai ostanko suosiolla uuden. Nyt siis vielä aika tarkalleen vuoden takaiseen - siihen, kun pieni ja viaton suomalaistyttönen sai aseen käteensä ensimmäistä kertaa.

**

Yksi niistä asioista, joita olin aina halunnut kokeilla, oli käsiaseella ampuminen. En kuitenkaan koskaan Suomessa jaksanut asiaan paneutua - minulla ei ollut varsinaista tarvetta päästä ampumaan minkäänlaisella aseella, joten en ollut edes selvitellyt mahdollisia vaihtoehtoja kokeilua ajatellen. Utahissa minulle kuitenkin tarjoutui mitä parhain mahdollisuus päästä kokeilemaan, miltä se ampuminen sitten tuntuisi - ja tammikuun lopussa sitä käytiin ihan sitten kokeilemassakin.

Ajeltiin siis eräänä sunnuntaina vajaan vartin matka South Jordanin Gun Vaultiin. Meidän tuurillamme kaikki range lanet olivat tietenkin varattuja juuri sillä hetkellä, kun marssittiin sisään - niinpä jouduttiin jäädä hetkeksi odottelemaan. Sen lisäksi, että istuskeltiin aikamme sohvalla ja pöllöiltiin, kierreltiin myös katselemassa myynnissä olevia aseita. Mun asekokemukseni kun olivat muutenkin hyvin rajoittuneita, oli aika pysäyttävää nähdä sellainen määrä oikeita, toimintakuntoisia aseita samassa tilassa. Onneksi en ehtinyt ajatella turhan paljoa, sillä meidän vuoromme tuli ja pääsin änkemään korvat täytettä täyteen!

Ja olihan se kieltämättä melkoinen kokemus. Onneksi oli maailman paras opettaja näyttämässä alusta alkaen, kuinka pitelen asetta oikein, kuinka ammun ja hoidan homman muutenkin kotiin. Pääsin kokeilemaan kaksia erilaisia luoteja - ymmärrän kyllä periaatteen, jolla ne eroavat, mutta nimiä en muista alkuunkaan... - joiden ampumisessa en kaikessa amatööreydessäni huomannut pienintäkään eroa. Samalla tavalla ase potki silti takaisin käsille, ja yhtä hankalaa se tähtääminen kaikesta huolimatta oli. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon minua pelotti! Sitä luulisi, että kun tietää olevansa turvassa ja tietää, ettei mitään pääse tapahtumaan, osaisi ottaa rennosti. Mutta kieltämättä ladattu ase käsissä pelotti, ihan perkeleesti.

Mielenkiintoinen kokemus, ehdottomasti. Mies onnistui myös nappaamaan ensimmäisestä koskaan ampumastani luodista hylsyn talteen, ja se on seurannut mukana myös Suomeen saakka.

Mutta ainakin pääsin ampumisen jälkeen herkuttelemaan naapuriin leivoksilla.

Eilisessä Tallinna-postauksessa mainitsinkin, että kirjoittelisin erikseen siitä ravintolasta, jossa käytiin murkinalla kaiken kävelemisen ja palelemisen välillä. Oltiin jo ennalta päätetty, että jossain kohtaa päivää pitää käydä syömässä - ihan vaikka vain jo siitä ilosta, että meidän kotinurkilta ei erityisen paljoa valinnanvaraa löydy.

Vanhassa kaupungissa kierrellessä lähes kirjaimellisesti törmättiin USA:n lippuun - se ei kuitenkaan erityisesti soitellut meillä kelloja, kunnes tajuttiin sen toisella puolella oleva Teksasin lippu. Lueskeltiin ruokalistaa ja tuumattiin, että hyvältä kuulostaa - päätettiin kuitenkin vielä kävellä hetki, mutta muutettiin aika nopeasti mieltämme. Molemmilla oli aivan järjettömän kova nälkä, kylmä alkoi tuntua minullakin reisissä ja kasvoilla, joten tämä lieni kaikin puolin paras vaihtoehto. Jo ovesta sisään astuessa oli aika selvää, että ollaan ihan kirjaimellisesti löydetty Virosta melkoisen kokoinen pala Teksasia.

TEXAS Honky Tonk & Cantina oli aivan kaikilta osin positiivinen yllätys. Meitä palveli ihanan positiivinen ja muutenkin herttaisen oloinen Una, joka toi heti menujen jälkeen meille ison kulhollisen tortillachipsejä ja ravintolan omaa salsaa. Lienee turha sanoa, että jo tämä oli aivan taivaallista - eikä haitannut, vaikka ravintolassa pientä ruuhkaa olikin ja ruokaa joutui odottamaan pienen hetken. Me käytimme odotteluaikamme sisustuksen ihmettelemiseen - me olimme kummatkin aivan ymmällämme siitä, kuinka paljon ravintolaan oli saatu roudattua tavaraa USA:sta (tai sitten kyseessä oli vähintäänkin tarpeeksi autenttisen oloisia sisustuselementtejä).

