Kaikkein parhainta Suomen kesässä on oikeastaan melkein kaikki. Vaikka Suomi nyt ei ehkä olekaan se turistien perinteisin lomakohde tai tarjoa maata järisyttäviä elämyksiä siinä määrin, että ihmiset valuisivat Pohjolaan massoittain, on tämä vaan hyvä paikka ihmisen olla. Varsinkin kesällä, kun on lämmintä ja aurinko paistaa - Suomen voittanutta tuskin on. Mutta mistä asioista koostuu minun suomalaiskesäni?

Tuoreet mansikat. Ovat ne sitten metsämansikoita tai 'ihan oikeita', tuoreet mansikat ovat ehdottomasti yksi kesän parhaista asioista.

Irtojäätelö. Tarvitseeko tätä edes perustella? Olen tosin siinä mielessä kummallinen, että syön irtojäätelöni mieluiten siitä vaaleasta, "pehmeästä" vohvelista, ja senkin heitän melkein heti suoriltaan roskiin jäätelön syötyäni. Pahoja molemmat, mutta pehmeä edes vähän siedettävämpi.

Mökkielämä. Olen siinä mielessä onnekas, että perheellämme on mökki äärimmäisen kauniissa paikassa, ja vielä sopivan lähelläkin. Ei siis ole lopulta matka eikä mikään ajella mökille ja mennä nauttimaan saunasta, uimisesta ja grilliruoasta - kaikki kun nyt vaan maistuu ja tuntuu vähän kivemmalta mökillä.

Valoisat yöt. Vaikka valoisissa öissä onkin kääntöpuolena vähän kevyempi uni, pimennysverhot pelastavat. On valoisuuteen vaan niin paljon kivempi herätä, kuin säkkipimeään!

Pihapuuhastelut. Oi voi. Call me an oldie, mutta olen alkanut näin kolmenkympin lähestyessä ihan oikeasti nauttia pihan laittamisesta ja ulkona puuhaamisesta. Mukava nähdä omien kättensä jälki - etenkin silloin, kun ötökät eivät tee joukkohyökkäystä.

Ihmisten hyväntuulisuus. Niin - ihmiset kun nyt vain tuntuvat olevan paremmalla tuulella kesäisin.

Lämpö, vihreys ja luonto. Suomen luonto on käsittämättömän kaunis ja monipuolinen, kesällä vihreys vain korostaa tätä kaikkea entisestään. Ihania värejä, eloon herännyt luonto ja yleensä myöskin ympäröivä hiljaisuus ovat ehdottomasti jotakin todella, todella uskomatonta.

Salt Lake Valley - ja kevyttä ilmansaastetta.

Paikalliserikoisuuksia. Utahin paikalliserikoisuuksista voisi mainita ainakin uhkapelaamisen. Esimerkiksi lottoamisesta Utahissa on aivan turha haaveillakaan, sillä se lasketaan juurikin uhkapelaamiseksi (tässä aika hyvä käytännön esimerkki). Tästä syystä lottokuponki laitetaan usein vetämään Wyomingin puolella. Alkoholilain kanssa ollaan äärimmäisen tiukkoja - jos samassa rakennuksessa edes säilytetään alkoholia, paperit täytyy varautua näyttämään. Jos sinulla on mahdollisuus edes ostaa alkoholia (vaikket ostaisikaan - esim. ravintolaan syömään mennessä), saat jälleen näyttää papereita. Myös ikäraja on eri kuin Suomessa, 21. Pääsin tammikuussa tuskailemaan tämän kanssa ihan viimeisen päälle - Jimmy Pardon stand up -keikka, exit täydellisen tukossa, passi ja ajokortti kotona varmuuden vuoksi. Papereita olisi pitänyt olla todisteeksi, mutta onneksi Kela-kortti ja mätsäävät nimet maksukorteissa riittivät. Muutama viikko sen jälkeen käytiin tsekkaamassa Zest, jossa päästiin taas vilauttamaan papereita - ja mehän mentiin ihan vain syömään. Tässä kohtaa lienee hyvä mainita sekin, ettei meistä kumpikaan edes juo alkoholia - toisin sanoen, sinänsä aika hupaisaa.

