Symboleja kahden ihmisen keskinäiselle sitoumukselle ja suhteelle on olemassa monenlaisia. Toisille riittää jo pelkkä rakkaudentunnustus, toiset mielivät helyjen perään ja osa taas jää jonnekin sille välille. Ehkä se traditionaalisin symboli (romanttiselle) rakkaudelle lienee juurikin sormus, jota ainakin länsimaisen tavan mukaan pidetään vasemmassa nimettömässä.

Ensimmäisen sormukseni taisin saada muutama päivä sen jälkeen, kun olin syntynyt. Sen osti isäni - se mitoitettiin äitini etusormen mukaan, ja se sopii minulle kuin valettu. Yhä edelleen. Tällä hetkellä se ei tosin valitettavasti kulje mukana, sillä onnistuin katkaisemaan sen - sormus on kyllä nyt korjattu, mutta pelkään sen olevan aivan liian hauras jokapäiväistä käyttöä varten. Harmi sinänsä, sillä sormus on minusta ihan äärettömän kaunis. No, sormus pääsee joka tapauksessa käyttöön aina keskeisimpinä hetkinä ja saa tälläkin hetkellä paistatella omalla kunniapaikallaan muiden korujen joukossa.

Toiset elämäni merkittävimmistä sormuksista on puolestaan saatu paremmalta puoliskoltani - näitä sormuksia on meidän yhteiselle matkallemme mahtunut kaikkiaan kolme.

Erikseen...

...Ja yhdessä.

Ensimmäinen näistä oli kovin erityinen ja toisaalta myös hyvin erilainen seuraajiinsa verrattuna. Sain sen täysin yllättäen ja arvaamatta The Roofissa. Kyseessä oli miehen isoäidin perintösormus, joka oli kulkenut suvussa jo ennen sitä - alunperin sormus taisi olla noin 1900-luvun alusta. Koska kihloista oltiin puhuttu, mutta vain ajatuksen tasolla, oli tämä sormus eräänlainen promise ring. Erityisesti Yhdysvalloissa tämä on miehen sanojen mukaan kohtalaisen suosittu tapa, kyseessä on ns. esikihlaus. Kaiken kaikkiaan perintösormus ehti olla minulla vajaat viisi kuukautta, ennenkuin se vaihtui seuraavaan.

En nimittäin nähnyt varsinaista vihkisormustani kuin vasta muutama päivä ennen naimisiinmenoamme. Meikäläisen synttärit nimittäin sattuivat hyvän aikaa ennen vierailua maistraattiin - aika tarkalleen viikko jäi väliä näiden kahden päivän välille. Mies käyttäytyi koko päivän ihan suunnattoman oudosti ja pyysi, että lähdettäisiin vähän purkamaan isoimpia paineita fillareiden selkään. Minuahan tämä ei miellyttänyt, vaan kiukuttelin vähän lisää, ja meinasin aiheuttaa ihan totaalisen hermoromahduksen meille kummallekin. Lopulta päästiin kuin päästiinkin lähtemään - ei poljettu kovinkaan pitkälle, vaan pysähdyttiin läheisen metsän keskellä olevan autiotalon pihalle. Mullahan on siis aina ollut jonkinlainen fiksaatio hylättyihin (vanhoihin) rakennuksiin, joten miehen läsnäollessa uskaltauduin vihdoin tutkimaan paikkoja vähän lähempääkin. En silti vaan ihan ymmärtänyt, miksi toinen oli niin kovin kummallinen - ja niinpä me lopulta päädyttiin takaisin ulos.

Ja mitä pienet silmäni näkivätkään nurmella? No jotain pyöreää ja kultaista! Niin naiivi kuin olinkin, rupesin hihkumaan miehelle ihan onnessani löytäneeni pihalta jonkun vanhan sormuksen - 'varmaan kuulunut sille talon vanhalle rouvalle!' Totuus alkoi valjeta siinä vaiheessa, kun olin saanut noukittua sormuksen ylös ja huomasin, että mies oli suoraan edessä, yhdellä polvella.

Sain siis pitää vihkisormusta sormessa jo ennakolta viikon verran, kihlasormuksena. Varsinaisesti tässä ei ole (USA:n) mittakaavalla mitään ihmeellistä - on hyvin tavallista, että kihlasormusta modataan ennen naimisiinmenoa hieman fiinimmäksi, tai vastaavasti sen kaveriksi ostetaan toinen, vaatimattomampi sormus - kihlasormus on siis sielläpäin yleensä se näyttävämpi sormuksista. Me kävimme miehen kanssa pitkän keskustelun siitä, kumman perinteen mukaan mennään - kaksi sormusta, kuten suomalaisittain (kihla- ja vihkisormukset), vai pelkästään yksi. Päädyttiin lopulta yhteen jo ihan senkin vuoksi, että mies päätti vetää homman muutenkin vähän omia teitään - tyyppi nimittäin suunnitteli minun vihkisormukseni itse, yhdessä korusepän kanssa. Vaikka aikaisemmin ajattelinkin, että mennään vähän turhan suuriin mittakaavoihin, niin myönnän - onhan se aika kiva tietää, että mun sormukseni on täysin uniikki ja maailman rakkaimman ihmisen suunnittelua.

Vihkisormukseni on toisin sanoen kuin puunrunko - sormus on läpeensä pyöreä, 'runkoa' pitkin kulkee myös juovat puunsyinä. Oksan päät yhdistyvät kiveen sekä kullasta muotoiltuun lehteen - tätä on kokonaisuutena vähän vaikea selittää, mutta onneksi kuvat paikkaavat edes hieman.

Tämän vuoden ystävänpäivänä vihkisormus sai täysin yllättäen uuden kaverin. Mies oli lähestynyt samaa koruseppää sähköpostilla, joka oli siis luonut myös vihkisormuksen - ja koska hänellä oli malli ja mitat valmiina, oli hän saanut yhdessä miehen kanssa ideoiden valmistettua toisen sormuksen, joka sopisi yhteen vihkisormuksen kanssa. Ystävänpäivänä sain siis toisen osan sormukseen - idea on käytännössä sama kuin vihkisormuksessakin, mutta tämä sormus on huomattavasti simppelimpi, ilman kiviä. Mies oli kuulemma suunnitellut antavansa sen jossakin vaiheessa myöhemmin, mutta lopulta ystävänpäivä oli tuntunut oikealta - eikä minulla ainakaan mitään tätä vastaan ole. Enää en luultavasti osaisi olla ilman ollenkaan - tosin, eipä nämä kaksi taida edes lähteä sormesta pois muuten, kuin vähän rajummalla väkivallalla.

Kun Amerikkalainen muutti Suomeen, oli hän hyvin avoin ja utelias oppimaan uutta. Herra Amerikkalainen on myös jakanut useimpia huomioitaan vaimonsa kanssa, ja vaimo puolestaan on kirjoittanut niitä ylös blogiinsa.

Ja koska kaikki hauskuushan on siinä, että näitä eroja pääsevät lukemaan meidän lisäksemme muutkin, olkaa hyvät - ohessa pientä listaa niistä asioista, joita meidän Herra Amerikkalainen on erityisesti laittanut merkille sinä aikana, kun hän on asunut Suomessa. Katsotaan, saisiko tälle postaukselle tehtyä jatkoa jossakin myöhemmässä vaiheessa - mikäli uusia ja erilaisia huomioita alkaa putkahdella, lupaan ehdottomasti jakaa niitä myös teidän kanssanne!