Sillä välin kun ruokia odoteltiin, mies kävi tarkastelemassa yhden seinän kokoista valokuvakollaasia. He juttelivat aikansa Unan kanssa, ja tällä välin Una kertoi, että he kaikki käyvät kerran vuodessa Teksasissa hakemassa listoille uusia, autenttisia reseptejä, uusia vaikutteita ja tuoreita ideoita ravintolaa ajatellen. Kaikessa oli korostettu juuri aitoutta ja sitä, että pala Teksasista oli toden totta tuotu Tallinnaan. Samalla kertaa toisaalta selittyi sekin, kuinka ravintolaan oli saatu tuotua niin paljon erilaista memorabiliaa USA:sta, heh!

Ruoka... Se oli aivan käsittämättömän hyvää. Kuten kuvasta näkyykin, minun lautaseltani löytyi aivan käsittämättömän kokoinen pihvi - ja vaikka kuinka yritin, pakko oli luovuttaa kesken. Myös mies kehui kovasti omaa lohiannostaan, ja yksissä tuumin totesimme palaavamme ravintolaan takaisin seuraavalla reissullamme Tallinnaan. En ollut itse koskaan edes kuullut tästä ravintolasta, joten tällaisena puhtaana vahinkona paikan löytäminen oli yksinkertaisesti aivan suunnattoman hieno sattuma. Voihan se toki olla, että ainakin hieman vastaavia löytyisi Suomestakin isommista kaupungeista, mutta meidän nurkillamme ei valitettavasti löydy erityisen paljoa valikoimaa ravintoloiden suhteen. Onneksi nyt tiedetään ihan tarkalleen, minne Tallinnassa suunnata syömään jatkossa. Suosittelen ehdottomasti muillekin, joille uppoavat erinomainen hinta-laatusuhde, isot annoskoot ja persoonallinen tallinnalaisravintola!

Kirjoitin aiemmin hieman parisuhteen laatuajasta ja siitä, kuinka me pidetään huolta siitä, että homma toimii myös niiden kulissien takanakin. Tästä syystä, kuin toisaalta myös siitä, ettei mies koskaan ollut Virossa käynyt, ostin meille lauttaliput Tallinnaan - ja niin me sitten lähdettiin tutkimaan, miltä meidän etelänaapurissa näyttää.

Paremman päivän olisin kyllä voinut lotota pikavisiitille Tallinnaan, meinasi nimittäin kummatkin olla melkoisen syväjäässä heti terminaalista ulos päästyä. Onneksi sentään oli vähän lämpimämpää, kuin muutama päivä takaperin - silloin oli kotinurkilla yli 30 astetta pakkasta. Eilinen vietettiin vain reilussa 20 pakkasasteessa, ja lukuisista vaatekerroksista, hatuista, hanskoista ja villasukista huolimatta kylmyys hiipi luihin ja ytimiin saakka. Toisaalta, se oli kyllä aika hauskakin kokemus - kaikki omat reissuni Tallinnaan rajoittuvat lähinnä kevään ja alkusyksyn välille, joten en ole kokenut Tallinnassa mitään vastaavaa.

Me lähdettiin siis matkaan jo aamusella ja ajettiin Helsinkiin. Olen aina inhonnut yhtään isommissa kaupungeissa ajamista, mutta hengissä selvittiin perille saakka yhtäkaikki. Tällaiselle maalaistollolle parkkeerauksen maksaminen puhelimella oli melkoisen erikoinen kokemus - toisaalta, päivän aikana ei ollut tullut sakkoja, ja päästiin ihan terminaalin viereen. Paikalla oltiin hyvissä ajoin, joten ehdittiin tehdä lähtöselvitys ilman jonoja - hetki jouduttiin kylläkin odottamaan laivalle pääsyä.