Uskonnon näkyvyys. Myös mormonius näkyy. Jos nyt jo pelkkä Temple, muistomerkit ja äsken mainitut rajoitteet (alkoholi, uhkapelaaminen) eivät ole riittävä näyttö, myös sunnuntait ovat oivallisia päiviä todeta osavaltion olevan mormonivoittoinen, Koska kaupassakäyntiä (eli rahan kulutusta) ei käytännössä katsoen suvaita mormoneille sunnuntaisin, kaupoissa on jokseenkin tyhjempää tällöin. Ei tyhjää, mutta normaalia ruuhkattomampaa kyllä. Myös esimerkiksi City Creek Center aivan Salt Laken keskustassa pysyy sunnuntaisin visusti suljettuna juuri sen vuoksi, että rahoitus on tullut mormonikirkolta.

Uskonnon vaikutus - sillä nimittäin on ihan oikeasti väliä, oletko LDS vai et. Salt Laken alue on kohtalaisen sallivaa, mutta esimerkiksi etelämpään, Provoon mennessä mormonien vaikutus ja määrä moninkertaistuu - siinä, missä Salt Lake countyn asukkaista vain hieman reilut 50% kuuluu LDS-kirkkoon, Utah countyssa vastaava määrä on 88% (ja countyn suurimmassa kaupungissa, Provossa, lukema on 98%)! LDS-yhteisöltä saa valtavasti tukea, apua ja toisaalta mormonikirkkoon kuuluminen ihan oikeasti myös auttaa esimerkiksi työnsaannissa; toisaalta, kirkkoon kuuluminen tuo mukanaan myös melkoisesti velvollisuuksia. Tästä(kin) voin kirjoittaa lisää, mikäli teillä on kiinnostusta lukea!

Ekstramaininta uskontoon liittyen: kaikki, joille mormoniudesta ja Utahista tuli mieleen moniavioisuus, kättä virtuaalisesti kattoa kohden. FLDS ei näy katukuvassa erityisen paljoa - lähinnä vasta siinä vaiheessa, jos suuntaa etelämmäs St. Georgen suunnalle. Muuten moniavioisuus ja fundamentalistisen mormonikirkon edustajat eivät erityisemmin pistä silmään - ja jos halutaan monimutkaistaa asioita vielä lisää, kaikki FLDS-kirkkoon kuuluvat eivät todellakaan kuulu varsinaiseen vanhoilliseen lahkoon, joka monelle varmasti on tutumpi juuri erilaisen pukeutumisen, tiukkojen sääntöjen ja hieman kiistanalaisten profeettojen suhteen. Tästä hyvänä esimerkkinä Brownin perhe, joista on kuvattu TV-sarja Sisarvaimot (Sister Wives). Sarjaa esitetään myös Suomessa, muistaakseni Livillä tiistain alkuillassa.

Olen ollut nyt kokonaiset 11 päivää jonkinasteisessa koomassa - kuume on huidellut noin yhdeksänä näistä päivistä neljänkympin nurkilla, tähän päälle vielä mukava aikuisiän korvatulehdus molemmissa korvissa & silmätulehdus oikeassa silmässä. Tasan kaksi päivää olin töistä poissa, eivätkä nekään sentään peräkkäisiä olleet - nyt alkaa taas elämä voittaa. Tästä pienestä takaiskusta johtuen kulttuurieropostausten viimeinen osa on vielä viimeistelyvaiheessa, joten vaihdetaanpa hetkeksi aihetta - jutellaan oleskeluluvasta Suomeen.

**

Aletaan olla jokseenkin oleskelulupaprosessien loppusuoralla - miehellä on nimittäin nyt käsissään nelivuotinen oleskelulupa Suomeen. Moni asia on aiheuttanut pään raapimista kuluneen kevään aikana - on saanut lukea perheenyhdistämisen mahdollisesta vaikeutumisesta, suomalaisten tiukentuneista asenteista maahanmuuttajiin ja toisaalta myös muutoksista. Kaikki nämä asiat asettivat omat haasteensa sille, miltä oleskelulupahakemuksen täyttäminen alkoi tuntua. Nimittäin vastenmieliseltä!

Ensimmäiseksi iski samanlainen ärsyynnys, kuin edellisenäkin vuonna. Miksi ihmeessä meidän täytyy taas todistella viranomaisille sitä, että me rakastetaan ihan oikeasti - eikä vain leikisti!


Toisena tunteena oli lähinnä turhautuminen. Samojen perustietojen täyttäminen, vastaukset kysymyksiin - asutaanko edelleen yhdessä, aiotaanko jatkaa asumista yhdessä, milloin ensimmäinen oleskelulupa on myönnetty. Perushuttua, mutta silti jollain tasolla aivan suunnattoman raivostuttavaa. Vaikka kukaan ei niskaan hengittänytkään, siltä alkoi jo melkein tuntua - aivan, kuin joku olisi väen vängällä tullut ulko-ovemme taakse ja alkanut vaatia meitä kertomaan elämäntarinaamme. Tuntuu niin väärältä ajatella, kuinka joku toinen päättää meidän kohtalostamme jatkaa asumista yhdessä - tai vastaavasti aivan eri puolilla maapalloa.