Amerikkalaisen mielestä suomalaiset ovat vähän hassusti pukeutuvaa kansaa. Viimeksi kuluneella viikolla kaupungissa ajaessamme vastaan käveli mies maastokuvioisissa housuissa, paksussa hupparissa ja jonkinmoiset reikäsandaalit jalassaan. Amerikkalainen nauroi - that is so typically Finnish! You guys are like the Americans of Europe. You wanna do things your way, eff the world.

Amerikkalaisen mielestä suomalaiset ovat myös melkoisen hassusti pukeutuvaa kansaa. Hän muistaa aina huomauttaa, kuinka tennissukat törröttävät sandaaleista tai kuinka joka puolella reikäsandaalit tuntuvat olevan päivän sana. Toisaalta - amerikkalaisen vaimo kiinnitti Yhdysvalloissa melko monesti huomiotaan siihen, kuinka ihmiset puolestaan kävelivät ympäriinsä flip flopeissaan... Joten olemmeko me, suomalaiset, sittenkään aivan niin pahoja?

Amerikkalaisen mielestä tiet Suomessa ovat kapeita, mutta hyvinhoidettuja. Hiekkatiet ovat amerikkalaisen mielestä ihan täysiä turhakkeita; miksei niitäkin voisi päällystää? Etenkin, kun meidän kulmillamme hiekkateitä riittää ja niitä myös käytetään. Myös asfalttitiet ovat kapeita ja mutkaisia, moottoritietkin ovat pieniä. Helsingin suunnalla amerikkalainen sentään alkaa tuntea olonsa hieman kotoisammaksi - onhan kaistoja sentään useampi lisää ja liikennettäkin enemmän, joten aletaan saavuttamaan oikeaa tunnelmaa.

Amerikkalaisen mielestä asiat Suomessa toimivat. Oli kyse sitten oleskeluluvan uusimisesta tai paikallisen ajokortin hankkimisesta, virastot ja päättävät tahot ovat tehokkaita ja hoitavat asiansa. Jonotusajat pysyvät järkevinä ja ihminen kohdataan ihmisenä.

Amerikkalaisen mielestä on hassua, että Suomessa kaikki punaiset liikennevalot tarkoittavat ehdotonta pysähtymistä. Amerikkalainen kun kääntyisi jopa punaisia päin mielellään oikealle - kas, kotona kun se on täysin laillista ja jopa enemmänkin, kuin normaalikäytäntö. Toisaalta myös amerikkalaisen vaimo sekoittaa välillä ajatuksissaan oikealle kääntymisen punaisia päin - onneksi vaimo ei sentään ole vielä tähän mennessä onnistunut aiheuttamaan töpeksinnällään kolareita. Sydämentykytyksiä ehkä, luultavasti. Tai siis aika varmastikin.

Amerikkalaisen mielestä Suomi on kallis maa. Täällä kaikki on kallista - elintarvikkeet, bensa, kodin esineet. Toisaalta, amerikkalaisen mielestä Suomi myös antaa paljon uusille asukkailleen; hän on ollut alusta alkaen kiitollinen siitä, kuinka avuliaasti Suomi on häntä tukenut kielen oppimisessa, nyt työelämään palaamisessa.

Amerikkalaisen mielestä Suomessa on hyvin näkyvillä runsas alkoholinkulutus. Kaljanjuontia ei varsinaisesti piilotella, toisaalta kaduilla saattaa joskus harvakseltaan myös näkyä hieman epämääräisempääkin liikehdintää - henkilöillä on usein myös pullo kirkasta toisessa kourassaan. Myös julkinen ja peittelemätön tupakointi herättää ajatuksia amerikkalaisessa. Amerikkalaisen mielestä se on äärimmäisen ikävännäköistä ja toisaalta myös todella mautonta.

Niin... Eipä se amerikkalaisen vaimonkaan mielestä kovin classya ole.

Kuten blogissa jo aiemmin kerroinkin, meidän juhannuksemme meni aavistuksen ankeissa merkeissä. Mies oli vielä juhannusaattona kovassa, melkein neljänkymmenen asteen kuumeessa, minä puolestani olin itsekin vielä nuhainen ja lämpöäkin taisi riittää. Ei siis mitkään erityisen ideaalit lähtökohdat sille, että saataisiin viettää kunnollista perhejuhannusta!

Lapsi lähti aamuvarhain isovanhempiensa kanssa mökille, minä puolestani kömmin miehen seuraksi takaisin sänkyyn. Jaksoimme lopulta makailla hereillä tunnin verran, ennen kuin siirryimme olohuoneeseen television äärelle. Yhtä elokuvaa ja kahta tv-sarjan jaksoa myöhemmin kaikki neljä ympäröivää seinää alkoivat kaatua päälle, joten otin kasan särkylääkettä ja vaihdoin hieman siistimpää päälle. Koko suku olisi joka tapauksessa matkalla mökille, joten miksi en sitten menisi minäkin! Mieskin vakuutteli pärjäävänsä, joten uskaltauduin lähtemään vajaan tunnin päähän mökille sukulaisten seuraksi.

Mökillä oli melko hiljaista vielä siinä vaiheessa, kun saavuin paikalle. Lopulta koko mäki oli täynnä tätejä, setiä, serkkuja ja serkkujen jälkikasvua - aika meni kuin siivillä! Lapset juoksivat sydämensä kyllyydestä järvessä milloin pelastusliivit päällään tai uimarenkaat ympärillään, välillä hypättiin myös saunaan ja syötiin nakkeja suoraan grillistä. Ehdittiin me aikuisetkin saunoa ja syödä varsin hyvin, ottaa aurinkoa ja höpötellä niitä näitä.

Meidän sukumme on ehdottomasti äänekäs ja hyvin... Omanlaisensa, mutta mitään en vaihtaisi. Jokainen on aivan valtavan suuri persoona, eikä meillä ole ikinä tylsää keskenämme. Lapsetkin vahtivat itse itsensä sillä välin, kun me aikuiset rentoudumme. Ja no, vahdimme myös niitä lapsia. Käytiin myös soutelemassa - en edes tiennyt, että meidänkin muksu on niin taitava soutelija!

Kello alkoi jossakin vaiheessa juosta eteenpäin, ja iltakuuden aikaan minä sanoin porukan ensimmäisenä heipat kaikille ja pakkauduin autoon. Kun kännykän verkko vuorotteli välillä Venäjän puolella (matkaa rajan taakse taitanee mökin pihalta olla noin 300 metriä) ja välillä sitä ei ollut ollenkaan, oli miehelle viestitteleminen ja tyypin kunnosta ajantasalla pysyminen melko mahdotonta. Muksukin halusi jäädä yöksi mökille, eikä toista siitä oikein syyttääkään voi. Olisin minäkin hänen sijassaan halunnut jäädä mökille pitämään hauskaa!

Koska tykkään ajella ympäriinsä ja tällä kertaa olin autossa yksikseni, tekstasin isommalle tielle päästyäni miehelle tulevani kotiin pikku kiertotietä. Mies osaa jo tulkita tätä varsin hyvin - ja tietää kyllä, mitä tämä tarkoittaa. Halusin hengähtää hetken ja ehkä napata samalla muutaman kuvan Suomen tummuvasta kesäillasta. Onpahan jotain, mitä katsella ensi talvena pakkasten ollessa kovimmillaan.

