Sain jokin aika sitten toiveen myös siitä, millaista olisi itse olla maahanmuuttajan asemassa. Lähinnä kysymys koski tästä johdannaisena kuitenkin juuri aiemmin käsittelemääni rakkausturismia - sitä, olisiko meihin mahdollisesti suhtauduttu eri tavalla siinä vaiheessa, jos minä olisin ottanut suunnan Atlantin ylitse.

Missään vaiheessahan meillä ei ollut vedenpitävää suunnitelmaa siitä, kumpi tässä joutuisi sopeutujan asemaan. Toki kaikki asiat huomioonottaen meidän oli huomattavasti helpompi siirtää yhteinen elämämme kokonaisuudessaan Suomeen, mutta tämä ei silti tarkoittanut asioiden yksinkertaistumista. Se oikeastaan vaikeutti koko pakettia, koska vielä muuttoa miettiessämme miehellä oli tiedossa äärimmäisen arvostettu, hyväpalkkainen työ - Yhdysvalloissa. Työpaikkaedut olisivat olleet oikeastaan jopa uskomattoman hyvät, joten tietenkin tämäkin asia oli otettava huomioon muuttoa harkitessa. Kuten yleensäkin, asioilla on tapana monimutkaistua ennen järjestymistään, niin kävi nytkin. Spoileritkin on jo annettu, sillä Suomessahan me yhdessä olemme.

Mutta kuinka minuun olisi sitten suhtauduttu, jos tilanteen olisi kääntänyt päinvastaiseksi?

Miehen perhe on aina ollut äärettömän ihana minua kohtaan. Heistä kukaan ei ole (ääneen ainakaan) sanonut minkäänlaisia epäilyksiä minusta tai meistä kahdesta yhdessä, ei nyt eikä aiemminkaan. Päin vastoin - mitä tahansa me olemme yhdessä keksineetkään, olemme aina saaneet myös heiltä täyden tuen. Ja kun otetaan huomioon, että meidän yhteiset ideamme ovat yleensä vähintäänkin lennokkaita... On aivan mielettömän suuri asia saada (kummankin) vanhemmilta siunaus sille, mitä olemmekaan tekemässä.

Yksi miehen ystävistä puolestaan on alusta asti ollut erittäin skeptinen ja tietyllä tapaa jopa hieman minua vastaankin. Ei ehkä yllätä, etten ole koskaan kyseistä ystävää myöskään tavannut - enkä ole varma, onko minulla erityisen suurta haluakaan tähän, vaikka tilaisuuskin koittaisi. Sain oikeastaan jo heti alussa tältä ystävältä täyden hylsyn - köyhästä maasta, jota kukaan ei edes tiedä, eikä sillä ole edes kahta tai kolmea yliopistotutkintoa. Noin niinkuin karkeasti hieman yleistäen ja liioitellen se mielipide, joka minulle hänen toimestaan miehelle annettiin. Onneksi mies ei näköjään ihan liikaa painoarvoa hänen sanoilleen laskenut, kun tässä pisteessä kerran ollaan.

Kyseinen ystävä kuitenkin sanoi hyvin selväsanaisesti, että minusta olisi parempi hankkiutua eroon, vielä hyvän sään aikana. Viisumiahan minä vain halusin, pikaista muuttoa USA:n ja auvoisaa elämää miehen rahoilla.

Kun tämänhetkistä tilannetta tarkastelee, on homma vähän toisinpäin. Me eletään Suomessa, mies opiskelee suomea yksityiskoulussa ja ruotsia iltaopintoina, minä huolehdin meidän perheemme taloudellisesta puolesta. Hänen skenaarionsa mukaan koko homman olisi kuulunut mennä toisinpäin - sillä minähän vain halusin helpon viisumin Yhdysvaltoihin.

Entä sitten itse suuri ja mahtava Amerikka? Amerikka olisi ottanut minut vastaan kohtalaisen avoimin mielin. Yksityiskohtiin menemättä voin kertoa pintaraapaisuna sen, että jouduimme miehen työn vuoksi melkoiseen syyniin - ja myös minä kuuluin siihen pakettiin, mitä tarkasteltiin suurennuslasin kanssa moneen otteeseen. Vaikka minulta ei löydy SSN:a tai edes ITIN:a, on USA:lla minusta luultavasti tälläkin erää enemmän tietoa, kuin keskiverto maahanmuuttajasta. Kaikkien näiden asioiden puitteissa minulle näytettiin vihreää valoa, joten en usko, että myöskään varsinainen viisuminhakuprosessi olisi ollut täysin mahdoton. Pitkä, kallis ja kivulias, muttei mahdoton. Onneksi sitä ei tarvitse murehtia vielä pitkään aikaan, sillä meidän pitkän aikavälin suunnitelmamme todella on jäädä Suomeen - mikäli matkalle nyt ei niitä kuuluisia muuttujia soluttaudu.

Luvassa puhdasta ajatusvirtaa rakkausturismista - tältä tekstiltä tuskin siis kannattanee odottaa mitään erityisen suuria. Pahoittelen jo ennalta myös kaikkia mahdollisia yleistyksiä, joita saatan ajatuksissani tekstin sekaan heitellä!

Yhdysvallat on yksi ehkä klassisimmista maista puolisonhankinnalle - kun siis puhutaan puolisosta, jonka kanssa rakkaus ei ehkä ole ihan bona fide. Minäkin olen saanut puolileikillään osani ja kuullut nälvintää siitä, olenko nyt hankkimassa itselleni helppoa takuuta oleskelusta Yhdysvalloissa. Tässä nousee parikin epäkohtaa mieleen - esimerkiksi se, onko USA oikeasti elon ehdoton täydellistymä - toisekseen se, etteikö kansalaisen kanssa voisi olla myös ihan oikeista syistä, ei vain viisumin vuoksi? Toisaalta, se nyt on yleisesti tiedossa, että USA:n ei kovin helpolla pääse kolmea kuukautta pidemmäksi aikaa, vakituisesta asumisesta puhumattakaan. Jalkaa on aika vaikea saada oven väliin yhtään pysyvämmin. Ja ainahan kaikki millään tapaa kielletty ja rajoitettu kiehtoo!

Toisaalta tämä aihe nousi esiin myös uuden Amerikan Unelmavävy-sarjan myötä. Olemme miehen kanssa katsoneet ohjelmaa alusta asti, ja oli huvittavaa nähdä, kuinka osa tytöistä puhui unelmoivansa Yhdysvaltoihin muuttamisesta - suuresta ja ihmeellisestä Amerikasta. Minne se unelmien mies ehti tässä välissä jäädä? Mies tuumasikin, että ovatkohan neidot enemmänkin kiinnostuneita uudesta ja erilaisesta maasta, kuin itse käsillä olevasta miehestä. Yllättävää kyllä, kyseiset neidit karsiutuivat jo melko alkuvaiheessa kilvasta pois.

Kuva: Andy Morales

Ymmärrän, että monia se Amerikkalainen unelma kiehtoo, ja ehkä ihan syystäkin. USA on näkyvästi esillä mediassa monissa eri muodoissaan - tällä hetkellä uutisissa presidentinvaalien kautta, televisiossa pyörivissä elokuvissa ja sarjoissa, kirjoissa, arkipäivässä. Suomessa rakkausturismia taitaa kuitenkin esiintyä verrattain vähän, tai sitten minä olen ummistanut aiheelta silmäni. Muistan joskus lapsena kiinnittäneeni huomiota siihen, että aika tyypillisesti paikallinen, eronnut ja keski-ikää hätyyttelevä (perheellinen) mies löysi itselleen uuden vaimon rajan takaa Venäjältä. Se oli silloin oikeastaan aika tavallista - tai jopa muodikastakin, mutta maailma on sen jälkeen kutistunut muutenkin, kuin ainoastaan naapurimaiden osalta.

Mutta kuinkas sitten se rakkausturismi? Aika harva suomalainen sitä taitaa enää tätä nykyä harrastaa, mutta toisaalta - kyllä sitäkin vain taitaa kaikesta huolimatta olla olemassa. Eräs päivä muutama viikko takaperin törmäsin Salt Lake City Classifiedsin kautta - naamakirjassa, kuinkas muutenkaan - erääseen viisissäkymmenissä olevaan mieheen, joka kyseli apuja Yhdysvaltoihin muuttavaa filippiiniläisvaimoaan varten. Mies mainitsi olevansa vieläpä kertaalleen eronnut mormoni, joten jo yksin tämä herätti minussa kiinnostusta - mormonit kun eivät eroa, eivät edes pakon edessä. Jos nyt vähän siis kärjistetään. Muutaman minuutin naamakirjakyyläilyllä selvisi, että vain puoli vuotta sitten kyseinen filippiiniläisneito oli tapaillut jotakin teksasilaista herrasmiestä, siitä noin muutama kuukausi taaksepäin hänelle rakkauttaan oli julistanut herra Alabamasta. Kuvio oli aika selvä - tällä kertaa naiselle tosin vain näytti auenneen reitti Unelmien USA:n.