Ensimmäisellä kierroksella emme joutuneet haastatteluun. Olimme tosin äärimmäisen perusteellisia ja vastasimme kysymyksiin ainakin omasta mielestämme tyhjentävästi - otimme toisaalta myös kuvat kaikista oleellisimmista papereista ja arkistoimme ne koneelle siinä pelossa, ettemme olisi pulassa haastattelun sattuessa eteen. Lähinnä kyse tosin taisi olla silkasta perfektionismista - eipähän ainakaan tulisi ongelmia eteen. Haastattelukutsua ei kuitenkaan koskaan tullut, päin vastoin yllätyimme saadessamme tekstiviestin noudettavissa olevasta lupa-asiakirjasta.

Toinen kierros oli aavistuksen erilainen - täytimme paperit jälleen kerran mahdollisimman huolellisesti, mutta tällä kertaa varasimme suoraan ajan poliisilaitokselle ja veimme paperit oikeana päivänä henkilökohtaisesti virkailijalle. Hän esitti muutamia peruskysymyksiä; kuinka kauan olemme olleet yhdessä, asuneet yhdessä Suomessa ja kuinka kauan aikoisimme asua Suomessa. Hakemukseen lisättiin passikuvat, mieheltä otettiin uudet sormenjäljet ja sen jälkeen ei auttanut kuin jäädä odottelemaan. Virkailija oli todella mukava ja positiivisen oloinen, keski-ikäinen nainen - hän kyseli edellisvuodesta ja siitä, haastateltiinko meitä. Epäili, että tälläkään kertaa tuskin haastattelukutsua tulee, kerran eivät vaivautuneet viimevuonnakaan. Hieman pidemmän oleskelulupakortin pitäisi olla noudettavissa aivan lähiaikoina, toivottavasti!

Kaikkiaan tämä lupien hakeminen alkaa mennä jo melko rutiinilla. Kyllähän se nappaa, että silkasta yhdessäolosta joutuu maksamaan ekstraa vain sen vuoksi, että toinen on ulkomaalainen - toisaalta, tekisin kaiken uudelleen ja maksaisin kalliimmankin hinnan tästä kaikesta.

Autolla ostoksille... Lähes kaikkialle löytyy myös drive thrut (apteekit, kahvilat, viinakaupat, tutut ja kotoisat pikaruokaravintolat...) ja autosta ei toisin sanoen tarvitse välttämättä nousta ollenkaan. Apteekkien drive thrusta ollaan miehen kanssa kinasteltu ties kuinka pitkään - mun mielestäni se kun on ainakin lähes turha keksintö - mies puolestaan perustelee järkevyyttä sillä, ettei kipeänä ja räkä poskella tarvitse pukea pyjamahousuja kummempaa ylleen tai nousta autosta saadakseen lääkkeensä.

...Missä vaatteissa vain. Ei ne pyjamahousut varsinaisesti tunnu kuitenkaan mikään este olevan. Ihmisiä nimittäin näkee mitä erilaisemmin pukeutuneina ihan julkisillakin paikoilla - pyjamahousut voi yhdistää kätevästi esimerkiksi lenkkareihin tai flip flopeihin. Toimii. Toisaalta, myös (tiimi)hupparit ja farkut ovat ihan toimiva, kaikkialle soveltuva yhdistelmä.

Vuosimaksulliset kaupat. "Vain (vuosi)maksullisella jäsenkortilla sisään kauppaan ja tarjousten äärelle" (Costco!) -tyyliset ratkaisut eivät myöskään ole Suomesta tuttuja, kuten eivät useimmat järjettömät pakkauskootkaan. Toisaalta hinnat ovat huomattavasti mukavammat suomalaisnäkökulmasta katsoen, vaikka mistään suunnattomasta hintaerosta nyt ei voidakaan puhua. Hinnathan Utahissa ovat verottomia, toisin sanoen verot ostoksiin lisätään vasta kassalla. Vero ei kuitenkaan ole erityisen huomattava - jos ei penniä venyttäen ole ostoksiaan tekemässä, on vero kohtuullisen huomaamaton lisä. Hinnoista lienee erikseen ihan aiheellistakin mainita myös siitä, että bensa on suorastaan naurettavan halpaa suomalaiseen verrattuna. Oma autoni menee eteenpäin venäläisellä bensalla aivan rehellisesti sanoen hinnan vuoksi - ja hinta jää suunnilleen samaan luokkaan Yhdysvaltain vastaavan kanssa.