No niin no - en minä sentään ehkä ihan kirppishulluksi itseäni määrittelisi, mutta kyllä minä oman korteni kekoon kannan. Käyn muutaman kerran kuukaudessa kiertelemässä kirpputoreilla ihan fyysisestikin - yleensä tosin hoidan ostokseni kätevästi netin kautta, lähinnä Facebookin erilaisissa kirppisryhmissä.

Miksi tykkään kirppiksistä - niin nettikirppareista kuin oikeistakin? Tykkään niistä siksi, että saan pienennettyä edes aavistuksen omaa ekojalanjälkeäni - toisaalta pidän myös siitä ajatuksesta, että voin aivan hyvin ostaa jotakin jo valmiiksi käytettynä. Eihän kaiken tarvitse olla uutta ollakseen hyvää tai priimaakin! Ja viimeisenä, ketäpä eivät halvemmat hinnat kiinnostaisi! Vielä, kun ostosskaalani rajoittuu oikeastaan kaikkeen mahdolliseen aina vaatteista auton varaosiin, olen melko vaarallinen (netti)kirppareilla. Etenkin omalle rahapussilleni, sitäkin suuremmin tilipäivän nurkilla.

1 €.

Viimeisimmät löytöni ovat olleet puhtaasti sisustuksellisia - olen löytänyt kauan kaipaamani pinnatuolit ihan pilkkahintaan, näiden kaveriksi puolestaan löytyi punainen Ikean Lack-sarjan pöytä naamakirjakirpparilta - ilmaiseksi. Tässä pari päivää takaperin puolestani kotiutin meille myöskin naamakirjan kautta kaksi ihanaa lyhtyä, siitä päivä eteenpäin puolestani hain (ilmaiseksi) Oxford Dictionaryn. Niin - en ehkä ole tunnustanut tätä ääneen, mutta minulla on ollut teini-ikäisestä saakka suunnaton fiksaatio sanakirjoihin. Niitä löytyy meiltä kaapit notkuen - vielä, kun parempi puoliskokin sattuu olemaan alkuperäiseltä ammatiltaan kielitieteilijä.

Mutta tyylilleni uskollisena, tämä täytyy tietenkin saada liitettyä osaksi pientä vertailua ja kulttuurieroja. Itse en ehkä olisi asiaa niinkään osannut ajatella - parempi puoliskoni sen sijaan osasi, tietämättäänkin.

Kun nimittäin Oxford Dictionaryn haettuani hehkutin miehelle kotona innosta puhkuen asiaa, hän pyöritteli päätään. Why didn't you tell me you're going to meet some complete strangers? Niin... Miksi minun olisi pitänyt kertoa, että tapaan nopeasti rouvan, joka minulle kyseisen opuksen ojentaa? Olin hieman hämilläni, kunnes mies selitti - tällaista ei koskaan tapahtuisi USA:ssa. Ainakaan aivan tällä tavalla. Hänen mielestään toisen kotiin ajaminen ja tällainen kaupanteko olisi Yhdysvaltojen puolella enemmänkin hieman epäilyttävää, kuin yleinen käytäntö. Toisaalta, ymmärrän tämän - kun me myimme kontista poisjääviä huonekaluja Utahissa, kukaan ei koskaan hakenut ostoksiaan yksin. Emme myöskään myyneet mitään esimerkiksi Facebookin kautta, vaan KSL Classifiedsin. On SLC:n alueelle toki olemassa omat Facebookryhmänsäkin, mutta me emme päätyneet käyttämään niitä.

Tämä voi tietysti olla aika osavaltiokohtaista, ja luultavasti onkin - ellei peräti aluekohtaista. Tämä kuitenkin oli miehen näkemys asiaan, ja sain pitkään selittää hänelle olleeni kyllä aivan täysin turvassa. Kaiken lisäksi Oxford Dictionaryn minulle antanut nainen ei edes itse ollut paikalla - noukin kirjan heidän kotiportailtaan mukaani, siinä se.

Ilmainen - ja vielä priimakuntoinenkin.

2 €.

Kyllä Suomen kesässä vaan on sitä jotain. Olen jo monena yönä herännyt kesken unieni ja jäänyt ikkunan äärelle hetkeksi ihmettelemään sitä, kuinka valoisaa ulkona on. Toisaalta, samaan aikaan taivaalla paistaa myös kuu ja parhaimmillaan pellollakin on vielä usvaa, mutta maisema on kaiken kaikkiaan kaunis. Päivät puolestaan ovat olleet ihanan aurinkoisia, pitkästä aikaa kesäisiä jo näin ajoissa. Yleensä niitä lämpimiä kesäpäiviä kun on saanut odotella ainakin heinäkuulle...

Mitä me nyt teemme - se on vielä arvoitus. Mies on melkein neljänkymmenen asteen kuumeessa, minullakin on jonkun verran flunssaa. Lapsi sen sijaan on onneksi terve, joten pääsee nauttimaan mökkijuhannuksesta sukulaisten kesken ihan täysin siemauksin. Katsotaan, seuraammeko me perästä mökille ajanviettoon, vai podemmeko molemmat juhannusta elokuvien äärellä kotona.

Rauhallista juhannusta!

Muistatteko, kun lapsena leikittiin pitkillä automatkoilla milloin mitäkin? Veikkailtiin vastaantulevien autojen värejä, pelattiin mökkiä ja niin edelleen. Me leikitään miehen kanssa ja toisaalta koko perheenkin voimin - ja kaiken aikaa. Tällä hetkellä meillä metsästetään - on metsästetty jo aina USA:sta saakka.

Mitä me sitten metsästetään? No rekisterikilpiä!

Yhdysvalloissa kilpiä metsästettiin luonnollisestikin osavaltion mukaan. Mikäli paikalla sattui puolestaan olemaan auto ihan kokonaan valtion rajojen ulkopuolelta - käytännössä Meksikosta tai Kanadasta - oli tämä tietenkin vielä isompi juttu. Mies nyt on luonnollisestikin nähnyt joka ikisen mahdollisen osavaltion rekisterikilven, vaikkei välttämättä tietenkään kaikkia mahdollisia malleja kilvistä - minulta puuttuu muutama. Helmikuussa 2015 onnistuin bongaamaan (Utahissa! Kyllä...) Havaijin kilvissä olevan auton, muutama päivä sen jälkeen edessämme töpeksi alaskalaisauto. Samassa kompleksissa asui myös joku ilmeisesti Alabamasta Utahiin muuttanut henkilö, sillä yhden autotallin edessä seisoi aina Mini Cooper, Alabaman kilvissä tietenkin. Toisin sanoen, puuttuvat kohteet ovat täysin saavutettavissa.

Mikä tässä sitten on hauskaa? Ei oikeastaan mikään kamalan erityinen. Tästä on oikeastaan ajan kanssa vain muodostunut meille jonkinlainen tapa, ja yhä vieläkin lähettelen kesken päivää miehelle kuvaviesteissä eri maiden bongattuja rekisterikilpiä. Pari päivää sitten bongasin Norjan kilvissä olevan auton, sitä ennen vastaan on tullut mm. Ranskaa, Espanjaa ja jopa yksi brittiautokin.

Onko teillä muilla (omituisia tai vähemmän omituisia) tapoja pariskuntana tai perheenä?