Mikä koko hommassa ehkä eniten minua nappaa on se, että rakkautta kahden eri maan kansalaisen välillä epäillään kovin usein epäaidoksi. Rakkauttaan pääsee kaikkien uteliaiden kyselijöiden lisäksi todistelemaan myös viranomaistahoille, jotka vaativat pätevää selitystä oleskeluluvalle. Ymmärrän toisaalta myös kääntöpuolen; vaikka Suomi edustaakin minulle tuttua ja turvallista (yhdellä sanalla sanoen tylsää), jollekin toiselle Suomi voi olla juurikin se unelmien täydellistymä. Toisaalta sama pätee Yhdysvaltoja tai ihan mitä tahansa muuta valtiota vain - kaikessahan on lopulta kyse ihmisen omista kiinnostuksenkohteista ja ajatusmaailmasta.


Kuinka sitten lopulta erottaa rakkausturisti ja viisumia tai oleskelulupaa itselleen havitteleva ihminen? Jos kyseessä on hyvä näyttelijä, ei hommaa erota aidosta varmasti mitenkään. Varoitusmerkkejä voi toki olla ilmassa, mutta antavatko nämäkään ehdottoman varmaa vastausta yhtään millekään? Ollaan joskus naureskeltu ihan vitsillä sille, ettei meidän rakkauden aitoutta ainakaan tarvitsisi epäillä - mehän päädyttiin yhdessä Suomeen asumaan.

Niinhän se taitaa olla, että ainakin stereotypisimmin katsottuna muuttoliike on köyhemmistä maista vauraampiin (länsimaisiin) valtioihin. En itse osaa ottaa tähän suoraan kantaa, sillä itse en tällaisena sinisilmäisenä, itsekin ulkomaalaisen naineena edes halua alkaa eritellä kenenkään rakkauden aitoutta tai tunteiden syvyyttä. Tottakai jokaisen pitää käyttää omaa, tervettä järkeään esimerkiksi lomalla kohdatun komean herrasmiehen tai kauniin daamin kanssa - mutta toisaalta, ihan yhtä todennäköisesti rakkauden kanssa voi ottaa selkäänsä myös ihan koti-Suomessa kohdatun baarituttavuuden kanssa.

Loppuun pitää muuten todeta nyt vielä sitten sekin, että mä en tykännyt yhtään Amerikan Unelmavävyjen lopullisista valinnoista. Yksi meni mielestäni ihan nappiin, kaksi muuta olisi pitänyt mennä kyllä aivan toisin päin!

Jatkan luultavasti jossakin myöhemmässä vaiheessa aiheesta - mutta siihen saakka, tämä tajunnanvirta riittänee tältä erää.

Luin pari päivää sitten erään artikkelin niistä stereotypisimmistä kysymyksistä, joita suomalaiset yleensä amerikkalaisille tuttavilleen esittelivät. Ajattelin ottaa aiheeseen edes jollain tasolla kantaa, mutta homma vähän niinkuin jäi - kunnes törmäsin naamakirjan ihmemaassa kodittomista USA:ssa kertovaan memeen. Yksi asia johti toiseen ja lopulta myös siihen, että ajattelin avata ajatuksiani blogiinkin saakka.

Mitä asioita en osannut odottaa kohtaavani Yhdysvalloissa? Toisin sanoen, hieman asiaa stereotypioista sekä niiden viereltä.

Kuva: Ed Yourdon

Kulkurit, kodittomat ja kerjäläiset. Olen törmännyt lukuisiin heikko-osaisempiin esimerkiksi aina Viipurissa käydessäni - tuntuu, että heitä on joka puolella. Se, mikä minua on yllättänyt (Utahissa), on kodittomien ja kerjäläisten suuri määrä. Esimerkiksi moottoritien liittymissä näki usein ihmisiä pahvilappujen kanssa kerjäämässä rahaa, koputtelemassa pysäytettyjen autojen ikkunoihin. Aika lähellä meidän nurkkia näkyi myös kodittomia. Ollaan juteltu aiheesta miehen kanssa useammankin kerran ja hän sanoi, että on kuullut monien kerjäävien olevan ihan oikeissa palkkatöissäkin, mutta he vaihtavat työaikansa jälkeen resuisemmat vaatteet päälleen ja yrittävät saada edes hieman lisätienestiä. Kodittomista monet puolestaan ovat veteraaneja, joiden osa ei välttämättä päättynyt niin kovin hyvin. Tämä tuntui erityisen pahalta.

Kokolattiamatot. Olinhan minä kuullut, että niitä on joka puolella, mutta että ihan oikeastiko joka puolella?! Onneksi kokolattiamatot eivät sentään levittäytyneet meillä (tai tuttavilla) kylppäriin saakka - se olisi tuntunut ällöttävältä. Vaikkapa niin... Kyllähän näitäkin tarinoita kuulee.

Myös kenkiä käytetään aika normaalisti sisätiloissa - myös niillä kokolattiamatoilla. Muistan sen kohtalaisen suuren järkytyksen, kun ensimmäistä kertaa Judyn luona vieraillessani katsoin, kuinka hän vain lampsi sisälle kuraisissa kengissään, istui keittiönpöydän ääreen ja alkoi miettiä päivän ruokaa. Me ollaan onneksi aika siivoja, eikä käytetty kenkiä koskaan sisällä - siis eteistä pidemmällä. Miehellä tästä on kylläkin kompromissi, ja käyttää (myös Suomessa) aika usein omia sisäsandaaleitaan.

Se, että kaikki on ihan oikeasti niin älyttömän suurta. Suurella tarkoitan gallonan tai parinkin jäätelöastioita, järjettömän kokoisia könttejä juustoa, ylipäänsä suunnattoman suuria pakkauskokoja. Tien varsilla liehuu lähes joka nurkalla toinen toistaan isompia USA:n lippuja, rekat ovat pelottavan suuria ja kaikki on muutenkin, no... Suurta.

Niitä lippujakin muuten on ihan joka puolella. Oikeasti. En olisi uskonut, jos joku olisi tästä minulle sanonut - että niitä lippuja löytyy ihan joka paikasta, kaiken kokoisina, myös kuoseissa. Etenkin moottoritiet ovat ihan mahtavia paikkoja lippujen bongaukselle - jokaisella (auto)kaupalla, koululla ja muulla mahdollisella laitoksella pihalla liehuu Amerikan lippu - tai useampikin. Ja mitä enemmän (ja isompia), sen parempi tuntuu olevan.

Hiekkamyrsky! Mie nautin, mies ja auto eivät niinkään.

Ja vielä kirsikaksi kakun päälle: se small talk! En osannut odottaa small talk -kulttuurin olevan ihan niin vahva, mitä se lopulta olikin. Naapureille (joita ei välttämättä ole ikinä ennen tavannut) saattoi helposti moikata, vaihtaa muutaman sanan kuulumisia ja jatkaan matkaa. Lenkillä ollessa oli ihan normaalia jutella vastaantulijoiden kanssa - samoin kaupassa sai juttua aikaiseksi jonossa juuri itseä ennen olleen perheenäidin kanssa. Kehuja milloin mistäkin kuului puolelta jos toiseltakin, vaikka itse ei vielä niin kovin sujuva kehujen jakamisessa ollutkaan. Olen kuullut monen tutun kokevan tämän teennäiseksi - minusta tämä on lähinnä puhdasta kohteliaisuutta ja halua olla mukava toista ihmistä kohtaan. Ja siinä ei minusta ole mitään väärää.

Tätäkin listaa voisi jatkaa vaikka ja kuinka pitkään! Nämä asiat kuitenkin olivat sellaisia, jotka ensimmäisenä tulivat kummastusten listalta mieleen. Tottakai monet kulttuurierot voisi heittää ihan samaan kategoriaan, mutta kuten kerjäläisiä ja kaiken järjetöntä suuruutta en todellakaan olisi osannut missään tapauksessa odottaa.

Kaikki ovat päässeet näkemään vähintäänkin jenkki(teini)leffoissa punaisia kuppeja. Niitä, jotka ovat suhteellisen isokokoisia, ulkopuolelta kirkkaan punaisia ja sisältä valkeita. Just niitä samoja, joiden näkemiseltä ei voi välttyä American Pieta katsellessa - niistä juodaan, ne ovat osa beer pongia, ne kaikessa yksinkertaisuudessaan ovat jo saavuttaneet lähes kulttiaseman. 

Ja kuten niin monet muutkin amerikkalaiset asiat, tottakai myös punaiset mukit ovat alkaneet vuosien varrella kiehtoa suomalaisia. Varsinaisen sysäyksen punaisista mukeista kirjoittamiselle kuitenkin antoi paitsi eräs artikkeli, johon pari päivää takaperin törmäsin, myös miehen huvittuneet hymistelyt kotiin kantamilleni punavalkoisille juomavälineille.

Ja kuten arvata ehkä saattaakin, nyt punaiset kuppiset ovat löytäneet tiensä myös suomalaismarkettien hyllyille.

Niinpä minäkin roudasin meille kotiin Lidlistä aitoja red cup -väärennöksiä. 0,4 desiin voi vetoisuutensa puolesta kaataa niin kuumaa kuin kylmääkin juotavaa, joten myönnettäköön - olen viimepäivät nauttinut teeni ihanasta, punaisesta muovimukista. Minun teekuppini kun ovat sitä kokoluokkaa, että niitä saa kuluttaa useamman kerrallaan - punaisen kupin täyttäkertoja riittää vain yksi tai kaksi.