Kauppojen koko ja aukiolo. Meidän lähi-Winco noin kymmenen minuutin ajomatkan päässä oli melkoinen pelastus - ainakin tällaiselle herkuttelijalle, jonka herkkuhimot saattoivat iskeä mihin tahansa aikaan vain. Kokoluokka paikallisilla lähikaupoilla on minun silmiini ainakin suomalaisen, keskiverto-Prisman tai -Citymarketin luokkaa, hinnat jonkin verran suomalaisia alhaisemmat ja esimerkiksi juurikin tämä meidän lähi-Winco oli auki 24/7. Saman katon alta sai niin onnittelukortit kuin itse jauhettua kahviakin - tai vastaavasti sesongin mukaisia tuotteita ja jokaista eri sorttia Oreoita. Ja mikäli ei halua jutella kassaneidin kanssa, pääsee pienellä omalla viitseliäisyydellä aika sujuvasti läpi itsepalvelukassalla.

Meinaan muuten yhä tilata Suomessakin subini joko 6 tai 12 inchisenä, joskus myös termillä footlong...

Lääkäristäkin löytyy kokolattiamatto.

(Kauppojen) ruokavalikoimat. Aika monelta kuulee vähintään sen olettamuksen, että eihän USA:ssa voi kuin lihoa. Huonoa ja rasvaista (roska)ruokaa, herkkuja - kaikkea, mikä nyt ihmistä voikaan lihottaa. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että USA:ssa on helpompaa pysytellä terveellisten ruokien parissa, kuin Suomessa. Mihin perustan tämän väittämän? Siihen, että valikoimat ovat aivan järkyttävän suuret. Toki, joka kulmalta löytyy Wendy's, Taco Bell, McDonalds tai Dunkin' Donuts, ja juuri tästä syystä onkin helppoa poiketa pikaruoan pariin - mutta toisaalta, suuressa maassa ja ison ihmismäärän keskellä on myös suunnattoman paljon varaa valita. Toki, täytyy nähdä hieman vaivaa ja tietää, mistä lähteä terveellisiä ruokia ostamaan, mutta mahdotonta se todellakaan ei ole. Me kannettiin eritoten Costcosta paljon luomua kotiin - niin erilaisia hedelmiä, marjoja kuin salaattejakin - myös pähkinöitä, (manteli)maitoa ja kananmunia kului - ja kuluu meillä yhä - reilusti. Kaikki on siis ihan oikeasti vain ja ainoastaan itsestä kiinni, sillä terveellisiäkin vaihtoehtoja roskaruoan tilalle löytyy.

Kauppojen valikoimat ihan yleensäkin. Ensinnäkin, jokaiselle asialle löytyy takuulla oma kauppansa. On haettu alue kuinka spesifi vain, sille löytyy taatusti oma aikansa ja paikkansa - se onkin sitten eri asia, ymmärtääkö ainakaan tästä suomalaisen näkövinkkelistä sitä, kuinka edes lähteä etsimään loppuun saakka spesifioituja palveluja tai liikkeitä. Itse kaupoissakin on vielä reilusti valikoimaa, ja mielellään ekstraakin.

Ravintolakäyttäytyminen. Ravintolaan on ainakin minulle huomattavasti helpompi mennä syömään Yhdysvalloissa, kuin Suomessa. Hinnat riippuvat tietysti täysin paikasta, jonne menee syömään, mutta lähtökohtaisesti voisin kuitenkin sanoa ravintolassa syömisen olevan halvempaa Suomeen verrattuna. Tarjoilija huolehtii alusta alkaen aivan kaikesta, on takuulla läsnä jokaisella hetkellä kun tarvitseekin (ja välillä myös silloin, kun ei tarvita). Välillä jokseenkin raivostuttavaa, kun itseensä vetäytyvä suomalainen haluaisi syödä rauhassa ja vain täyttää vatsansa, toisaalta Suomessa tarjoilijat tuntuvat loistavan ravintolassa poissaolollaan. Myös annoskoot ovat suomalaisia vastaavia suuremmat. Muista tippi!

Nettien ja puhelinliittymien hinnat. ...Ne hipovat pilviä. Saunalahden mainokset eivät myöskään siltä osin ole pielessä, että datarajoituksia liittymissä - niissä, jotka minä tiedän - on, ja ylittäminen ei todellakaan ole mitään halpaa lystiä. Myös nettiliittymistä saa maksaa pitkän pennin, eikä sekään silti ole minkäänlainen tae toimivuudelle tai sujuvuudelle.