En ollut antanut erityisen isoja ennakko-odotuksia miehelle laivasta - ja toisaalta, eipä siellä tulisikaan kulutettua turhan paljoa aikaa. Hän oli kuitenkin positiivisesti yllättynyt Viking XPRSin tarjonnasta kaikin puolin. Meno -sekä paluumatkojen kahvit ja pikkupurtavat olivat järkevän hintaisia, laivalta löytyvä tax free -myymälä oli juuri tarpeeksi kattavan kokoinen meidän tarpeisiimme ja päästiin toisaalta myös lepuuttamaan koipiamme ja istumaan. Mies olisi kaivannut lisää istumapaikkoja muutenkin, kuin kahvi -ja ruokapaikkojen yhteyteen, mutta muuten kokemus oli erittäin onnistunut. Eipä sillä - hintakin oli enemmän kuin kohtuullinen edestakaiselle Suomenlahden ylitykselle.

Tallinnassa meillä ei ollut aivan turhan paljoa aikaa - minun alkuperäinen ajatukseni oli se, että ehtisimme hieman kierrellä vanhassa kaupungissa, syödä ja palata laivalle kiireettä. Se, mitä en osannut ottaa huomioon oli se, että mies ihastui Tallinnaan aivan käsittämättömän kovasti. Kieltämättä, vanha kaupunki ja sen arkkitehtuuri on aavistuksen kauniimpaa katseltavaa, kuin meidän paikallinen...

Kuviakin tuli otettua normaalia enemmän - yleensä kun minun Tallinnan reissuni rajoittuvat ostoksiin Viru-keskuksessa tai sataman tuntumassa, ja satunnaiseen vanhassa kaupungissa pyörimiseen. Nyt sain kuitenkin itsekin olla ihan luvan kanssa turisti ja hullaantua miehen mukana katselemaan kauniita rakennuksia, ihania katuja ja kujia, kaikkea mitä ympärillä olikaan.

Kylmä todellakin oli - pakkasta oli parikymmentä astetta, ja kylmyys todella meni luihin ja ytimiin. Mies paleli alussa todella kovasti - minä puolestani olin valmis siirtymään lähimpiin sisätiloihin sen jälkeen, kun tultiin ulos syömästä. Käytiin ihan parhaassa mahdollisessa ravintolassa - kirjoitan siitä ihan erikseen huomenissa. Muuten kaikki meni kyllä paremmin kuin hyvin, ja joululahja itsessään oli siis enemmänkin kuin onnistunut. Mies ilmoitti, että Tallinnaan on päästävä uudelleen sitten hieman lämpimämmillä keleillä. En kyllä laita vastaan, päivä oli aivan mahtava pienestä kiireestä huolimatta. Laivamatkalla takaisin nukutti kumpaakin, ja taidettiin hetkeksi torkahtaakin jonkinlaisessa, epämuodostuneessa kasassa.

Helsingissä oli jo huomattavasti tekopirteämpi olo, joten päätettiin tehdä mutka matkalla kotiin - hetken mielijohteesta suunnattiin siis lentokentälle ja haettiin juomat kotimatkalle Starbucksista. Mies lähinnä naureskeli sitä, kuinka käsittämättömän paljon nähdään vaivaa sen eteen, että saadaan täältä Suomesta haettua jotakin sellaista, mikä on USA:ssa niin kovin tavallista (ja jokaisella nurkalla). Samalla kyllä heräsi aivan käsittämättömän kova kuume päästä jonnekin - niin hullulta kuin se ehkä tuntuukin, entinen lentopelkoinen ikävöi lentämistä.

Kun eräs amerikkalainen veti peittoa korviin, eräs suomalainen puolestaan koki kirjaimellisesti kylmän pudotuksen takaisin arkeen. Siitäkin huolimatta, että kalenteri sitkeästi näyttää torstaita, on päivä osoittanut kaikella mahdollisella tavalla olevansa maanantai - ja oikein isolla ämmällä.

Lapsi ei olisi tohtinut herätä kouluun - ymmärtäähän sen, olisihan sitä itsekin mielellään pidentänyt lomaa vielä muutamalla päivällä. Kun tähän pakettiin yhdistää äidin, joka yrittää kuroa kiinni normaaliin unirytmiin muutaman viikon lomailun jälkeen, oli soppa aika valmis - kiukku nimittäin tarttui kumpaankin, ja ruokki itseään toisen kautta. Kiittelin kuitenkin mielessäni sitä, että koti on eilisen puunkantosavotan ja tulien ansiosta lämmin, eikä (välttämättä) myöhemmin tänään tarvitse enää huolehtia tulien tekemisestä. Laitoin lapsen haalarin ja miehen kengät leivinuunin päälle, että ovat hieman mukavammat ottaa käyttöön aamulla. Lämmitys nostatti myös ihanan, lämpimän ja puhtaan pyykin tuoksun ilmoille. Oman meikin ja hiusten laittamisen kanssa meinasi tulla kiire, kun lapsi antoi omaa mielipidettään ilmoille - eikä se äitikään tainnut ihan syytön olla.