On kuitenkin olemassa monia sellaisia asioita, joista olin autuaan tietämätön. En tiennyt, että moisilla kupposilla on ihan oikeasti muutakin käyttötarkoitusta, kuin silkka juominen ja (amerikkalaisen) juhlintakulttuurin kulminoituminen. Siispä - mitäpä en näistä klassikoista tiennyt, ennen kuin rakas aviopuolisoni minua niistä sivisti? En ainakaan sitä, että...

Sen sijaan sen olen tiennyt, että inkivääriolut maistui huomattavasti paremmalta punaisesta kupista nautittuna, kuin tölkistä kurkkuun kaataessa. Nyt olen joutunut nöyrtymään myös siihen, että punainen kuppi kelpaa myös teen litkimiseen. Ainoa ikävämpi puoli rakkaassa, punaisessa (kertakäyttö)mukissani on se, ettei se pidä juomaa kuumana turhan pitkään. Joutuu siis santsaamaan vähän väliä - mitä tosin teen kanssa tekisin jo muutenkin.

Nyt meilläkin siis asuu aitoja punaisten kuppien kopioita, jotka eivät suinkaan ole niin kovin kertakäyttöisiä. Astianpesukoneeseen saakka en niitä ole vielä änkenyt, enkä toisaalta ängekään - mutta kyllä ne monen monituista kertaa jaksavat huolehtia minun teestäni tai vaihtoehtoisesti juurikin siitä inkiväärioluesta. Myös joka-aamuisen vesilasillisen saa kipattua kurkkuunsa kätevästi lavuaarin reunalla olevasta punaisesta kupista. On totta, että se onnistuisi tasan tarkkaan mistä tahansa muustakin juomiseen suunnitellusta apuvälineestä, mutta onhan tuo nyt melkoisen hauska.

Kaksikielisyys on tänä päivänä paljon tapetilla. Siitä puhutaan eri medioissa, se nousee esille kahvipöytäkeskusteluissa ja aihetta tutkitaan vähän väliä. Hyvästä syystäkin, tottakai - aiheesta tulee aina vain ajankohtaisempi, mitä monikulttuurisemmaksi maailma muuttuu. Toisaalta samaan soppaan voi sekoittaa myös monikielisyyden, mutta tällä kertaa pureudun vain ja ainoastaan kahteen kotikieleen. Meidän arjessamme kuuluu toisaalta englannin ja suomen lisäksi myös saksaa ja ruotsia, mutta nämä kaksi ovat jääneet selkeästi vähemmälle käytölle pääkielien rinnalta.

Tällä kertaa ajattelin kuitenkin itsekkäästi tuijotella omaa napaani ja kertoa hieman, mitä tällainen omaehtoinen kaksikielisyys on minulle antanut - ja mitä se on minulta ottanut.

No, rehellisyyden nimissä, se on kyllä antanut enemmän kuin ottanut. En tiedä, kuinka pää toimisi siinä tilanteessa, jos olisi syntynyt perheeseen, jossa kotikielinä käytettäisiin suomea sekä englantia. Menisivätkö sanat vähemmän sekaisin, vai kuinka asiat päässä jäsentyisivät. Toisaalta jo tälläkin aikavälillä huomaan, kuinka asiat ovat muuttuneet - kuinka kakkoskielestä on tullut aina vain sujuvampi ja sujuvampi ja toisaalta, kuinka päätään joutuu käyttämään näissä asioissa aivan eri tavalla kuin aiemmin.

Aloitetaanpa siis ihan alusta.

Mistä lähdettiin, mihin päädyttiin

Ensimmäinen vaihe oli lähinnä täynnä arkuutta, itsekriittisyyttä ja pelkoa epäonnistumisesta. Entä jos tuo poikaystävä ei nyt ihan hiffaa, mitä olen sanomassa - tai sanon jonkun sanan ihan käsittämättömän hullulla ja omituisella aksentilla? Sehän nauraa mulle päin näköä! Englannin käyttäminen oli paljon epävarmempaa ja samalla myös epämukavaa. Minulla on toisaalta äärimmäisen epäsuomalainen aksentti ja mies on alusta asti sanonut, että kadenssi on todella hyvä - mutta enpä minä itse näitä asioita huomaa (tai toisin sanoen, halua huomata).

Kun pahimmasta alkujännityksestä pääsi ylitse, alkoi luottaa itseensä enemmän. Hei, mä osaan! Toisaalta myös uskalsi käyttää kieltä entistäkin enemmän. Mitä sitten, jos sekaan eksyisi muutama virhe, väärä prepositio tai kuulostaisin hassulta? Oli aika hauskaakin kuunnella, kun ihmiset yrittivät aksenttini perusteella arvioida, mistäpäin maailmaa olen kotoisin. Aika usein minun veikattiin olevan Australiasta tai Uudesta-Seelannista, eikä Suomi soitellut oikeastaan kenellekään kelloja. Yritin parhaani mukaan puhua niin hyvää englantia kuin mahdollista, mutta neuvoa oli vaikeantuntuista kysyä. Asiat olisivat luonnistuneet ehdottomasti helpoiten suomeksi, mutta englannista alkoi muodostua aina vain mukavampi kieli käyttää.

Seuraavaksi uskaltauduin paitsi erehtyhmään, myös kysymään neuvoa. Kulta, miksi mun täytyy käyttää tässä kohtaa just tätä prepositiota? Voisinko mä sanoa sen näin? Toisaalta tuntui, että tässä kohdin mun englannintaitoni ottivat ison harppauksen taaksepäin - heittäydyin ihan hölmöksi ja vaadin selityksiä suhteellisen yksinkertaisillekin kielen rakenteille. Tässä kohtaa on kuitenkin hyötyä siitä, että on sattunut menemään naimisiin kielitieteilijän / kieltenopettajan kanssa - saa ihanan perusteellisen ja järkeenkäyvän selityksen sille, miksi kieli toimii kuten toimii.

Muita vaiheita en vielä tässä vaiheessa ole erottanut. Ehkä sen, että olen siirtynyt jo kolmannestakin vaiheesta eteenpäin; nyt kyselen ja käytän kieltä rohkeasti erehtyen. En niinkään ota itseeni siitä, jos mies korjaa jotakin selkeää rakennetta puheessani - kuinka minä muuten edes voisin oppiakaan! Välillä ajaudutaan myös pitkiin keskusteluihin siitä, kuinka jokin asia kuuluisi sanoa tai ilmaista.

Suomea, englantia ja finglishiä

Tässä välissä lienee hyvä mainita, että meidän kotikielemme on noin 99% ajasta englanti. Olemme yrittäneet Suomeen asettumisen jälkeen tehdä kielenvaihdosta edes osittain suomeen, mutta se ei vain luonnistu - minulta. Mies yrittäisi ja haluaisi kyllä kovasti jatkaa yrittämistä, mutta minä vaihdan herkemmin englantiin. Nyt englanti on selkeästi ottanut vakaamman aseman arkikielenä, eikä tämä minua toisaalta erityisesti haittaa. Olemme jutelleet aiheesta toisen amerikansuomalaisen pariskunnan kanssa - myös heidän kotikielensä on englanti, vaikka he Suomessa asuvatkin. He ovat nyt, usean yhdessäkoetun vuoden jälkeen todenneet sen olleen ehdottomasti parempi ratkaisu kuin se, että he olisivat alkaneet käyttää kotona suomea. Miksi? Siksi, että pariskunnan amerikkalainen osapuoli pystyy käyttämään suomea joka puolella kodin ulkopuolella, mutta voi kommunikoida vapaasti omalla äidinkielellään ainoastaan kotona ollessaan.

En ole missään vaiheessa alkanut unohtaa suomea, miksi olisinkaan? Käytän suomea joka päivä töiden parissa, sukulaisten ja ystävien kanssa, arjessa. Kun kahden kielen välillä kuitenkin vuorottelee, huomaa väkisinkin joidenkin asioiden tarttuvan. Suomen sekaan meinaa lipsahtaa milloin mitäkin - joskus jotain tiettyä sanaa saa hakea suomeksi todella kauan, tai vaihtoehtoisesti tekisi mieli sanoa alright, bless you tai please. Yleensä nämä hetket koittavat toisaalta myös varkain; vasta siinä vaiheessa, kun sana on karkaamassa suusta väärällä kielellä, onnistuu sen pysäyttämään - ja näyttää takuulla kylän isoimmalta idiootilta, kun takeltelee sanoissaan.

Arkipäiväiset ongelmat

Kavereiden kanssa annan tulla vähän mitä sattuu. Mitä sitten, jos sinne väliin eksyykin yksi englanninkielinen sana tai useampi - eivät he välitä, he tietävät minun tilanteeni. Asiakkaiden kanssa ei kuitenkaan parane sekakieltä käyttää, sillä se aiheuttaisi ainoastaan sekaannusta vastapuolessa, ja olisi muutenkin melko epäammattimaista.

