Olen maininnut myös blogissa aiemmin sen, etten koskaan halunnut mennä naimisiin. Ikinä. Ja kappas vaan, tässä sitä ollaan - enemmän kuin onnellisesti naimisissa.

Avioliitto on lopulta aika hassu asia. Mikään ei muutu siitä ajasta, kun seurustellaan - ja silti kaikki on aivan erilaista! Valehtelisin väittäessäni, että avioliitosta ei olisi minkäänlaista turvaa, koska kyllä siitä on. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että tietää olevansa oikean ihmisen kanssa ja voi unohtaa pelot siitä, että heti ensimmäisen riidan jälkeen erotaan ja kamoja pakkaillaan eri osoitteisiin siirrettäviin laatikoihin. Meillä sitä mahdollisuutta nyt oikein ei olekaan, kun toinen otti ja siirsi koko elämänsä mantereelta toiselle - jos ei luotettaisi itseemme ja toisiimme, aika pulassa oltaisiin.

Koska sitä jos mitä avioliitto vaatii, luottamusta itseensä ja toiseen. Eritoten kaukosuhteissa se taatusti korostuu entisestään, koska toisen vierellä ei voi olla jatkuvasti. Osataan olla yhdessä ja erikseen.

Eniten meidän suurinpiirtein vuoden mittaisen avioliittomme aikana on ihmetyttänyt se, kuinka paljon toista ihan oikeasti voi rakastaa. Silloin, kun toinen on kipeä, on tyyppi minun mielestäni ihan erityisen hellyyttävä ja suloinen. Käsittämättömän rakastettava. Kun mies puolestaan on vihainen ja päädymme riitelemään, loppuu kaikki ennemmin tai myöhemmin yhteen pitkään katseeseen ja ihan käsittämättömään naurunremakkaan. Se ei ole ollenkaan liioiteltua puhua siitä, kuinka tärkeää on myös olla oman puolisonsa paras ystävä. Ulkoiset seikat ovat katoavia - ei meistä kumpikaan tule näyttämään aina samalta kuin päivänä, jolloin menimme naimisiin. Sen sijaan asiat, kuten huumorintaju ja kyky nauraa säilyvät läpi elämän (niin - jos niiden antaa säilyä).

Avioliitto on toisaalta myös uhrautumista. Vihaan siivoamista - silti saatan innoissani alkaa pestä pyykkiä ja kuurata lattiota miehen ollessa toisaalla. Ihan vain siksi, että tiedän tämän kaiken olevan miehen työtaakasta pois ja toisaalta on myös ihan käsittämättömän siistiä nähdä se ilo ja onnellisuus toisen kasvoilla. Mitäpä sen eteen ei tekisi!

Olen melko vakaasti sitä mieltä, että avioliittoon ei vaikuta pätkääkään se, mitä kansalaisuutta kummatkin edustavat. Tästäkin meiltä on nimittäin kyselty - ja me molemmat olemme ehdottomasti sillä kannalla, että ainoastaan persoona vaikuttaa. Niin no, persoonaan tietysti vaikuttaa moni asia, myöskin oma kasvuympäristö ja kulttuuri... Mutta sen enempää saivartelematta, avioliitto on ennen kaikkea kyse kahdesta yksilöstä, oli passin kansissa sitten minkä tahansa maan nimi.

Huolimatta aiemmasta avioliittovastaisuudestani tämä on ehdottomasti yksi parhaista ideoistani, joita ikinä olen saanut. Tai no, mieshän se kosi - mutta aika yhteinen päätöshän se kuitenkin oli, ei minua kukaan korvasta pitäen henkikirjoittajan eteen raahannut. Kai se vaan piti odottaa oikeaa ihmistä ja sitä täysin oikeaa tunnetta siihen, että uskaltautui tekemään jotain niinkin ratkaisevaa. Yhden asian nimittäin olen päättänyt jo ennen, kuin totesin olevani äärimmäisen avioliittovastainen. Nimittäin sen, että mikäli joskus - syystä tai toisesta - menenkin naimisiin, menen naimisiin ainoastaan tasan kerran elämäni aikana.

Suotavaa on, että vielä vanhainkodissakin ollaan yhdessä ja naureskellaan kaikille niille typerille asioille, joita ollaan yhdessä tehty ja koettu. Sitä kohti tässä ainakin parhaamme mukaan tähdätään.