TNKPINK - Utahin kilvet.

TRUBLOOD - Utahin kilvet nämäkin.

Kun suomea ja englantia sekoittaa tarpeeksi keskenään, on lopputulos toisinaan enemmän tai vähemmän mielenkiintoinen. Sanat sotkeutuvat toisiinsa, joskus ne jopa häviävät kokonaan mielestä ja tupsahtavat takaisin alitajuntaan mahdollisimman epäloogisesti esimerkiksi ranskaksi, jota en ole opiskellut sitten lukiovuosien. En ole kadottanut äidinkieltäni, en sitä koskaan tule kadottamaankaan - onhan se sentään tunnekieleni, ja ehdottomasti kaikkein tutuin ja rakkain.

Perheen pää puhuu englantia. Olemme yrittäneet monesti kääntää puhetta suomeksi, mutta meiltä (minulta) puuttuu se viimeinen ripaus tahdonvoimaa, joka tähän vaadittaisiin.

Vaimo puhuu suomea ja englantia sekaisin. Lapselle suomea, miehelle englantia, koiralle milloin mitäkin. Työkieli on aina suomi (paitsi silloin, kun asiakkaat ovat ulkomailta), kotona kieli on suurimmaksi osaksi aina englanti.

Lapsi puhuu suurimmaksi osaksi suomea, mutta toisaalta joitakin fraaseja ja lauseita englanniksikin. Ymmärtää pitkälti kaiken, käyttää englantia jonkin verran ujommin. Yllättää meidät aika usein sillä, kuinka paljon todellisuudessa osaakaan...

Nämä herättävät aina ristiriitaisia tunnelmia julkisissa vessoissa. Kyseinen yksilö Chevronin asemalla Ogdenissa (UT).

Siinä missä me aikuisetkin menemme sekaisin kahdessa kielessä, ei lapsikaan onnistu välttymään sekaannuksilta. Jos lause on muutamaa sanaa lukuunottamatta englanniksi, putoaa suomenkielisestä sanasta helposti sijapääte pois. Toisaalta taas jotkut englannin prepositiot tuottavat pieniä vaikeuksia, mutta pikkutyyppi ääntää englantia huomattavasti äitiään paremmin. Kadenssi on lapsella kehittynyt todella paljon, ja miehen kanssa naureskeltiin toisaalta myös vanhalle videolle meistä - on siinä minunkin kadenssissani tällä ajalla tapahtunut melkoinen muutos, vaikka lähtökohtakaan ei onneksi ihan täysin toivoton ollut.

Tällä hetkellä allekirjoittaneen suurin ongelma ovat sekaannukset. Taistelen monesti sen kanssa, mitä kieltä käytän - saatan ajatuksissani sanoa puolikkaan lauseen englanniksi, toisen puolikkaan puolestaan suomeksi. Aika usein juuri suomenkieliseen puheeseen sekoittuu myös joitakin yksittäisiä englanninkielisiä sanoja, joille en äkkiseltään keksi sopivaa suomenkielistä vastinetta. Yleensä käännöstä tai tarpeeksi lähelle liippaavaa sanaa joutuu miettimään niin pitkään, että tuntemattomampi luulisi vähä-älyiseksi.

Myös lauseiden aloitukset tulevat jostakin kauempaa mielestä englanniksi - myös silloin, kun tiedostan olevani täysin suomenkielisessä ympäristössä. So, oh hey, did you remember, umm - nämä eksyvät kielenkannoille vähän turhankin usein.

Toisaalta suuhun eksyy myös mitä kummallisimpia väännöksiä milloin mistäkin. I('ve) got you kääntyy muka paremmin muotoon 'mulla on sut', kuin 'ymmärrän'. Indeed eksyy puheeseen myös turhan useasti, eikä sille tunnu löytyvän tarpeeksi hyvin suuhun sopivaa vastinetta. Myös sure ja of course tulevat suusta ulos ensin englanniksi, sen jälkeen pienen hämmästelyn jälkeen suomeksi.

Juttelin aiheesta taannoin erään tuttavani kanssa. Valittelin hänelle sitä, kuinka tämä minua harmittaa - koska piirit ovat pienet ja meidän nurkillamme tiedetään tasan tarkkaan minun olevan naimisissa ulkomaalaisen kanssa, aiheuttaa tällainen kielten tahaton sekoittuminen väkisinkin ajatuksia. Ai että yrittääkö se rouva nyt olla muita parempi, kun ei voi enää kunnon suomeakaan puhua? Ai onko se nyt unohtanut oman kielensä, ei muka osaa enää muuta kuin englantia? Mitä se oikein luulee itsestään? Tuttavani kuitenkin taputteli minua psyykkisesti selkään ja rohkaisi olemaan juuri sellainen, kun itsenäni olen. Että se on ennemminkin rikkaus, kuin mitään hävettävää - antaa muiden ajatella, mitä ikinä sitten haluavatkaan ajatella. Se auttoi, mutta mielessä itää silti pieni epäilyksen siemen - minun pitäisi osata oma äidinkieleni tarpeeksi hyvin, etten kompastelisi.

Mitä pidemmälle mennään, sitä selkeämmin ajatukseni ovat tuntuneet kadottavan kielensä. Ajatukset eivät varsinaisesti liiku mielessä suomeksi tai englanniksi - yleensä ne ovat aivan käsittämätöntä sekamelskaa ja ennemminkin mielikuvia, kuin varsinaisia sanoja. Jos niillä joskus sattuukin olemaan kieli, se on yleensä se, jota olen viimeisemmäksi käyttänyt tai jota kuulen televisiosta - silloin siis, kun vaihtoehtoina on suomi ja englanti.

Ja ihan kaiken huvin vuoksi - olen myös koonnut listaa niistä kömmähdyksistäni, jotka ovat jääneet parhaiten mieleen päivien mittaan. Nauraa saa ja pitääkin!

trappaa - eli ihan siis vain vangitsee tai pitää paikoillaan...

oveni - herranjestas, jos kuitenkin vain uuni?

blanketti - yksinkertaistetusti peitto

carpoolataan töihin - niin, siis yhdessä autossa istutaan

look at tuota dog - jep jep, aivot selvästi tehokäytössä

luukata - aika samaa kategoriaa edellisen kanssa

kinkeriolut - heko heko heh kaksoismerkitykselle, mutta inkiväärioluesta puhutaan

vasseri - (pyykin)pesukone tai melkeinpä mikä vaan kodinkone...

bediaika - josko siis ihan vain nukkumaanmenoaika

Vaikka otsikko ehkä antaisikin ymmärtää jotain aivan muuta, toivon, ettei minua ymmärretä väärin - olen nimittäin enemmän kuin 101 %:sti tyytyväinen parisuhteemme nykytilaan enkä todella ikävöi sitä kaukosuhdeaikaa, jolloin sydän kuin kroppakin tuntuivat olevan repeämässä kahteen eri paikkaan ja tunteet koettiin ainakin tuplana. Nyt, kun kaukosuhteesta on kuitenkin kulunut jo aikansa, on aika kultareunannut joitakin muistoja ja toisaalta koputellut olkapäälle myös sen suhteen, mitä kaikkea parisuhteessa pitäisi osata edelleen arvostaa samalla tapaa kuin silloin.