Monet sanat, sanonnat ja asiat vääntyisivät (muka) paremmin englanniksi, kuin suomeksi. Tämä varmasti selittyy osin sillä, että juuri se rennoin ja minulle aidoin kommunikointi tapahtuu oman kodin seinien sisäpuolella, ja natiivipuhujaa kuunnellessa sanat ja sanonnat tarttuvat väkisinkin. Aloitan lauseita varsin sujuvasti sanomalla 'so', toisaalta myöntelen helposti sanomalla 'yeah - I hear you.' Vitsejä en murjo lähimainkaan samaan tapaan, kuin meidän natiivimme - minulla saattaa myös mennä hetki siinä, että ymmärrän jonkun asian hauskuuden. Välillä yllätän jopa itseni nokkeluudella, mutta näitä hetkiä on valitettavan harvassa. Suomea ymmärrän, vaikka useampi ihminen puhuisi yhtä aikaa (suomeksi) - pystyn seuraamaan halutessani kaikkia suomenkielisiä keskusteluja samanaikaisesti. Englanniksi homma ei toimi ihan samalla tapaa, vaan joudun keskittämään selkeästi energiani yhteen keskusteluun. Kahta ehkä onnistuisin hyvänä päivänä kuuntelemaan päällekkäin, mutta sen enempää missään nimessä en.

Jotkut asiat ovat vakiinnuttaneet selvästi asemansa arjessa jommalla kummalla kielellä. Tietyt asiat meillä sanotaan vain suomeksi, tietyt taas englanniksi. Tämä tekee toisaalta oman haasteensa juuri töissä, kun oma päänsä pitäisi osata kääntää hieman erilaiselle aaltopituudelle. Työkaverit onneksi ymmärtävät, asiakkaiden kanssa ei parane kokeilla.

...Ja välillä vaan mikään ei suju

Ja välillä on niitä päiviä, että englanti ei luonnistu, ei sitten mitenkään. Se kangertelee jo aamusta alkaen, tuntuu isona takkuna jossakin nielun perukoilla ja aiheuttaa ainoastaan harmaita hiuksia. Edes yksinkertaisimmat sanat eivät muistu mieleen, vaan kaikkea saa kelata ainakin kahdesti mielessään. Kaikki lauseet kuulostavat hölmöltä jo omassa päässäkin, saati sitten ääneen saakka sanottuna. Kun vaan ei toimi, ei toimi. Tilanne ei ainakaan helpota iltaa kohti tullessa, jos koko päivän on puhunut vain suomea ja saanut skipata koko englanniksi rupattelun kokonaan.

Suomi taas luonnistuu aina. Melkein ainakin. Välillä on vaikeaa vaihtaa suomeksi - jos olen ihan selkeästi siis käyttänyt pidemmän ajanjakson (toisin sanoen, useamman päivän) pelkkää englantia - tai vaihtoehtoisesti hyvin minimaalisesti suomea. Tällöin suomi saattaa kangerrella alkuun niiltä osin, että jotkin yksittäiset sanat unohtuvat hetkeksi ja päätään saa raapia tavallista enemmän. Hyvin harvoin ongelmia esiintyy sanojen taivutuksessa tai niiden käyttämisessä oikein, myöskään puhe ei katoa minnekään.

Englanti on muuten siitä hassu kieli, että moni ajattelee osaavansa englantia lähes täydellisesti tai natiivin tasolla. Muistan, kuinka lukiossa samalla luokalla kanssani ollut poika kertoi olevansa käytännössä natiivi itsekin - hän kun käytti koulun ulkopuolella kaiken ajan World of Warcraftin pelaamiseen, ja jutteli samalla englantia äidinkielenään puhuvien kanssa tuntitolkulla. Mitä minä puolestani olen natiivin kanssa seurustellessani, asuessani ja naimisissa ollessani päätellyt on se, kuinka hiton vähän minä oikeasti osaankaan. Hyvä on - normaali, arkipäiväinen englanti sujuu ongelmitta ja sujuvasti, lähes virheettömästi. Jos minut laitettaisiin lukemaan yhtään vaateliaampaa lakitekstiä, tieteisenglantia tai muuta vastaavaa, olisin hukassa. Ymmärtäisin, mutten todellakaan osaisi tuottaa vastaavaa tekstiä itse, ilman miehen apua. Minusta tämä jo yksin on hyvin selkeä merkki siitä, etten ole natiivipuhuja.

Minulla ei myöskään ole samanlaista aavistusta - tuntumaa - siitä, miltä mikäkin kuulostaa oikein sanottuna. Natiivilla tämä on, ja minulla tällainen tuntuma toimii kyllä suomeksi. Englanniksi se on vielä onnellisen hakusessa, eikä se koskaan täydelliseksi kehitykään - en ole saanut vaikutteita englanninkielestä vauvasta saakka.

Jos saan valita katsonko ohjelmaa tekstityksellä vai ilman, valitsen ehdottomasti tekstitetyn version. Jos keskittyminen jossain vaiheessa herpaantuukin, pystyn aina ottamaan juonesta kiinni käännöksien avulla sen sijaan, että lähtisin yhdistelemään palasia englanniksi puheesta. Normaalisti en kylläkään tekstityksiä pahemmin lue, mutta ne ovat kätevä apuväline juuri silloin, kun lapsella sattuu olemaan jotain elämää suurempaa asiaa juuri kesken sen mehukkaimman kohtauksen. Kirjoja luen ennemmin englanniksi, koska kotona puhutaan ja käytetään englantia - se tuntuu luontevammalta, kun minun ei tarvitse pomppia kahden eri kielen välillä. Samasta syystä johtuen myös tietokoneeni puhuu englantia, ja skandinäppäimistön rinnalla on myös ääkkösetön amerikansisko. JenkkiMacia tätä ennen käyttäneenä löydän ainakin toistaiseksi ne kaikki pahaiset erikoismerkitkin helpommin amerikkalaisesta versiosta.

Ollaan miehen kanssa puhuttu kaksikielisyydestä. Olenko minä, supisuomalainen, natiivi englanninpuhuja? En todellakaan ole. Olenko minä kaksikielinen? Kyllä, olen kaksikielinen. Kaiken lisäksi voin sanoa tämän ilolla ja pienellä ylpeydelläkin! Vaikka englanti onkin se helppo ja tuttu kieli, aika harva meistä sitä lopulta käyttää arjessaan ja elää kaksikielistä elämää englanniksi ja suomeksi. Olen onnekas, sillä saan kuunnella natiivia ja oppia natiivilta.

Hassua muuten ajatella, että meidän muksut tekevät meistä selvää jälkeä ihan 6-0 näissä kieliasioissa. Tulevat puhumaan parempaa englantia, kuin minä ikinä, ja toisaalta he tulevat puhumaan myös suomea paremmin, kuin heidän isänsä koskaan. Niin - hassua.

Olen aika monesti maininnutkin jo, että lauantait ovat minulle (yleensä) viikon ainoita vapaapäiviä. Tämä tarkoittaa sitä, etten mielelläni liiku kotoa yhtään minnekään. Päin vastoin - mitä tukevammin saan pitää elintasoa kerryttäneen takalistoni kiinni sohvassa, sen parempi. Tänä lauantaina minulle kuitenkin iski pakottava tarve saada jotakin hyvää. Jääkaappi huusi tyhjyyttään kaikista muista, paitsi terveellisistä aineksista ruoanlaittoa varten, joten tilanne vaati pikaista korjaamista.

Niinpä otin suunnaksi pitkästä aikaa meidän lähimmän lähikaupan. Yleensä käyn muutaman kilometrin pidemmällä, fiksujen teiden päässä - toisin sanoen, asvalttitien ulottuvilla olevassa ruokakaupassa, joka on ihan kohtuullisen kokoinen peruselintarvikkeiden hankintaan. Eilen päätin oikaista kilometreissä, mutta käydä seikkailulla - routivan, keskellä metsää kulkevan pikkutien päästä löytyy miniatyyrimarket, joka on ainakin tällä haavaa pienin tietämäni Sale.

Vaikka tarkoitus olikin vain hankkia porkkanakakkuun tarvittavat ainekset, tarttui mukaan vähän muutakin. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi ollut yhtä vallattomalla seikkailumielellä, joten minulla ei alkuun ollut mitään käsitystä tämän pientäkin pienemmän puodin valikoimasta. Yllätyin positiivisesti, sillä lopulta kärrystä löytyi pestopullia, wieninleikkeitä, tonnikalapizzaa ja mozzarellatikkuja; toisin sanoen kaikkea elintärkeää, terveellistä ja tarpeellista. Toisaalta, kuten kuvasta näkyy, löytyi (superpienistä) kärryistä aika paljon muutakin - esimerkiksi luomuvehnäjauhoja, valkeaa- ja ruskeaa sokeria, päärynänpuolikkaita, tuorejuustoa, kananmunia ja voita.

Näyttipä kaupassa olevan kaiken tämän lisäksi vielä uusi myyjäkin. Minun edelläni olevalle miehelle hän meinasi jättää antamatta kympin verran takaisin, minulla laskuvirhe jäi onneksi vain kymmeneen senttiin. Ihmeellisintä koko hommassa tosin lienee se, että uusi kassaneiti näpytteli kaikki nämä laskimelle, eikä hän laskenut mitään päässään. Ja tästäkin huolimatta rahoissa tuli näin paljon heittoa. Ärsyynnyskerrointa lisäsi jonkin verran sekin, että hän pakkasi kaikki ostokseni niiden kahden muovipussin päälle, jotka ostoksia varten nappasin - varsin kätevää! Ehkä eniten ihmetystä herätti kuitenkin se, ettei hän edes tarjoutunut antamaan takaisin puuttuvaa kymmensenttistäni. No joo - koska kyse tosiaan ei ollut useammasta eurosta, en halunnut alkaa napista, mutta kieltämättä tämä aiheutti pientä ihmetystä.