Olen kuullut lähipiiristäni monia kysymyksiä mieheni uskontoon liittyen ja samalla myös siihen, kuinka tämä vaikuttaa minuun. Valehtelisin väittäessäni, ettei se vaikuta minuun mitenkään - sillä kyllä, kyllä se vaikuttaa. Olen kuitenkin tehnyt itse valintani, enkä missään tapauksessa ole tullut pakotetuksi mihinkään. Olen itse evankelisluterilainen, kuten monet muutkin suomalaiset - vaikka erityisen harras en olekaan.

Ilman kenenkään muun kuin itseni vuoksi en tätä lopulta kuitenkaan tee. Kunnioitan miestäni, mutta lopulta kyse on minun valinnoistani, minun elämästäni ja minun tavastani pukeutua. Olen sen verran omapäinen, ettei mieskään saisi minua tekemään mitään vasten tahtoani - puhumattakaan sitten siitä, kuinka pukeudun.

Avainsana pukeutumisessa on classy. Jos vaatekappale on likainen, resuinen tai muuten vain liian nuhjaantunut, se jää kaapinpohjalle. Voi sitä kyllä käyttää kotioloissa, mutta ovesta ulos astuu ainoastaan siististi pukeutunut nainen. Toisaalta tämä kriteeri täytyy jo täyttää ihan työnkin puolesta; en voi näyttää turhan resuiselta asiakkaiden silmissä muutenkaan. Tykkään muutenkin panostaa enemmän laatuun kuin määrään, joten olen parhaani mukaan yrittänyt vähentää vaatekaapistani pois niitä vaatekappaleita, joita en ihan oikeasti vain käytä.

Myös säädyllisyys on suuri osa sitä, millä perusteella valitsen vaatteeni. Dekolteeta ei mielellään saisi näkyä erityisen paljoa, puhumattakaan rintavaosta - jopa dekoltee on siinä vaiheessa hyväksytympää. Käytännössä suosin itse pitkälti joko korkeakauluksisia paitoja tai sellaisia paitoja, joissa kaulus alkaa suoraan kaulan alapuolelta. Sama koskee toisaalta myös housupuolta - housut ovat lähes väistämättä pitkiä, samoin kuin hameetkin. Minulle ei missään tapauksessa tulisi kuuloonkaan käyttää mitään polven yläpuolelle jäävää, oli kyse sitten hameista tai shortseista. Peitän mieluiten sääristäkin ainakin puolet hameiden kanssa, mieluiten kokonaan. Poikkeuksen sääntöön tekevät ne kerrat, kun käytän selkeästi peittäviä leggareita esimerkiksi vähän liian lyhyen hameen kanssa.

Ehkä yllättävin asia useimmille on kuitenkin se, että olkapäät ja käsivarret (tai vähintään käsivarsien yläosa) peitetään. Tästä on miehen kanssa käyty pitkiäkin keskusteluja etenkin kesäisin, sillä tykkäisin ajaa nurmikoita toppi päällä (kuuma!), mutta se ei tunnu hänestä hyvältä. Olkapäät ja käsivarret kun kuuluvat vain aviomiehelle, eivät koko maailmalle. Komprimissiksi ostettiin mulle suurinpiirtein kokoa XXL oleva kevyt kauluspaita, joka peittää - ja on toisaalta myös ihanan viileä päällä.

Haluan näin lopuksi korostaa vielä sitä, että kukaan ei missään tapauksessa ole pakottanut minua valitsemaan tätä tietä - olen tehnyt sen aivan itse. Näitä samoja oppeja jaetaan parhaamme mukaan myös lapselle - siinä, missä monet muut muksut kuljeskelevat napapaidoissa ja minihameissa, meidän omamme on ehdottoman säädyllinen ja siisti.

Viime kerralla kulttuurieroja käsitellessäni juttelin hieman kotiin ja asumiseen liittyvistä asioista - tämä kakkososa käsittelee oikeastaan vain ja ainoastaan niitä tilanteita ja asioita, joihin kohtaa ihmisten ilmoilla ollessaan. Toki tähänkin kategoriaan mahtuisi kymmenittäin enemmänkin asioita ja tarkempaa, purevampaa analyysia - toistaiseksi mennään kuitenkin tällä listauksella.

Osat kolme ja neljä ovat odottelemassa julkaisuaan - lupaan seuraavan osan viimeistään seuraavan viikon alkuun.

Mutta, sen pidemmittä puheitta, itse asiaan.