Ennen kaikkea voin kuitenkin sanoa olevani onnellinen siitä, että me teimme sen. Me ylitimme itsemme ja monta sellaista estettä, joita emme uskoneet voivamme voittaa - mutta tässä sitä vaan ollaan. Vaikka siitä onkin jo aikaa, se kaikki tuntuu silti lähes eiliseltä. Hullua!


Kaipaan tervettä ikävää. Terveellä ikävällä tarkoitan lähinnä sitä, että osaan ehdottomasti ikävöidä miestä jo muutamankin tunnin päästä ja työaikana, mutta todellisuudessa se oikea, syvempi ikävä iskee vasta päivien kuluttua, ei tuntien. Kun päivästä viettää lopulta jatkuvassa yhteydessä suurimman osan ajasta, viestein nyt vähintään, ja painaa päänsä joka yö vierekkäisille tyynyille, ei tilaa kunnolliselle ikävälle oikein ehdi jäädä.

Haluaisin voida yhä kokea tunteita yhtä voimakkaasti. Jälleen kerran mitä mainioin väärinkäsityksen paikka, mutta ehei! En suinkaan tarkoita sitä, että tunteet olisivat hiipuneet minnekään (päinvastoin, heh!) vaan lähinnä sitä, että kaukosuhdeaikana kaiken koki todella voimallisesti. Ilo ostetuista lentolipuista oli melkein käsinkosketeltavaa - toisaalta lentokentällä kuvitteli vähintäänkin kuolevansa silloin, kun kädestä piti laskea irti ja milloin seuraavaksi nähtäisi, niin... Sitä ei tiennyt kumpikaan. Pienimmätkin ilot olivat tuplasti niin onnekkaita kuin normaalisti, elämä ei koskaan käynyt tylsäksi. Aina oli jotain tunnettavaa.

Haluaisin saada osan supernaiskyvyistäni takaisin. Niistä nimittäin, joilla pystyin valvomaan yöt lähes läpeensä tarvittaessa - vain siksi, että ehtisimme puhua pakollisen muutaman tunnin puhelimessa per päivä ja laitella viestejä. Yhdeksän tunnin aikaero verotti juuri sen verran, että minun palatessani töistä kotiin mies oli heräilemässä, sen jälkeen puolestaan menossa töihin - ja juttelemaan ehdittiin kunnolla vasta aamuyöllä Suomen aikaa. Jotenkin (työ)päivistä silti kahlasi läpi ihan kohtalaisen menestyksekkäästikin, mitä nyt aavistuksen väsähtäneellä ilmeellä. Onnellisena kuitenkin. Väsymystä ei oikein tuntenut, kun sitä 'yhteistä aikaa' niin kovin odotteli; uni tuli parin tunnin pätkissä ja päiväunina, mutta ei se haitannut. Luojan kiitos se kaukosuhde muuten on takanapäin - ei tuo tällaiselle kolmeakymppiä lähentelevälle enää sopisi!

Ikävöin pienien asioiden arvostusta. Sitä, että postissa oli yllätyksenä pieni paketti, josta löytyi lempparikarkkeja USA:sta tai vastaavasti jokin pieni kirje tai kortti mieheltä. Sitä, että toinen oli herännyt omaa aikaansa keskellä yötä ja päättänyt vaan huvikseen tekstata ja kertoa jotain suloista. Se, että ihan oikeasti yritettiin ja panostettiin pienimpiinkin yksityiskohtiin.

Kaipaan lentämistä ja lentokenttiä. Olen aina rakastanut lentokenttien tunnelmaa, vaikka lentämistä itsessään olenkin pitkään pelännyt. Sen jälkeen, kun opin jättämään lentopelon taakse, on elämä auennut aivan uudella tavalla - enkä todella voi kyllästyä siihen ihanaan hälyyn, mikä kentillä lähes aina on. Puolueellista tai ei, mutta Salt Lake Cityn kenttä on yksi ehdottomia lemppareitani - toisaalta Helsinki-Vantaa taas tuntuu jollain käsittämättömällä tavalla niin äärimmäisen kotoisalta. Lentokoneiden ruokaa en kaipaa, en myöskään lentokenttähyvästejä - mutta ainakin kaukosuhdeaikana oli aina hyvä (teko)syy päästä osaksi sitä ihanaa tunnelmaa. Odotusta.

Yleisemmällä tasolla ajatellen ikävöin aika monia muitakin asioita. Esimerkiksi sitä, että toisen kanssa kommunikoimiseen piti oikeasti käyttää hieman päätään - ei voinut sanoa ihan mitä sattuu, koska välissä oli melkoisen monta tuhatta mailia ja yhdeksän tunnin aikaero. Riidat tuntuivat ihan kauhean tuskaisilta ja jos toinen ymmärsikin jonkin asian väärin, sen selittäminen oli tuplasti niin hankalaa, kuin lähisuhteessa. Kaukosuhde kehitti meidän kommunikaatiotamme suunnattomasti, ja kaiken sen kautta me olemme ehkä hioutuneet yhteen entistäkin tiukemmin. Puoli sanaa riittää. Toisaalta ikävöin myös uusia kokemuksia toisessa (koti)maassa, kulttuurien kohtaamisia ja sitä, että elämässä on aina jotain jännättävää. Jotain uutta, ihmeellistä - erilaista.


Aivan kaikki, jotka ovat itsekin läpikäyneet kaukosuhteen, ovat ainakin tähän mennessä sanoneet kaukosuhteen vain kasvattaneen. Kaikki omat kaukosuhteessa eläneet tuttuni ja ystäväni ovat olleet myöskin yksimielisiä yhdestä asiasta; se oli ehdottomasti kaiken sen arvoista, mutta ei missään nimessä uudestaan! 

Kieltämättä ajatus erossaolosta tuntuu aika omituiselta. Jos aiemmin tuntuikin aika uskomattomalta laskea päiviä siihen, että ollaan pysyvästi saman katon alla ja samassa maassa, nyt ajatus kahdesta kodista tuntuu absurdilta. Meillähän on ihan selvät rutiinitkin - hampaat pestään yhdessä, iltapalaa syödään yhdessä ja sängyssä ennen nukkumaanmenoa käydään vielä viimeisetkin päivän kuulumiset lävitse ennen, kuin hilaan itseni miehen kylkeen kiinni ja nukahdan. En tahdo edes saada unta ilman, että tyyppi makaa vieressä - se nyt vaan ei tunnu oikealta. Luoja - entä, jos me ei oltaisi edes samalla mantereella?! Se kaikki tuntuu niin kovin kaukaiselta, esihistorialliselta.

Aika toden totta kultaa muistot - etenkin kaukosuhteen osalta. Ehkä hyväkin niin.

Olen aika tietoisestikin vetänyt melko tiukan rajan minulle ja blogi-minulle. Blogiminä on kyllä ihan sama minä, joka täällä ruudun takana on - useammastakin eri syystä olen kuitenkin kohtalaisen nihkeä jakamaan täysin tarkkaa tietoa esimerkiksi tarkoista koordinaateistamme, nimestäni kokonaisuudessaan kuin toisaalta myös tarkoista spekseistä esimerkiksi iän suhteen. Kysyä saa aina, mutta haluan joka tapauksessa pitää huolen yksityisyydestä tiettyyn rajaan asti.