Muuten kauppareissu olikin oikein nautinnollinen - oli oikeastaan jopa hauskaakin ajella keskellä metsää, pienellä tiellä - sellaisella, jota hädin tuskin on kartallakaan. Mies aika usein naureskeleekin, että mulla on jokin ihan omanlaiseni geeni näissä asioissa. Ja kieltämättä, onhan se nyt saattanut perityä edelliseltä sukupolvelta meikäläiselle, mutta mitään sen kummempaa en sitten suostukaan myöntämään.

Porkkanakakkukin oli muuten ihan hyvää - ja sitä löytyy edelleen jääkaapista. Taitaa olla aika ottaa palanen.

Muutama päivä takaperin tulin vinkuneeksi ideoita uusista postauksista. Ja tässä sitä nyt ollaan, parhaan mukaan yhtä toiveista toteuttamassa, kiitos vaan Sanna! Aihe on ehkä jopa simppelikin - ystävyys - mutta ajattelin lähestyä sitä vähän toisenlaisesta näkökulmasta muutamien lähiaikaisten tapahtumien vuoksi.

Ainakin elämä on tähän mennessä opettanut arvostamaan ennemminkin ystävien laatua kuin määrää. Toki (etenkin) teini-iässä se suuri kaveriporukka ympärillä on cool, mutta todettakoon - teini-iältä ei ole tainnut minulle jäädä siitä porukasta yhtäkään sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säilytty naamakirjakaveruutta syvemmissä väleissä. Ne oikeat ystävät, mun tyypit, on eksyneet elämään kuka toistaan ihmeellisimpiä teitä, ja hyvä niin. Se on tavallaan aika hauskaakin ajatella, ettei ihmisen merkitystä osaa ennalta arvata vielä kohdatessa. Toisaalta tästä saa olla kiitollinenkin, sillä välillä elämä tuntuu osaavan yllättää myös positiivisesti.

Ehkä isoin kolaus ystävyysrintamalla pitkään aikaan tapahtui vielä tämän vuoden puolella. Olin jakanut kyseisen ihmisen kanssa monia oman elämäni taitekohtia, olimme monessa mukana. Olen toisaalta myös itsekin puuttunut kyseisen ihmisen elämään välillä rankallakin kädellä, kun koin intervention olevan tarpeen - ja olihan se sitä silloin.

Se mitä en itse huomannut pitkään aikaan oli se, kuinka paljon meidän ystävyytemme minua kulutti. Suurimpaan osaan puheluitani ei koskaan vastattu, ja kun takaisin soitettiin (kahden tai kolmen päivän kuluttua), sain epämääräisiä tekosyitä selitykseksi radiohiljaisuudelle. Koska meillä kuitenkin synkkasi, viittasin koko hommaa kintaalla ja annoin olla. Suurin osa sovituista näkemisistä peruuntui milloin mistäkin syystä, yleensä juuri viime metreillä tai silloin, kun olin jo oven takana koputtelemassa. Minä satuin olemaan myös se, joka ajoi toisen luokse - meille kun oli kuitenkin sen verran pidempi matka ajaa.

Vasta vajaa vuosi sitten aloin katsoa tilannetta millään tapaa realistisemmin. Mies herätteli minua, toiset ystäväni herättelivät myös - kysyivät, kuinka minä jaksan vaivautua. Lopulta silmät avasi omalta kohdaltani se, että kyseinen ystävä ei muistanut meidän tytön syntymäpäiviä ja oli buukannut kyseiselle päivälle aivan muuta tekemistä. Paniikki hänelle iski vasta siinä vaiheessa, kun hieman epäilevään sävyyn kyselin viestillä, missä vaiheessa ovat perheensä kanssa meille tulossa. Kello oli jo silloin reilusti iltapäivän puolella - ja vastauksena sain ainoastaan kyselyn siitä, eikö joku toinen päivä sopisi. Taisin ensimmäistä kertaa meidän ystävyytemme aikana suuttua kyseiselle ihmiselle - olihan se melkoisen iso kolahdus, että omassa elämässä niin isossa asemassa ollut ihminen unohti minun lapseni suuren päivän. Lopulta hän ilmestyi omien lapsiensa kanssa meille - noin seitsemän maissa illalla. Pieneltä juhlijalta oli silloin voimat jo aika ehtyneet.

Sen jälkeen hommat eivät oikeastaan edes palautuneet ennalleen. Tämän vuoden puolella välit alkoivat tulehtua lopulta jollain peruuttamattomalla tapaa, kun elämä tuntui läiskivän avokämmenellä naamalle hänen kauttaan, ja hänen ajattelemattomuutensa vain korostui entisestään. Tilanne eskaloitui - emme olleet missään yhteyksissä yli kuukauteen. Koko tilanne levisi käsiin siinä kohdin, kun huomasin, ettei tämä, kyseessä ollut nainen kutsunut minua poikansa - minun kummipoikani - syntymäpäiville. Tuntui aika pahalta.

Tämän jälkeen käytiinkin asioita sitten läpi. Tilanne kaatui - tietenkin - täysin minun syykseni, mitäpä en ollut pitänyt häneen yhteyttä. Selitin oman näkökulmani ja vastaukseksi tuli lähinnä omituisilta kuulostavia selityksiä ja hataria argumentteja. Juttelin aiheesta miehen ja muiden ystävieni kanssa, ja jokin avasi silmät. Eihän tämä nyt näin voi mennä. Oikeastaan silloin ymmärsin, että asiat on läpi vuosien sälytetty juuri minun harteille - mikään ei ole hänen syytään. Yksityiskohtiin menemättä lienee kuitenkin turvallista sanoa, että olen antanut tälle ihmiselle paljon itsestäni, elämästäni ja ajastani - olen auttanut hädän hetkellä vaikka sitten keskellä yötä, omien unieni ja mukavuuksieni uhallakin.

Tällä hetkellä tilanne on se, ettemme ole enää missään tekemisissä keskenämme. Minulla on suunnaton ikävä kummipoikaani ja haluaisin voida olla edelleen osana hänen elämäänsä, mutta melko vaikeaahan se on. En myöskään koe, että minulla olisi anteeksipyydettävää, sillä en missään vaiheessa ole sortunut loukkaamaan (entistä?) ystävääni - olen kyllä perustellut näkökulmani ja sen, miksi minun ei ole hyvä olla hänen lähellään ja miksi tarvitsen tilaa.

On vaikea olla väittämättä, etteikö minulla olisi ikävä häntä. Tottakai minä ikävöin häntä - hän oli suuri osa elämääni melkein kokonaisen vuosikymmenen. Olimme hyvin läheisiä, teimme yhdessä paljon ja koimme lukuisia asioita. Ymmärsin kuitenkin pitkälti muiden läheisteni avulla sen, että välillä minun täytyy ajatella myös itseäni. Saan olla terveellä tavalla itsekäs, saan seisoa omilla jaloillani ja puolustaa itseäni. Jos joku tai jokin satuttaa minua jatkuvasti, vie energiani ja aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää mieltä, on aika päästää irti.

En minä ovea kuitenkaan ihan lopullisesti ole sulkenut ja lukinnut - mistä sitä toisaalta tietää, vaikka onnistuisimmekin löytämään yhteisen sävelen vielä tulevaisuudessa. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että olemme asian täysin eri ääripäissä ja katsomme koko asiaa ihan eri suunnista.

Olen toisaalta myös äärimmäisen onnekas monellakin eri mittarilla mitattuna. Minulla on maailman paras puoliso, minulla on myös maailman paras ja ihanin tytär ja olen joka aamu herätessäni innoissani päästessäni takaisin töiden pariin. Minulla on elämässäni ihania ihmisiä ja ystäviä, jotka tuovat valoa niiden harmaampienkin päivien keskelle ja piristävät jo yksin olemassaolollaan. Saan elää osana monikulttuurista perhettä ja parisuhdetta. Ja aiempaan palaten - menin toden totta naimisiin parhaan ystäväni kanssa, jonka kanssa hassutellaan, matkustellaan ja jaetaan asioita hyvistä huonoihin. En voi olla toisaalta unohtamatta myöskään vanhempiani, jotka ovat suunnattoman suuri tuki ja apu monessa asiassa. Lähisukuni - perheeni - on suunnattoman suurim vallaton ja äänekäs, mutta kovin rakas myös.

Jos sieltä kaiken hyvän keskeltä näin vuosien saatossa paljastui se yksi hieman epäsopivampi ystävä, ehkä se ei kuitenkaan tarkoita maailmanloppua tai absoluuttista surkeuteen vaipumista. Saan kuitenkin olla onnellinen niin monista eri asioista ja siitä, että olemassaolevat ystäväni todella ovat täällä minua varten, aivan kuten minäkin olen täällä heitä varten. Eipä se ystävyys kuitenkaan ole vain yhdestä ihmisestä kiinni - kyllähän sen onnistumiseen kuin epäonnistumiseenkin vaaditaan aina kaksi ihmistä. Vähintään. Aika useinhan sinne soppaan änkee vielä muutama muukin osapuoli lusikkaansa...