Päästiin siihen pisteeseen, että lähdön hetki koitti - niin äidin kuin lapsenkin. Kurottauduin penkiltä ottamaan lapsen haalaria leivinuunin päältä, ja siinä vaiheessa meinasi päästä itku - pääsikin. Selvisi syykin siihen, miksi kotona oli tuoksunut lämpimältä kankaalta - vastikään pesemäni lapsen haalari mureni kirjaimellisesti käsiin, kun oli palanut ja sulanut niin pahasti leivinuunin päällä. Nopea tsekkaus daddyn kenkien suuntaan - niistäkin oli toisesta pohja irrottanut itsensä.

Kiukutti, suututti ja ärsytti ihan suunnattoman paljon. Käsittämättömän paljon. Lapsella oli onneksi myös uudet toppatakki -ja housut, joten vaihtoehto B käyttöön ja lapselle toiset vaatteet matkaan. Lapsi ulos odottamaan bussia, minä puolestaan jäin vielä sisälle vetämään takkia niskaan. Auton sentään olin laittanut lämpenemään, joten se käynnistyi moitteetta.

Olin päässyt pihatien päähän kun tajusin, että kalenteri jäi sisälle. Auto parkkiin, pikajuoksua sisälle - kalenteri kyydissä, huh. Ajan risteykseen ja laitan vilkun päälle, tarkastan vaistomaisesti lompakon. Sitä ei ole missään - tajuan samalla kertaa, että laitoin sen (jostakin ihmeen syystä, jota itsekään en ymmärrä...) yöpöydälle. Auto jälleen parkkiin, entistäkin näyttävämpi sprintti takaisin sisälle - kolistelen miehenkin hereille kiireissäni. Daddy saa nopean suukon poskelle, I love you't ja vähintäänkin omalaatuisen herätyksen. Ja ihan vain, jotta kaikki menisi entistäkin mukavammin - tajuan, että saan ajaa melko raskaalla kaasujalalla, että ehdin aamupalaveriin.

Kylmä paluu arkeen, toden totta. Auton lämpömittari nimittäin näytti rapsakkaa -31,5 celsiusta.

Jos jotain positiivista, ainakin olen tänään ollut harvinaisen tuottelias töissä. Rehellisyyden nimissä on todettava, etten muista, milloin viimeksi olisi ollut menestyksekäs päivä! Kotimatkalla käyn vielä koukkaamassa imuriin uuden suodattimen, niin pääsen päästelemään kasaantunutta turhautumistani siivouksen pariin - voisinpa oikeastaan pestä lattiatkin, ja pyyhkiä pölyt. Lapsellekin on jo uusi haalari tilattu, joten vahinko korjattu. Tavallaan...

Kyllä se vaan arki on. Ihan kaikessa kauheudessaan kauneudessaan.

Kirjoittelin muutama päivä takaperin parisuhteen laatuajasta, ja kun aiheesta pyydettiin hieman lisää tekstiä, ajattelin kirjoitella hieman enemmänkin. Me puhuttiin tästä jo aiemminkin, ja periaatepäätös tehtiin viimeistään miehen asettuessa virallisesti Suomeen - me haluamme pitää oman suhteemme tuoreena ja elossa, pitää huolta toisistamme. Lapsen, koiran ja normaalin arjen kombinaatiossa olisi hyvin helppoa lopulta unohtaa, että meidän perhettä ei olisi ilman meitä kahta.

Mainitsin toisaalta myös siitä, että meidät kaksi on helppo pitää tyytyväisinä. Me tykätään lopulta kovin yksinkertaisista asioista - siitä, että ollaan kotona kahdestaan (tai "kahdestaan", kun lapsi nukkuu ja koira oleilee omissa oloissaan), tehdään yhdessä ruokaa, käydään pienellä kävelyllä.

Jos ihan totta puhutaan, meidän parisuhdehuolto on käytännössä katsoen aika simppeliä. Ainakin kerran päivässä me pyhitetään hetki aikaa ihan vain meille kahdelle - tarkoittaa se sitten yhden jakson katsomista jostakin meidän lempparisarjasta tai sitä, että käydään ihan kahdelleen saunassa. Me yritetään panostaa juurikin niihin arkisiin asioihin - otetaan kaikki irti niistä hetkistä, kun saadaan olla yhdessä. Kaukosuhteen päättymisestä on nyt kulunut vähän reilut puoli vuotta, mutta muutama asia on yritetty pitää mielessä kirkkaana. Nimittäin se, ettei toinen koskaan ole itsestäänselvyys. Nyt tuntuu ihanan tavalliselta käydä nukkumaan yhdessä, herätä yhdessä, elää tavallista arkea yhdessä. Vielä esimerkiksi viime toukokuussa laskin vain päiviä siihen, milloin seuraavaksi saadaan olla yhdessä.