Megaplex / Jordan Commons - Sandy, UT

Small talk. Jäyhään ja vetäytyvään suomalaiseen kulttuuriin verrattuna selkeimmin esille pistäviä seikkoja ovat ainakin minulle olleet ihmisten avoimmuus, hyväntuulisuus ja tietynlainen pirteys. Ja vaikka siitä osa olisikin teeskenneltyä, ja kaupan kassojen hymyjenkin takana voi olla vaikka kuinka ärsyttävä päivä kotona, kyllä se (teko)hymykin silti piristää kummasti omaakin mielialaa ja saa paremmalle tuulelle. Myyjä tiskin takana saattaa missä tahansa vaiheessa ihan täydellisen yllättäen kehua kenkiä / meikkiä / laukkua / jotakin, joka hänelle nyt sattuu silmiin osumaan. Yksinäinen ei tarvitse olla, sillä ihmisten kanssa saa helposti keskustelua aikaiseksi ihan mistä tahansa. Kukaan ei myöskään katso pahalla, mikäli itse avaat keskustelun mistä tahansa syystä johtuen - päin vastoin.

Ihmisten pinnallisuus. Aiemman vastapainona pitää kuitenkin todeta, että niitä aivan todellisia ystäviä on harvinaisen hankalaa löytää. Ystävällisiä ollaan kyllä, mutta ne todelliset tuttavuudet ja kontaktit ovatkin sitten aivan eri asia. Helposti sanotaan, että olisipa kiva tutustua paremminkin - ja yleensä se myös jää siihen.

Pielessä olevat aikataulut. Monesti on huomannut sen, että parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) jonnekin lähdetään vasta silloin, kun siellä pitäisi olla jo perillä - ja tämä tuntuu olevan vastapuolellekin ihan okei. Kyllä tästä yleensä tulee ilmoitettua, mutta silti. Jos sovitaan aika, jolloin ollaan paikalla - kyllä minä ainakin silloin myös odotan, että näin on. Myönnän, että mä olen itse jopa raivostuttavuuteen asti täsmällinen (tai kymmenen minuuttia etuajassa), joten ehkä juuri siksi tämä häiritsee minua vielä keskivertoa enemmänkin.

Patriotismi. Katukuvassa silmään pistää se, että Yhdysvaltain lippuja löytyy jokaiselta nurkalta, jokaisessa mahdollisessa koossa. Moottoritien varrella lipuilta ei ainakaan voi välttyä, ja toisaalta myös monien (omakoti)talojen kuisteilta löytyy lippu. Lippujen lisäksi varsin tutut näyt isompien teiden varsilla ovat (asianajajien) mainokset. Niitä on joka puolella, ja myös puskuritarrat tuntuvat olevan monen suosiossa. Toinen haluaa ilmoittaa tarralla poikansa olevan ilmavoimissa / ARMYssa / laivastossa, toiset puolestaan julistavat yleisellä tasolla ajatuksiaan tai haluavat kertoa julkisesti tykkäävänsä juuri siitä omasta lemppariohjelmastaan. Näitä on aivan jokaiseen lähtöön. Toisaalta, teiden varsilla on myös kylttejä, jonne on koottu kunkin exitin  'takaa' löytyvät ravintolapalvelut.

Näihin - julkisiin vessoihin, siis - palaan aivan tuota pikaa.

Epäsuora patriotismi. Sattuneesta syystä huomio on kiinnittynyt helposti siihen, millä tavalla maataan palvelevia ihmisiä muistetaan arkisissa tilanteissa. Useista kaupoista saa oikeaa korttia näyttämällä military discountin, ja toisaalta niin aktiivipalveluksessa olevia kuin veteraaneja myös kunnioitetaan aivan omalla tavallaan arjessa - tästä hyvänä esimerkkinä vaikkapa poliisien ja veteraanien / aktiivipalveluksessa olevien kunnioitus toisiaan kohtaan. Kunnioitus tulee esille myös tilanteissa, joissa sitä ei ainakaan tällainen jäyhä suomalainen osannut odottaa - nimittäin ennen lätkämatsin alkua. Viime Grizzlies - Condors -pelissä nimittäin ennen kansallislaulua kaikki Yhdysvaltain lipun väreissä palvelevat ja palvelleet pyydettiin nousemaan hetkeksi seisaalleen. Hetken kunnioittamisen jälkeen noustiinkin koko hallin voimin seisomaan ja nostettiin käsi sydämelle kansallislaulun ajaksi.