"A friend is someone who gives you total freedom to be yourself  — and especially to feel, or not feel.

Whatever you happen to be feeling at any moment is fine with them. That's what real love amounts to

- letting a person be what he really is."

-- Jim Morrison

Piti hakea väriä työpäivään. Pronto.

Mä en ole se ihan perinteinen kotirouva. Kyllä minä leivon ja ruokaakin teen, mutta siivoamisen ulkoistan mielelläni ihan toisille ja suorastaan nautin siitä, kun saan heittää jalat sohvan käsinojalta ylitse ja ottaa rennosti. Meillä mies viettää tällä hetkellä kotona aikaa muutenkin minua enemmän. joten raukka on saanut hoitaa suurimman osan kotitöistä. No jaa, tuntunee tuo siitä nauttivankin, että en minä sentään tyyppiä ihan hellan ja kaulimen välissä pidä.

Musta on ollut silti kovin hauska huomata, kuinka me tehdään asioita ihan kovin eri tavalla. Meillä on alusta asti ollut ihan eri mentaliteetti sen suhteen, mitä tarkoittaa nyt, kohta tai ihan just. Jos puhutaan altaassa esipesua odottavista tiskeistä, minun nyt tarkoittaa sitä, että homma on klaarattu noin puolen tunnin päästä. Jos hyvä tuuri käy. Miehelle se tarkoittaa absoluuttista toimintaa heti. Toisaalta, kun mies tekee tietokoneella työasioitaan, kuuluu toimistosta usein "just a minute, babe". Tiedän, että kyseinen minuutti-pari tarkoittaa vähintään puolta tuntia. Minun mielestäni kun tämän pitäisi tarkoittaa lähinnä sitä, että homma tapahtuu ihan heti.

Me nähdään asiat vähän eri väreissä muutenkin. Miehelle kodin äärimmäinen puhtaus ja siisteys on kunnia-asia ja lattioita meillä jynssätään ainakin muutaman viikon välein, imuri viuhuu lattioilla muutamaan kertaan viikossa ja pölyhuiska sitäkin useammin. Minä en useinkaan joudu laittamaan edes sitä kuuluisaa tikkua ristiin tämän vuoksi, sillä mies hoitaa. Minä en toisaalta myöskään välitä niin suuresti siitä, onko imurointien välillä kaksi päivää vai kokonainen viikko. Miehen myötä kaikenlaiset pikkutavarat, clutter, ovat hävinneet tasoilta ja tämä on helpottanut puhtaanapitoa kuin toisaalta vähän avartanut tilaakin. Minä taas olen niin kovin tunteella elävä hörhö, etten ikinä voi heittää mitään pois - varsinkaan, jos se on jonkun minulle lahjaksi antamaa. Kaaos valmis! Ja kaikkihan täytyy olla näkyvillä.

Minä tykkään pestä pyykkiä, ja tykkään myös puhtaan pyykin tuoksusta. Se on suoranainen nautinto, kun pääsee ripustamaan pestyjä vaatteita kuivumaan! Mies taas kokee sen lähinnä pakkotyörangaistuksena, mutta viikkaa kyllä kuivuneet pyykit lähes valonnopeudella ja järjestelee kaappeihin. Minä stressaan pihan kunnosta, miestä taas ei oikeastaan edes kiinnosta.

Meillä ei ehkä päde ne kaikkein perinteisimmät asetelmat ja toisaalta, me ollaan aika reippaasti muokattu asioita ihan täysin omaa makuamme vastaavaksi. Tehdään asiat sillä tavalla, mikä sopii meille parhaiten - sopii se sitten toisille tai ei. Me ollaan kuitenkin täydessä yhteisymmärryksessä keskenämme omista valinnoistamme, niin yhteisistä kuin erillisistäkin. Mikään ei siis oikeastaan ole sattumanvaraista tai muutenkaan harkitsematonta, päin vastoin olemme pyrkineet tiettyyn järjestelmällisyyteen. Niin - jopa minä. Jos tuo mies on minulle jotain korvaamattoman upeaa antanut, niin ainakin kyvyn katsoa asioita vähän eri näkökulmasta. Olen ehdottomasti tehokkaampi tätä nykyä - ja siitä käy yksin kiittäminen sitä samaista ihmistä, jonka sukunimen adoptoin omakseni.

"Seriously - I've got this, honey, don't be too worried." Allekirjoittaneen taidonnäyte siitä, kuinka keittiön saa räjäytettyä yhden vaivaisen kanasalaatin valmistuksen vuoksi. Ainostaan keittolevyiltä siistitty liesi, roiskunutta kananmarinadia, kiehuvat pastat, salaattitarpeet, eilisillalta pöydälle jääneet teepussit, toimeton monitoimikone, sitruunamehu (miksi?!), omat muistiinpanovälineeni, lompakko, muistilaput... Huomaa myös lattialla sopivasti mun jalkoihini roudattu koiran peitto - joka Helmin mielestä toimii myös leluna.

Tästä kaikesta voidaan ehkä päätellä, miten meillä roolit jakautuvat - minä olen se kaoottisempi osapuoli, mies taas järjestelee ja pitää huolta siitä, että asiat sujuvat mutkitta. Hän kirjaa kalenteriin ylös kaikki pienimmätkin muistettavat asiat lähes kellontarkkuudella - minä puolestani kirjaan kalenteriin ylös vain työasiat ja asiakastapaamiset. Käytän viimeisetkin järjestelmällisyydenrippeet toimiston pöydän äärellä ja vuodatan suurimman osan energiaani sillä välillä, kun olen aivan jossain muualla, kuin kotona.

Toisaalta, meillä toimii kyllä myös kunnioitus - kumpaankin suuntaan. Välillä mies antaa minulle tiskien osalta free passin, etenkin jos kello alkaa olla jo vähän pidemmällä yössä. Kunhan vain muistan hoitaa tiskit koneeseen ennen töihinlähtöä, aamusella. Toisaalta mieskin on antanut hieman periksi jatkuvalle siivoamiselle, sillä tietää minun ottavan homman vähän rennommilla mielin.

Kai se tasapaino on se tärkein asia. Ja ainakin toistaiseksi se on säilynyt.

Pahoittelut muuten ihan harvinaisen selvästä tajunnanvirrasta. On ollut vähän hakusessa se, mitä blogiin kirjoittelisi - omat ajatukset tuntuvat ihan suunnattoman tylsiltä ja tuntuu, että se kaikkein terävin kärki kirjoittamisesta on ottanut pientä aikalisää. Tekstejä löytyy luonnoksistakin, mutta haluan odottaa niiden kanssa vielä jonkin aikaa - niille tulee varmasti vielä täysin oikea aika, jolloin päästää ne eetteriin. Jos jollakulla on siis esittää toiveita tai ajatuksia siitä, mistä haluaisi kuulla - kuuntelen mielelläni ehdotuksia!

Vähän maalailin eiliseltä piruja seinille. Piti olla töiden puolesta aika kiire päivä - ja kieltämättä päivän alkupuolisko tulikin juostua melkein tuli hännän alla, mutta kotiin tullessa sai rauhoittua. Työasiat unohtuivat hetkeksi ihan taka-alalle, kun pääsi paremmin kotoilun makuun.

Eilisestä erilaisen teki jo ihan se, että päivä taisi olla ensimäinen todella keväinen. Juuri kevään kunniaksi porattiin muutamat reiät kahteen pihakoivuun mahlan toivossa. Toisin kuin viime keväänä, nyt ei tarvinnut odotella turhan kauaa - toisen koivun 1,5-litraista pulloa sai olla vaihtamassa vähän väliä, ja mahlaa taisi tulla iltapäivän ja illan aikana vähän vajaat kymmenen litraa.

Piha näyttää ihan siltä, että se kaipaisi pientä kuopsuttelua. Harmi vain, että olen tällä hetkellä melkoisen naimisissa töiden kanssa, ja mies ei koe kukkapenkkien raaputtelua ja pihan haravoimista ihan yhtä tärkeänä, kuin minä. Katsotaan nyt sitten, päätyvätkö lehdet haravoiduiksi, puhalletuiksi jonnekin tontin rajalle, vai tuhotaanko niitä kesän mittaan ruohonleikkurin armeliaalla avustuksella... Uskaltaisin veikata, että viimeinen vaihtoehto voi muodostua melko todennäköiseksi.

Muutenkin kevät on alkanut tulla ja ulkona on ihan oikeasti mukava viettää aikaa. Sen jälkeen, kun oltiin koko porukan voimin nautittu iltapäivän hyvästä ruoasta, päädyttiin pomppimaan trampoliinille reiluksi tunniksi. Ehkä turha mainitakaan, että lapsi oli aiheesta äärimmäisen innoissaan - etenkin, mitä korkeammalle me aikuiset jaksettiin tyyppiä pomputtaa. Lämmintäkin riitti juuri sopivasti - ainakin, kun päällä oli kollarit ja huppari. Kello taisi olla lähemmäs kahdeksaa, kun päätettiin viimein lähteä sisälle iltapalalle. Ei siis ollenkaan hassumpi sunnuntai!

Ja pakko tuumata, että on mulla kyllä ihan paras tiimikaverikin. Töistä kotiin tullessa meillä odotti puhdas koti - pölyt ja lattiat oli pyyhitty, pyykit roikkuivat ulkona kuivumassa ja tuli muutenkin heti kotoisa olo.