Olen aina kärsinyt harvinaisen sukunimen syndroomasta. Suomalainen tyttönimeni oli hyvin harvinainen - meitä löytyy yhä alle 100. Nykyinen sukunimeni puolestaan on kohtalaisen tunnettu, joskaan ei äärimmäisen yleinen - englanninkielisessä maailmassa. Suomessa meitä taitaa olla vajaat 18, mikäli muistan oikein. Hassuinta koko hommassa on ehkä kuitenkin se, että jollakin reilusti keski-ikäisellä australialaisrouvalla on täysin identtinen nimi nykyiseni kanssa! Kummallisia naamakirjahuomioita... Mutta mitä tällä haen takaa? Sitä, että jo pelkästään etunimi-sukunimi -kombolla minut löytää takuuvarmasti paitsi somesta, myös sen ulkopuoleltakin. Vaikka bloggaaminen kivaa onkin, pysyn mielummin puoliaaveena kuin paljastan elämäni kokonaisuudessaan julkisesti. En ehkä monelle, mutta riittävän monelle joka tapauksessa.


Toisaalta asumme myös sen verran pienellä paikkakunnalla, että meidän paikantamisemme ei vaadi kovinkaan suuria salapoliisintaitoja siinä kohdin, mikäli menen turhan yksityiskohtaiseen tietoon. Ikä puolestaan kuuluu silkkaan mukavuusalueeseeni - olenhan sentään ylittänyt rajapyykin, jonka jälkeen olen ikuisesti kaksvitonen.

Varsinainen syy ja ajatus tämän tekstin taustalla on kuitenkin silkka huoli. Muistan omasta lapsuudestani (luoja, kuinka vanhalta tämä saakin minut kuulostamaan - juuri silloin lapsena itse nauroin sitä, kuinka vanhemmat ihmiset vertasivat nykyhetkeä omaan nuoruuteensa...) sen, kuinka nettiin pääsy oli rajallista ja siitä maksettiin minuutti minuutilta, ja netin käytön aikana puhelinlinjat olivat varattuina. Oltiin naiiveja, ei ymmärretty netin vaarallisuutta ja mahdollista käyttöä jonkinlaisena aseena.

Olen hieman kauhullakin katsellut, kuinka sosiaalisen median ihmemaassa nuoret ihmiset - lapset - jakavat auliisti tietoa itsestään. Facebookin julkinen profiili kertoo kaiken lähes tarkkaa osoitetta myöten, kuvat ovat vähintäänkin paljastavia ja itsestään kerrotaan julki kaikki, ja vieläpä huolettomasti. Kotia tägätään julkisiin kuviin osoitteen ja tarkan sijainnin kera. Mitä puolestaan nuoremman sukupolven blogeihin tulee, myös siellä kaikki on julkista. Oma nimi kokonaisuudessaan, sijainti lähes talonnumeron tarkkuudella, kaikki lempiväristä inhokkiruokaan. Kaikki on valmiina tarjottimella, ja joku kaikkea tätä röyhkeästi hyväksikäyttävä ihminen ei joudu tekemään turhan suurta salapoliisityötä päästäkseen hyvinkin lähelle kohdettaan. Onko kyse siitä, että netistä ei valistettaisi nuoria? En ihan täysin usko tätä, mutta monet nuoret ehkä ovat liian naiiveja ymmärtääkseen, mitä kaikkea netti tuo mukanaan. Mitään nettiin laittamaansa ei ikinä saa pyyhittyä kaikkialta - vaikka sitä ei fyysisesti enää näkisikään.

Juuri tästä syystä olen tehnyt oman linjanvetoni. En julkaise kasvokuvia itsestäni tai perheestäni, en myöskään viittaa puolisooni tai lapseeni suoraan nimellä tai millään muullakaan täyteen tunnistettavuuteen viittaavalla. Jos lapsi haluaa itse joskus julkaista omassa somessaan kasvokuviaan, hän saa puolestani itse kantaa tästä vastuunsa - avustan häntä kyllä, mutta vastuu jää hänelle itselleen. Mies puolestaan on itse aikuinen ihminen, eikä muutoinkaan välitä suuremmin sosiaalisesta mediasta - miksi siis sotkisin häntä blogiinkaan millään suurella, henkilökohtaisella tasolla?

Olen rehellisesti sanoen hyvin huolissani nuorten nettikäyttäytymisestä. Vaaroja ei ymmärretä, tai niistä ei haluta välittää. En tiedä, kumpi lopulta on pahempaa - välinpitämättömyys, vai tietämättömyys.

Kirjoittelin eilen hieman yleisemmällä tasolla kiinteistöbisneksen eroavaisuuksista Suomessa ja Yhdysvalloissa. Tänään ajattelin puolestani perehtyä (yleis)näyttöihin ja niiden eroavaisuuksiin - mikä toimii samalla tavalla maasta huolimatta, mikä taas ei?

Suomessa yleisnäyttöjä löytää helposti välittäjästä riippuen joko viikonlopuilta tai arki-illoilta - luultavasti molemmilta. Kuten jo eilen sivusinkin, näytöt ovat tavallisesti puolen tunnin mittaisia. Toki kohteesta riippuen näytöt voivat venyä pidempäänkin ja toiset näyttävät ottaneet 20-minuutin näytöt käyttöön, mutta keskimäärin puoli tuntia ei heitä paljoakaan todellisuudesta. Yhdysvalloissa käsitettä puolen tunnin yleisnäyttö ei tunneta alkuunkaan - viikonlopun yleisnäytöt kestävät kevyesti muutamasta tunnista viiteen tai kuuteenkin. Käytännössä katsoen välittäjällä on täysi päivä jo kahdessa tai kolmessa yleisnäytössä, eikä auta kuin toivoa, että asiakkaita riittää ostajiksi saakka.

Meillä täällä Suomessa saat paljon tietoa asunnosta välittäjältäsi - pääset tarkastelemaan taloyhtiön papereita kuin muutakin mahdollista liitettä jo paikanpäällä, kopioitakin on mahdollista saada, samoin kuin kaikki tämä skannattuna sähköpostiin. Ideana kuitenkin on se, että fyysistä paperia sinulle ei työnnetä käteen jo ensimmäisellä näytöllä puolikkaan riisin verran, mutta Yhdysvallat tekee tämän asian täysin toisella tapaa - saat käteesi kerralla vaikka kuinka suuret niput papereita, mainoslehtisiä ja kaikkea, mitä voi asuntokauppaan olettaa kuuluvan. Viittasin myös eilen siihen, että välittäjät tuntuvat olevan USA:ssa keskimäärin kärkkäämpiä kuin Suomessa, eikä rahasta arastella puhua asiakkaan kanssa.

Yksi ero paitsi mallitalojen kuin yksityistenkin asuntojen kanssa on suomalaisiin vastineisiinsa. Mallitalot lavastetaan suunnittelijoiden toimesta huonekaluilla (joissa muuten on yhä hintalaput kiinni - ja tietysti tarkat koordinaatit sille, mistä samaisen mööpelin voi ostaa myös itselleen), lavastajia käytetään aika herkästi myös hieman arvokkaammissa yksityisten toimeksiantajien myyntikohteissa. Suomessa sekä Yhdysvalloissa molemmissa kuitenkin viedään herkästi omat huonekalut suoraan pois huoneistosta siinä vaiheessa, kun siellä ei enää asuta - tässä ei suurta eroa ole. Niin - ellei sitten kyse ole lavastuksesta.