Pitää vaan yrittää pitää mielessä, että aina näin ei todellakaan ole ollut, ja on lähinnä syytä olla kiitollinen tästä hetkestä. Juuri näistä syistä johtuen ollaan haluttu pitää huoli siitä, ettei unohdeta toisen arvoa missään vaiheessa. Helppoahan se on tietysti nyt sanoa, mutta jaksan uskoa siihen, että pidetään tätä yllä vielä vuosienkin päästä. Tähän pisteeseen pääsyyn vaadittiin sen verran luottamusta, itsensä (sekä toisen puoliskon) tuntemista, odotusta ja tuskaista odotusta, ettei sen taistelun tuloksista ihan helpolla halua päästää irti ja vain luovuttaa.

Kuten mainitsinkin, me keskitytään suurimmaksi osaksi ihan arkisiin asioihin. Yksi ehkä selkeimmistä esimerkeistä on siinä, että yllätetään toisemme hyvin tavallisilla, mutta silti kovin merkitsevillä asioilla. Mies tykkää muutamasta tietystä juomasta - saatan huvikseni piipahtaa kotimatkalla töistä kaupassa hakemassa miehelle juotavaa yllätykseksi, tai vastaavasti hakea juuri sitä tiettyä jäätelöä, josta tiedän hänen pitävän. Hän toisaalta yllättää mua milloin vanilijamarengeilla, milloin sillä, että minua odottaa kotona valmis ruoka. Siivotaan toisillemme yllätyksenä - välillä isommin, välillä pienemmin. On se silti vaan piristävää tulla kotiin, kun pyykkikori on tyhjänä, astiat puhtaat ja lattiat imuroitu, eikä nurkissa pyöri villakoiriakaan. Kesäisin pyöräiltiin useamman kerran viikossa puolesta tunnista tuntiin, käytiin uimassa tai ihan vaan kaupungissa jäätelöllä.

Utahissa meillä oli tapana pitää oma, pikku Cheesecake Saturday. Lauantaisin käytiin siis hakemassa siivu juustokakkua The Cheesecake Factorysta, sen jälkeen ajettiin kotiin ja napattiin Redboxilta elokuva mukaan ja suunnattiin sohvalle löhöämään. Suomessa vastaava olisi astetta haastavampaa, sillä välimatkat ovat moninkertaiset Utahiin verraten. Periaate meillä kuitenkin on sama - järjestetään toisillemme aikaa ja tehdään jotakin erityistä. Mitään varsinaista perinnettä ei olla muodostettu, mutta nekin sitten aikanaan, jos siltä tuntuu.

Välillä myös oikeasti panostetaan. Mennään ravintolaan syömään tai lähdetään käymään elokuvissa, välillä toki panostetaan tätäkin enemmän. Lokakuussa miehen oli vain tarkoitus piipahtaa itse Göteborgissa, mutta kerran töiden puolesta minun aikataulut sattuivat mukavasti ja pääsin lähtemään mukaan, venytettiin yhden päivän pikapyrähdys kahdeksi hotelliyöksi ja kolmeksi päiväksi yhteistä aikaa naapurimaassa. Myös muutamia muita reissuja on suunnitelmissa - sanotaanko vaikka niin, että lentolippuja ei vielä ole varattu, mutta turhan kaukana siitä pisteestä ei onneksi olla. Me panostetaan siis paljon pieniin asioihin, mutta toisaalta myös ihan oikeasti otetaan aikaa itsellemme ja sille, että pidetään huolta toisistamme.

Eikä sovi toisaalta unohtaa sitäkään, että yritetään ihan aidosti olla hyviä toisillemme. Sanotaan kiitos, anteeksi ja ole hyvä - ollaan kohteliaita, selvitetään riidat mahdollisimman nopeasti ja muistetaan aina välillä sanoa ihan ääneenkin se, jos toinen on sattunut valitsemaan erityisen kivan paidan päälle, tai muuten on jotakin erityisen maininnan arvoista.

Ehkä se kaikkein isoin asia lienee kuitenkin se, että tiedetään, missä mennään - tiedetään, että tämän takia me taisteltiin kaukosuhteen läpi ja päätettiin tehdä kaikkemme, että ollaan yhdessä - samassa kodissa, samassa maassa. Pysyvästi.