The Gap. Entäpä sitten julkiset vessat. Ne julkiset vessat! Mun taktiikaksi on muodostunut valita ehdottomasti se perimmäisin koppi - juuri se, missä pönttö sijaitsee (sivuttain katsottuna) toisessa päädyssä, ovi toisessa. Miksi? Koska oven molemmilta puolilta raoista mahtuu kevyesti sormet läpi. Siinä voikin sitten pohtia sitä, kuinka yksityiseksi vessakäynti jää. Ei sillä, on siinä kyllä kyse myös ihan mukavuudenhalustakin. Sisäänpäin avautuvat ovet kun eivät varsinaisesti helpota siihen pieneen vessakopperoon änkeytymistä.

Postia kuudesti viikossa. Suomessa postia saa viitenä päivänä viikossa, Utahissa postia sai hakea myös lauantaisinkin. Postia ei kerros/luhtitalotyyppisessä asumisessa tuotu ovelle, kuten Suomessa - sen sijaan se haettiin kompleksin keskellä sijaitsevasta mail kioskista omalla avaimella. Ainakin meille posti toi myös todella reilusti alennuskuponkeja, joista oli ihan oikeaakin hyötyä - Suomessa en ole vastaavaan erityisemmin törmännyt.

Liikenne. Atlantin toisella puolella kaiken sanotaan olevan suurempaa - ja allekirjoitan tämän väittämän kyllä niiltä osin, että liikenteessä saa olla tarkkana. Meidän päivittäisiin matkoihin kuului suurimmaksi osaksi neli- ja kuusikaistaisia teitä, monia exitejä ja suunnattoman kokoisia siltakomplekseja. Selkein ero omaan silmääni on siinä, että Suomessa perille pääsee useimmiten paikannimien avulla - kun vain tiedät kohdealueen isoimman kaupungin ja sinulla on jonkinlaista suuntavaistoa, pääset jo aika lähelle oikeaa paikkaa. USA:ssa pelkillä paikannimillä ei tee hirveästi mitään - sen sijaan exiteiden ja teiden numeroilla pystyy navigoimaan huomattavasti fiksummin. Miehen sanoin: "Suomessa täytyy tietää, minne menee - USA:ssa täytyy tietää, kuinka jonnekin menee."

Mikä näyttää suomalaisen silmiin erikoiselta näissä valoissa?

City Creek Centerin sisällä virtaa joki - aika ihana yksityiskohta!

Julkinen liikenne. On ainakin omien kokemuksieni mukaan melko rajallista. Löytyy kyllä, kun lähtee etsimään ja jaksaa nähdä vaivaa - mutta ehdottomasti helpoiten joka paikkaan pääsee autolla. Ainakin meidän nurkilla jalkakäytävät olivat hyväkuntoisia ja niitä oli ihan reilustikin - mutta kävelijöitä ja pyöräilijöitä näki aika harvakseltaan. Minun lisäkseni näin ihan vain muutamia ihmisiä, jotka oikeasti olivat jonnekin kävellen matkalla.

(Oikeasti!) hyödyttömät pikkukolikot. Kun dollaria lähdetään pilkkomaan pienemmäksi, kymmenykset ovat oikeasti aika hyödyttömiä - jos ei jaksa lähteä kasaamaan pikkukolikoista puuttuvaa valuuttaa maksaessa. Erityisesti aluksi minun teki todella pahaa nähdä, kuinka mies jätti siistissä pinossa dimet ($0.10), nickelit ($0.05) ja pennyt ($0.01) esimerkiksi kaupan ulkopuolella olleiden roskisten päälle. Quarterit ($0.25) sentään suostui säästämään - ihan siksikin, että yleensä minä lopulta nappasin kolikot kassalta ja luovutin pikkurahan miehelle, saaden vähän isommat kolikot takavarikkoon. Tästä olo on kyllä vähän kaksijakoinen - sitähän sanottiin (kai?), että markka on miljoonan alku. Samalla periaatteella ajatellen, pikkukolikoista olisi saanut kyllä kasattua täytettä possuun, mutta kuinka kannattavaa se toisaalta olisi ollut? Ja miehen sanoin - kyllä niille kolikoille sieltä aina ottajat löytyy, kun ne jättää näkyville. Eivätpähän vaan ole täyttämässä omaa lompakkoa. Myönnän, että minulla on tästäkin huolimatta purkit "pikkueuroille" sekä "pikkudollareille" kotona - eihän sitä koskaan tiedä...

Rahankerjuu. Täällä lintukodossa asuneena en ole pahemmin törmännyt kerjäläisiin - toki, esimerkiksi itärajan toisella puolella heitä näkyy katukuvassa jo selvästikin. Utahissa minulle yllättävintä oli se, että esimerkiksi exitien alapäässä oli usein ihmisiä kerjäämässä rahaa, joskus myös risteysten kulmauksissa.