Asuntonäytöllä mallitalossa - meidän kokemuksemme

Matkalla ruokakauppaan kuljin aina ihanan kadun viereltä - uusia taloja, toisella puolella taas rakennettiin lisää samoja, ihania taloja. Koska kyseessä oli rakennuttaja, oli yksi taloista pyhitetty mallitaloksi - sitä pääsisi katselemaan arkisin useamman tunnin ajan, kunhan vain kävelisi ovesta sisään. Yksin en kuitenkaan kauppareissuillani viitsinyt paikalle mennä, se olisi tuntunut vähän liian nenäkkäältä - niinpä odottelin eräänä iltapäivänä miestä töistä kotiin, eikä toinen aavistanut alkuunkaan minun suunnitelmiani.

Johdattelin iltapäiväkävelyä oikeaan suuntaan, ja mainitsin kuin ohimennen mallitalosta. Miehen nyt ei varsinaisesti tarvinnut kahdesti miettiä, mitä olin hakemassa maininnallani takaa - pienen harkinnan jälkeen hän oli tosin onneksi jo myöntynyt siihen, että mennään nyt sitten katsomaan.

Hyvä, että saimme itsemme edes kokonaan ovesta sisään, kun kaapinkokoinen mies oli jo kättelemässä meitä. Nimeni aiheutti suurta hämmästystä, ja mies yritti epätoivoisesti onnistua ääntämään sitä oikein - samaan väliin hän kehaisi olevansa itse puoliksi tanskalainen. Liekö kuitenkin toisen tai kolmannen polven tanskalaisia, sillä yhtään tanskankielistä sanaa ei mieheltä irronnut, eikä hän muutenkaan vaikuttanut tietävän Tanskasta muuta, kuin maan nimen. Keskustelua aiheesta kuitenkin sai aikaiseksi, miehen vaimon nyökkäillessä innokkaasti taustalla. Siinä tuulikaapissa seisoskellessamme saimme kuulla, että paikalla olevat mies ja nainen todella olivat aviopari - molemmat tekivät päälle kymmentuntisia päiviä omassa kiinteistönvälitysfirmassaan, vuorotellen välillä myös lapsien hoidon kanssa. Kävi aavistuksen sääliksi.

Niin, ja sitä tuulikaappia ei varsinaisesti tuulikaapiksi kyllä rohjennut sanoa - kyseessä oli ennemminkin suuri eteinen, josta oli mallitalon luonteen vuoksi muokattu välittäjille sopiva toimistotila. Sieltä lähdimme kiertämään asunnon keskikerrosta, välittäjän seuratessa tietysti tiukasti kannoillamme. Marmoritasot, viimeistä huutoa olevat kodinkoneet ja puiset kaapistot - sekä kovapuulattia. Myös valaistus oli suunniteltu designerin kanssa yhteistyössä, joten yksityiskohdat tuotiin ainakin esille viimeisen päälle. Eteistilan kautta pääsi keittiöön, ruokailutilaan ja olohuoneeseen; olohuoneesta oli puolestaan käynti takapihalle. Me tosin vain pyörähdimme pihan puolella nopeasti ja lähdimme siirtymään yläkertaa kohden - se kun vaikutti paljon kiinnostavammalta.

Yläkerrasta löytyi kaikkiaan kolme makuuhuonetta, joista masterin yhteydessä oli oma kylpyhuone ja erilliswc. Makuuhuoneiden lattiamateriaalin valinta ei varsinaisesti yllättänyt - kokolattiamattoa. Myönnän kuitenkin, että kyllä minäkin sitä makuuhuoneessa suosisin - muualla en ehkä niinkään. Yläkertaa saimme ihmetellä ja kommentoida miehen kanssa rauhassa, sillä välittäjä oli jäänyt alakertaan juttelemaan vaimonsa kanssa. Kellariin siirtymisen jälkeen hän kuitenkin seurasi mukana kuin hai laivaa, kertoen talon huippuunsa hiotuista ominaisuuksista.

Ehkä hienoin ominaisuus oli kuitenkin hinta. Perustason varustelulla tällainen tulenuusi kolmen makuuhuoneen, kahden (ja puolen) kylppärin sekä kellarikerroksen talo irtoaisi vaivaisella 385 000 dollarilla.

Seuraavaksi huomasimme pitelevämme käsissä kolmen eri pankin esitteitä, mainoslappusia sekä käyntikortteja virkailijoille, joita välittäjät suosittelivat. Näiden lisäksi saimme erillisen kartan, jolle alueen vielä vapaana olevat talot merkittiin, pohjapiirrokset yleisimmistä muutamasta mallista sekä kaikki oleelliset, tekniset tiedot, käyttökustannusarviot sekä muutaman vielä valmistumisvaiheessa olevien talojen osalta hinnastot eri materiaaleille. Vielä olisi ollut mahdollista vaikuttaa siihen, millaisen kodin itselleen saa - ja olisihan se kieltämättä ollut aika hauskaa. Hinta kuitenkin kauhistutti - meistä ei kumpikaan ollut rehellisesti sanoen varautunut aivan sellaisiin lukemiin. Myönnettäköön myös se, ettei me ihan täysin tosissamme oltu myöskään ostoaikeissa, mutta olisihan se nyt ollut kiva...

Lähdimme montaa kokemusta rikkaampina ja toisaalta, myös vähän hämmentyneinä. Tiedän tarkalleen, mistäpäin Utahia haluaisin sen meidän oman kotimme löytää - katukin on ihan täysin tiedossa. Hinta vaan taitaa olla aavistuksen liian korkealla. Mutta no - jos me joskus ihan tosissamme alamme pyöritellä vaihtoehtoa kakkoskodista, pitää sijaintia miettiä vielä uudestaan. Alpine, anyone?

Kuvat lainattu kiinteistöä välittäneeltä välittäjältä luvan kanssa.

Suomalainen kiinteistöbisnes on vähä vähältä tullut tutuksi - tuohan se nimittäin leivän meidän taloutemme ruokapöytään. Tällä puolella palloa asiat hoituvat kovin yksinkertaisesti. Ainakin, jos koko homman haluaa yksinkertaistaa. Oman asunnon myyminen on verrattain helppoa ja jopa välittäjän kanssa halpaakin - ottaen siis huomioon kaiken sen työmäärän, mitä yhdeltä välittäjältä tai parhaimmillaan koko tiimiltä menee yhtä asuntoa tai kiinteistöä varten. Puhumattakaan sitten siitä, että tällä onnistuu välttämään suurimman stressin - ei tarvitse itse järjestää yleisnäyttöjä tai miettiä sitä, kuka ostajista on tosissaan, kuka ei.

Asiat tapahtuvat myös melko samalla kaavalla, missäpäin Suomea sitten vain oltiinkin - yleisnäyttö kestää tavallisesti puolisen tuntia, ja näyttöjä järjestetään sunnuntaisin tai arki-iltaisin. Toki yksityisnäytöillekin pääsee, ja näissä ajat voivatkin sitten olla mitä tahansa vain sovitaankin. Yhdellä tutkinnolla olet laillistettu kiinteistönvälittäjä ympäri Suomea - jos muutat toiselle puolelle maata, joudut toki luomaan uudelleen asiakaskuntasi ja tekemään suuren työn alueisiin tutustuessasi, mutta kukaan ei ole viemässä tutkintoasi.