Taidan jatkaa tänään kotoilua vähän lisääkin - heti töiden jälkeen siis, eli sen muutaman tunnin illan aikana. Mahlapullot kaipaavat takuulla tyhjennystä, piha kaipaisi huomiota ja toisaalta mua houkuttaisi kovasti myös ajatus saunasta ja kiuasmakkarasta. Tai vaikka sitten ihan takassa käristetystä grillimakkarasta - ja miksei vaikka halloumistakin. Ananastakin voisi grillata. Tai leipää. Kotona nyt yksinkertaisesti vaan on kiva olla, ja eilinen päivä oli ihan täydellinen muistutus tästä.

Mies osaa kylläkin arvostaa tätä kaikkea jopa minuakin enemmän. Minä näen ainoastaan pihan, joka vaatii äärimmäisiä kunnossapitotoimenpiteitä; mies puolestaan näkee pellon toisella laidalla olevan väliaikaisjärven, joka muodostui sinne lumien sulettua. Hän näkee aivan meidän päidemme ylitse lentävät joutsenet ja kuuntelee luonnon ääniä - minä stressaan puolestani taloon joukolla ryntääviä muurahaisia, ellen muista myrkyttää talonvierustoja. Mies ottaa chillisti, minä näen ainoastaan kasan tekemättömiä hommia ja pitkiä rivejä hommaa lukemattoman monilla muistilapuilla. Mies näkee lähimetsän mitä parhaana piknikkohteena koko jengille - minä taas mietin, että minun täytyisi tehdä väkisinkin jonkinlainen inventaario autotallissa.

Asiat oikeaan perspektiiviin vaan, ja pientä löysäystä asenneruuvissa.

 Tästä kyseisestä koivusta tuli mahlaa ihan suunnattomasti, jopa pelottavan paljon! Viereisessä kuvassa päivää paistattelee puolestaan miehen silmäterä, Hans. Jos mokoma bonsai olisi minun huomassani ollut, se olisi luultavasti heittänyt jo veivinsä - miehen käsittelyssä se näyttäisi kukoistavan.

Lumi alkaa kadota kaupungistakin.

Olen taas muutaman viime viikon aikana törmännyt mitä mielenkiintoisimpiin kummallisuuksiin, ihmetyksiin ja kysymyksiin sukunimeni saralla. Kun on töissä ammatissa, jossa itsensä saa altistaa koko nimellään ihmisten kummasteltavaksi, kuulee ihan oikeasti kaikenlaista. Tottakai, ne yleisimmät kysymykset ovat lähinnä sitä luokkaa, kuinka se nimi nyt sitten kirjoitetaan tai kuinka se pitäisi lausua - toisaalta, joillain se ei myöskään vain väänny suussa mitenkään oikein. Enkä minä siitä ketään syytä - onhan minulla suomalaiseen makuun aika erilainen sukunimi. Tämä uusi, siis. Enpä tiedä, onko tässä kovasti parannusta entiseen, sillä miehen mielestä tyttönimeni voisi olla kuulemma italialainenkin.

Aika useasti tullaan kysymään, että mistä moinen sukunimi. Tähän minulla on toisaalta olemassa jo ihan perinteinen vastauskaava - kerron, että mieheni on kotoisin Yhdysvalloista, ja useimpien kohdalla jo tämä riittää tyydyttämään ainakin sen kaikkein pahimman uteliaisuudennälän. Joskus ihmiset innostuvat kyselemään lisääkin, ja jakamaan kokemuksiaan aiheeseen liittyen - kuka on vieraillut missäkin päin USA:a, kuka puolestaan haaveilee sinne vielä matkustavansa.

Muutaman kerran olen kuullut sitäkin, että mistäpä tuo sukunimi sitten ihan oikeasti on peräisin. Minulla menee vähän sormi suuhun, jos ihan rehellisiä ollaan - tiedän mieheni suvun historiaa kyllä riittävästi aihetta valottamaan, mutten toisaalta haluaisi lähteä penkomaan asioita ihan kaikkien ihmeteltäväksi. Tämä kysymys on toisaalta aika helppo ohittaa jo ihan sillä, että kertoo kuun asennosta, paidan väristä tai päivän mielialasta riippuen sukunimen olevan joko brittiperimää, tai vaihtoehtoisesti korruptoitunut versio saksankielisestä, alkuperäisestä sukunimestä.

Tässä taannoin pankkitiskillä asioidessa Neiti Pankkivirkailija alkoi katsella nimeäni ajokortista. Tavasi hetken, kunnes alkoi lausumaan sitä tavalla, jota en vielä aikaisemmin ole kuullut. Lopputulos kuulosti enemmänkin teurastajalta (butcher), kuin ihan itsessään sukunimeltä. Kiitän onneani, että mies ei ollut sillä kertaa mukana... Hän nimittäin oli kauhuissaan jo yksin siinä kohdin, kun kerroin asiasta hänelle.

Mutta eivät edes nämä erinäiset sattumat, vaan ne ennakkoluulot. Ne minua tässä alkavat vähän kauhistuttaa.

Meidän nurkillamme oli vastaanottokeskus - muutaman kuukauden ajan. Tällöin eri kulttuurit näkyivät toki katukuvassa, ja se tuntui nostattavan ihmisissä epäluuloja - täällä meidän suunnallamme väestö on pitkälti kokonaisuudessaan kantasuomalaisia, joten erilaisuus hämmentää. Me miehen kanssa emme herätä erityishuomiota - päin vastoin, miestäkin palvellaan aina suomeksi, ja tyyppi sekoittuu oikein hyvin muun väestön joukkoon ihan samanlaisena länsimaalaisena, kuin kuka tahansa muukin. Mitä nyt juttelee ja höpöttelee suomea omalla, erilaisella aksentillaan.

Johtuen tästä tai muista syistä, olen minäkin saanut osakseni pitkiä katseita ja kummeksuntaa - ihan näin kantasuomalaisena. Nimittäin siinä vaiheessa, kun erehdyn avaamaan suuni ja esittelemään itseni. Vaikka esittäydynkin suomeksi - no, tilanteesta riippuen se tottakai hoituu myös englanniksi - useimmat ihmiset pyytävät ihan automaattisesti minua toistamaan sukunimeni. Toiset puolestaan haluavat väkisinkin saada kirjoitetuksi sen ylös, jolloin tavaan sukunimen kirjain kirjaimelta.



Kysymyksiä satelee suuntaan jos toiseenkin. Röyhkeimmät kysyvät heti esittäytymisen jälkeen, puhunko minä suomea sitten ollenkaan - osa puolestaan katsoo alta kulmain ja toteaa, että mistäpäin sinä tänne nyt olet keksinyt muuttaa.

Ihmisten ennakkoluulot ja kapeakatseisuus ärsyttävät. Tiedän ja tiedostan sen, että minä en ole saanut tästä, suunnattoman kokoisesta kakusta kuin pienen siivun, jos sitäkään. Korkeintaan olen tainnut päästä maistelemaan murusia. Silti minua korpeaa - nimittäin ne yksinkertaisimmat, ja silti vaikuttavimmat asiat ovat ilmaisia. Hymy, toisen kohtaaminen, ihmisarvoinen kohtelu. Kunnioittaminen ja tasavertaisuus. Jos minäkin saan jo pelkän sukunimen vuoksi kuulla piikikkäitä kommentteja, en voi edes kuvitella, millaista sietämistä monilla muilla on omassa arjessaan täällä Suomessa. Onneksi löytyy toki heitäkin, jotka ovat avoimen kiinnostuneita ja vilpittömiä - valitettavasti kuitenkin ääripäitä löytyy ihan kumpaankin suuntaan.

Ymmärrän minä kyllä senkin, että toisilla taustalla saattaa olla silkka pelko ja tietämättömyys - etenkin, mitä vanhempaan ikäluokkaan siirrytään. Ovathan nämä viimeaikaiset uutiset olleet aika hurjaa luettavaa. Silti en näe oikeutta siinäkään, että ketään lähdetään osoittelemaan sormella ja sitä kautta syytetään; jokainen meistä lopulta kuitenkin tekee omat valintansa, ihan itse itselleen.

Kun ihmiset vain jaksaisivat ja olisivat tarpeeksi avoimia kohtaamaan ihmiset ihmisinä. Ennakkoluuloja on, mutta miksi niitä ei voisi asettaa edes hetkeksi sivuun ja antaa toiselle edes tilaisuus osoittaa, ettei kyseessä ole paha ihminen? Viimeaikaisten tapahtumien valossa se vain taitaa olla vaikeaa.

Kuvina tällä kertaa satunnaisia otoksia Joseph Smith Memorial Buildingin alakerrasta - eli entisestä Hotel Utahista.

Kun puoliso saapuu Suomeen pysyvästi jostakin maan rajojen ulkopuolelta, alkaa sopeutuminen. Pitkä ja kivinen prosessi, joka ei ole tehty millään tavalla helpoksi. Vaikka rakas yhteiskuntamme toimiikin monissa tilanteissa myös sujuvalla englannilla, ei omaa kieltämme ole tehty liian helpoksi, osaamme olla tarpeen tullen kovin sulkeutuneita ja hankalasti tavoitettavia persoonia, ja onhan meillä etenkin talvisin vähän pimeääkin. Miten se menikään - Suomen kesä oli kylmä, lyhyt ja harmaa?