Suuren meren tuolla puolen asiat ovatkin sitten hieman eri tavalla. Suomessa kiinteistönvälitystä voi harjoittaa myös henkilö, jolla ei ole tutkintoa - tässä tosin on omat säädöksensä ja samasta firmasta täytyy löytyä sopivassa määrin myös LKV-tutkinnon suorittaneita, mutta en lähde menemään turhan yksityiskohtaiseen tarkennukseen tämän kanssa. Yhdysvalloissa vastaava on täysin mahdotonta, ja ennen alalla aloittamista tulee olla tutkinto suoritettuna. Kiinteistönvälittäjän lisenssi USA:ssa on aina osavaltiokohtainen ja se ei koskaan ole voimassa muutamia vuosia pidempään. Ajat vaihtelevat luonnollisestikin osavaltioiden mukaan, keskimäärin lisenssi täytyy uusia noin neljän vuoden välein. Ja tietenkin, tämä on paperista puuhaa - luin tosin uutisista jokin aika sitten, että Massachusetts ensimmäisenä osavaltiona on nyt mahdollistanut kiinteistönvälityslisenssin uusimisen sähköisesti. Go Massachusetts!

Yleisnäytöt - open houset - tuntuivat ainakin Utahissa olevan pitkälti viikonloppuisin. Ero oli toisaalta myös siinä, että näyttöajat vaihtelivat kahden ja viiden tunnin välillä, joten välittäjä saa todella istuskella paikallaan ja odottaa ihmisiä. Tämä siis asunnoissa ja kiinteistöissä, jotka ovat yksityisten omistamia ja kiinteistönvälitysliikkeellä myynnissä - toinen suuri ryhmä nimittäin ovat uudisrakennusalueet, jollainen löytyi meidänkin naapuristamme.

Naapurimme esimerkissä alue oli ollut jo pidemmän aikaa tyhjillään, mutta kaavoitettu asuinalueeksi. Paikallinen rakennuttaja, developer, näki tilaisuutensa koittaneen ja rakennutti kokonaisen kadullisen taloja lähes saman muotin mukaan. Suurimmat erot taisivat ulkopuolelle ollakin lähinnä siinä, että taojen ulkomateriaalit vaihtelivat aavistuksen, värit samoin. Käytännössä tämä johtuu yksin siitä, että ostajat ovat olleet liikkeellä tarpeeksi aikaisin ja päässeet näin vaikuttamaan oman, uuden kotinsa näköön. Tottakai myös sisätilat ovat erilaiset, mutta jo myydyistä taloista en näitä päässyt tiirailemaan. Sen sijaan raahasin miehen lähes korvasta pitäen eräänä kauniina perjantaina paikalle tutkailemaan model housea. Mallitalo sijaitsi kadun päässä, isot kyltit myös kertoivat jonkun olevan paikalla aina maanantaista perjantaihin 10 AM - 6 PM.

Mallitalojen ja listattujen asuntojen / kiinteistöjen ero? Mallitalot toimivat vähän kuin kaupat - senkun kävelet sisään vaan (suurinpiirtein virka-aikana), ja saat tutustua taloon vapaasti, välittäjän suotuisalla avustuksella. Näytöt puolestaan ovat lyhyempiä, spesifimpiä ja kaiken kaikkiaan kompakteja. Siinä, missä Suomessa asunnosta tai kiinteistöstä saat kaiken haluamasi lisätiedon tavallisesti näytön jälkeen (issarit, taseet, yhtiöjärjestykset, pohjakuvat...), Yhdysalloissa saat heti näytölle sisään kävellessäsi ison nipun papereita, sisältäen tarjouspaperit ja lainalaskelmapaperit. Välittäjä kyselee hyvin avoimesti rahapuolen asioista, mitään kainostelematta - paljonko tienaat, mitä olet valmis sijoittamaan taloosi, mikä on maksimi kuukausierä? Suomessa ei ehkä edetä aivan niin suoraviivaisesti - mennään parin mutkan kautta samaan pisteeseen. Toki maasta riippumatta kaikki nämä asiat ovat myös hyvin välittäjäkohtaisia ja eroja on paljon osavaltioittainkin, joten ei kannata sentään pelkästään aiemman kuvailun varaan laskea.

Millaista sitten on olla varsinaisella näytöllä Yhdysvalloissa?

Tästä jatkan huomenna.

Vaikka moni asia onkin Suomessa äärettömän hyvin, on myös sellaisia seikkoja, joita ikävöimme miehen kanssa vuorotellen. Välillä asiat ovat vähän isompia ja toisinaan pienempiä, mutta muutama päivä takaperin jäimme juttelemaan automatkalla ostoksien tekemisestä. Etenkään täällä meidän kulmillamme ei ole suurensuuria ostoskeskuksia ja valtavia mahdollisuuksia - kaikki tarvittava meillä kyllä on, mutta erikoisuudet puuttuvat. Toisaalta, Helsinkiin ajaa muutamassa tunnissa jos niikseen tulee, ja postikin kuljettaa erikoisempia ostoksia kotiin saakka.

En ehkä ole se naisellisin nainen siinä mielessä, että minua on lähes mahdotonta saada esimerkiksi vaateostoksille. Kaapista löytyvät ne kaikki perusjutut, millä pärjään - that's it, miksi tuhlata rahaa muuhun? Toisaalta, ostan enemmän muutenkin laatua kuin määrää, joten yleensä vaatekaapin sisältöön ei edes tarvitse senkään puolesta kajota pitkään aikaan.

Mutta niin - mitä me sitten kaipaamme? Sitä, että ostoksilla on hauskaa! Laajoja valikoimia, halpoja hintoja! Ehkäpä paras esimerkki hauskoista ostoksista on Scheels.

Me ajoimme Scheelsiin noin varttitunnin, liikenteestä riippuen. Ja vaikka kyseessä ei olekaan isoin mahdollinen ostoskeskus edes Utahin mittakaavalla, on Scheels ihan takuulla kaikkein hauskin! Heti ovista sisään astuessa vastassa on koko ostoskeskuksen korkuinen maailmanpyörä, josta pääsee katselemaan korkeiden ikkunoiden kautta näkymiä Kalliovuorille. Toisaalta Scheelsissä on myös erilaisia, kausittain vaihtuvia asetelmia ja teemoja, sekä eräs herra presidenttikin.

Vaikka Scheels pääasiassa myykin urheilutarvikkeita, on tarjolla kyllä melkoisen paljon muutakin. Esimerkiksi koira on saanut Scheelsistä tuliaisiksi niin leluja kuin vaatteitakin, ja toisaalta toisessa kerroksessa pystyy pysähtymään myös kahville tai pienelle purtavalle.

Niin - vaikka Suomi aika mainio paikka onkin, jotain tämän suuntaista kaipaisin ehdottomasti meillekin. Ja jos ei edes tänne nurkille, niin miksei vaikka jonkun isomman kaupungin alueelle! Ainakin jokin tällainen olisi paljon helpommin saavutettavissa, kuin kaukana tuolla jossakin sijaitseva Scheels. Ja hei - kukapa ei tykkäisi maailmanpyörästä, valoisesta ostoskeskuksesta ja fiksuista hinnoista? Jopa minä löydän epänaisellisuuteeni sopivaa vaatetta eri tiimien kollareista päälleni, eikä minua tarvitse Scheelsiin edes kahdesti käskeä.