Ihan oikeutetustikin yksi ensimmäisistä kysymyksistä puolisolle on se, kuinka hän on sopeutunut Suomeen ja suomalaisuuteen. Onhan puoliso se, jonka tehtäväksi jää näillä leveyksillä uuden kielen opetteleminen, kulttuuriin sulautuminen ja kaiken uuden itseensä imeminen lähes pesusienen tavoin.

Mutta miksi kukaan ei kysy minulta, kantasuomalaiselta, kuinka minä olen sopeutunut omaan kulttuuriini uudelleen? Millainen minun prosessini on ollut sulattaa yhteen kahta kulttuuria?

Jos ihan totta puhutaan, meillä kulttuureita sulatellaan yhteen vähän useampaakin, kuin kahta. Mies nimittäin on kasvanut kahdessa täysin erilaisessa maassa kriittisien vuosien aikana, joten kummasteltavaa meidän pesueella riittää. Olen joutunut katsomaan omaa kulttuuriani, omaa kotimaatani aivan erilaisten linssien läpi - löytyy sinistä, punaista ja valkoista kuin toisaalta punaista, mustaa ja keltaistakin. Tottakai kuljen ne kuuluisat sinivalkoiset lasit nenälläni hyvinkin tanakasti, mutta välillä on ollut pakko raottaa silmiään uudelle ja erilaiselle. Eivät meidän maantiemme minusta niin kovin kapeita ja pieniä ole - mutta kyllähän siinä saa vähän kieli keskellä suuta ajella, kun keskustan kaduilla on autoja parkissa molemmilla puolin tietä. Ja no, onhan nämä meidän pakkauskokomme aika pieniä, mutta mitäpä sitten - ostaa kerralla vaan useamman paketin.

On ymmärrettävää ja hyvin selvää, että maahanmuuttajalle kulttuurien yhteentörmäykset ovat arkipäivää ja läsnä kaikessa, mitä uudessa kotimaassaan tekeekään. Toisaalta, myös se kotimaahansa jäänyt osapuoli on uuden edessä. Omaa kotimaataan joutuu tarkastelemaan kriittisemmin, sillä kotona asuu ihminen, joka näkee kaiken täysin eri tavoin. Hän huomaa kaikki ne puutteet, joille itse viittaa kintaalla - hän osoittaa kaikki ne asiat, jotka itselle ovat niin kovin itsestäänselviä.

Mutta kukaan ei ymmärrä ajatella asiaa toiselta kannalta. Sillä, että myös se toinen osapuoli joutuu sopeutumaan, kokee eräänlaisen kulttuurishokin. Minä olen moneen otteeseen taivastellut suomalaisten tympeyttä, vähäistä auringonvaloa ja sitä, että meiltä puuttuu ns. kahvilakulttuuri - muiden muassa. Kaipaan lukuisia ja taas lukuisia asioita rapakon toiselta puolelta, mutta me valitsimme Suomen. Minä olisin miehen saappaissa, mikäli meidän valintamme olisi ollut erilainen - ja kaipaisin aivan takuulla joitakin sellaisia suomalaisia asioita, jotka ovat nyt kovin itsestäänselviä.

Helposti unohtaa, että asioilla on aina kaksi puolta - ja harvoin kukaan ajattelee sitä, että kaksikulttuurisen parisuhteen kotimainenkin osapuoli on aivan uusien asioiden äärellä. Siinä, missä mieheltä kysytään seikkaperäisiä kysymyksiä hänen jaksamisestaan uuden kulttuurin sopeutumisen keskellä, minä saan nyökytellä päätäni ymmärtäväisenä. Niinhän se on, kyllä. Ja hei - hänellä on tässä asiassa huomattavasti raskaampi osa, se on selvä! On silti hassua ajatella, että toinen puoli jää niin täysin pimentoon. Sopeutujia on aina kaksi - asettui kaksi -tai monikulttuurinen pariskunta minne tahansa. Vasta muutama päivä takaperin luin eräästä artikkelista, että Suomeen kotoutuminen vie Euroopan ulkopuolelta tulevalta keskimäärin seitsemän vuotta.

Se on pitkä aika.

Katsotaan, kuinka kauan minä pyristelen omassa, käänteisessä kulttuurishokissani.

Muutamana viimepäivänä minua on ottanut ihan erityisen paljon päähän tämä suomalaisten kohteliaisuus. Perjantai-iltapäivät ja juhlapyhien aatot nyt ovat tunnetusti ihan parasta aikaa käydä kaupassa hoitamassa pakollisia ostoksia, mutta monen muun tapaan minäkin pakkauduin Prisman perjantairuuhkaan hakemaan meille evästä viikonlopuksi.

Otsasuoni alkoi pullottaa uhkaavasti jo ihan siinä vaiheessa, kun suuntasin kolikkoni kanssa hakemaan kärryä ostoksia varten. Ihmiset jäävät räpläämään puhelimiaan, ei puhettakaan väistämisestä. Vaikka vähän yrittäisi rykäistäkin, saa palkaksi korkeintaan pienen mulkaisun - ja se siitä. Sama jatkuu käytävillä - yritän saada kurkotettua itselleni rasian kirsikkatomaatteja, mutta kaksi vanhempaa naista seisoo niiden edessä, eikä kumpikaan edes ajattele väistävänsä. Ei, vaikka molemmat näkevät minut aivan selvästi. Kiertäen ja kaartaen onnistun nappaamaan tomaattirasian naisten välistä, ja saan jälleen osakseni vihaisia katseita. Sama toistuu useammankin eri elintarvikkeen kohdalla - milloin joku lukee tuoteselostetta, milloin juuri sopivalle kohdalle jäädään vaihtamaan kuluneen puolen vuoden kuulumiset.

Matkan varrella tulen tönäistyksi. Yritän hymyillä vastapuolelle ja pyytää omalta osaltani anteeksi, mutta mitä tulee jälleen palkaksi? Tuhahdus ja se, että toinen kääntää katseensa pois. Matkalla kassalle joudun väistelemään ties kuinka montaa ihmistä, jotka pysähtelevät keskelle käytävää, varoittamatta. Kassalla minun edessäni on varmaan viisissätoista oleva teinipoika, jonka ostoksina on energiajuomaa ja suklaapatukka. Hän ei tervehdi kassalla istuvaa työntekijää, ei kommunikoi mitenkään muuten kuin maksamalla ostoksensa - kortilla tietysti, joten sekin hoituu varsin näppärästi ja ilman sanoja.

Viimeinen niitti mukaville ostoksille on, kun pakkaan hihnan päässä omia tavaroitani - tai siis yritän. Jakajan toisella puolella oleva herra nimittäin on vienyt minunkin kaistaani, eikä minulla ole pienintäkään mahdollisuutta pakata omia tavaroitani häntä ennen. Tietenkin, hän on hyvin hidas ja näyttää nauttivan siitä, että minä joudun odottamaan häntä. Koko kassa tukkeutuu, vaikka yritänkin jostain välistä luovia pakkaamaan ostoksia, edes sitten vähä vähältä.

Anteeksi, mutta mikä ihme ihmisiä vaivaa? Missä ovat sellaiset peruskäytöstavat, jotka olisi pitänyt oppia jo lähes äidinmaidossa? Minua hämmästyttää kovin paljon se, ettei työtään tekevälle ihmiselle voi sanoa edes pientä tervehdystä, toiseen törmätessä ei osata pyytää anteeksi ja toisaalta - muita ei väistetä myöskään hyllyjen edessä silloin, kun toinen jotain tarvitsisi. Miksi aikuiset ihmiset eivät osaa käyttäytyä aikuisten tavoin?

Minua hävetti meidän suomalaisten puolesta.

Kyllä, nämä kaikki tämän tekstin esimerkkitapaukset olivat taatusti ja vannotusti umpisuomalaisia. En silti väitä, että jokainen suomalainen olisi samanlainen - mutta näköjään, harmittavan moni on. Kyllä tuli ikävä USA:n small talk -kulttuuria, ystävällisyyttä ja sitä, että ihmiset ovat kohteliaita toisilleen. Olen kuullut monien USA:ssa vierailleiden tuttujen sanoneen, että se kun on niin kamalan teennäistä. No eikä ole! Niin no... Ainakaan minun mielestäni.

Juteltiin tästä miehen ja toisen suomalais-amerikkalaisen pariskunnan kanssa hiljattain. Meistä kolme oli sitä mieltä, että kyse on vain normaalista kohteliaisuudesta ja hyvistä käytöstavoista, yksi nikotteli aavistuksen vastaan. En toisaalta voi häntä myöskään siitä syyttää - onhan meidän kulttuurimme tältä osin kovin erilainen täällä Suomessa. Kyllä minusta oli silti vain mukava moikkailla naapureille lenkillä ollessa, tai vaihtaa muutama sana kaupan kassalla ihan vain lämpimikseen. Tuli heti paljon parempi ja valoisampi mieli!

No - saipa tällä ainakin purettua omaa harmistustaan epäkohteliaisiin ihmisiin. Harmi vain, että tämä ei auta alkuunkaan koko ongelmassa, tai poista sitä. Kun vain ihmiset oppisivat käyttäytymään!