'If you want peace, work for justice.' Myös puskuritarroja näkyy (vähintäänkin) joka toisessa autossa.

Olen varmasti vähintäänkin rivien välistä hehkuttanut sitä, kuinka suunnattoman paljon rakastan työtäni kiinteistönvälityksen parissa. Ja mikäli se ei rivien välistä ole ollut tarpeeksi selkeästi huomattavissa, sanotaan se nyt ihan ääneenkin: minulla on maailman paras työ!

Enkä muuten liioittele pätkääkään. Samalla voin sanoa, että on tässä työssä kyllä myös huonot puolensa, mutta ne kalpenevat ehdottomasti kaikkien mahtavien asioiden rinnalla.

Olen haaveillut kiinteistönvälityksestä ammattina niin pitkään, kuin jaksan vain muistaa. Uravalinta oli pitkälti selvillä jo sen ikäisenä, kun kynä pysyi joten kuten käsissä - kopioin pienin kätösini kaikki mahdolliset pohjapiirrokset, joita vain lainaksi sain. Kaikki kelpasivat - asunnot, isommat kiinteistöt, ulkorakennukset - kaikki. Myöhemmin skaalani alkoi laajeta julkisivukuvien piirtämiseen ja siihen, että suunnittelin talojen sisältöä aina kodinkoneita myöten. Yhä vieläkin hirveät niput pohjakuvia kuin kaikkea muutakin aiheeseen liittyvää taitaa löytyä vanhempien vintiltä - en ole uskaltanut lähteä kaivelemaan. Häpeäisin luultavasti silmät päästäni...

Kukaan ei siis oikeastaan yllättynyt, kun loikkasin aiemmasta elämäntilanteestani täysin uuteen ja vieraaseen. Kiinteistönvälitys kuitenkin on melkoista jonglööraamista - palkan rakennat sinä itse, kukaan muu ei tee töitä puolestasi. Jos rahaa ei tipahda tilille, ihan saat syyttää vain ja ainoastaan itseäsi. Mutta mikä tästä alasta sitten tekee niin käsittämättömän mahtavan?

Uudet ihmiset. On ihan mieletöntä tutustua uusiin ihmisiin, ja oppia tuntemaan aiempia tuttavuuksia hieman syvemminkin. Monista asiakkaista muodostuu helposti kavereita, joistakin jopa ystäviäkin - on ihana voida soittaa asiakkaalle rentoon sävyyn rupatellen, tuttavallisesti.

Osana unelmaa. Hei, ollaanpa rehellisiä - kenen elämän yksi suurimpia asioita ei muka olisi oman kodin ostaminen? Niinpä niin. Aika useasti ihmiset hakevat juuri oman elämäntilanteensa unelmakotia - on se sitten rivarikolmio esikaupunkialueelta tai kompakti kerrostaloyksiö keskustasta - tai ehkä sittenkin iso omakotitalo maalta. Kuinka tahansa, jokainen etsii omia unelmiaan, ja minä olen omalta osaltani vastuussa niiden toteuttamisesta.

Onnistumiset ja epäonnistumiset. Ilman epäonnistumisia ei ole onnistumisia. Kun muutaman kerran toheloi juuri sillä hetkellä, kun ei todellakaan pitäisi, siinä oppii kummasti. Kun jotain tunaroi, seuraavalla kerralla muistaa - ja hoitaa asian paremmin. Mikään ei ole parempaa, kuin onnistumisen riemu!

Erilaisuus. Tässä työssä jos missä näkee erilaisia ihmisiä ja erilaisia elämäntilanteita. Huomaamattaan oppii lisää toisista kulttuureista, joutuu käyttämään useampiakin kieliä työpäivän aikana (tähän mennessä suomen ja englannin lisäksi hyötyä on ollut niin ruotsin, italian kuin espanjankin opinnoista - pari sanaa olen joutunut vääntämään myös huonolla lukion ranskalla). Ihmiset ovat ehdottomasti tämän työn suola.

Itsensä toteuttaminen. Olen aina pitänyt valokuvaamisesta ja kirjoittamisesta, mutta olen toisaalta myös alusta asti tiennyt yhden julman totuuden. Olen aivan liian keskinkertainen olemaan huippuvalokuvaaja, ei minusta kirjailijaakaan saisi. Mutta hei - tässä työssä voin yhdistää nasevaa, tarpeeksi lyhyttä kirjoittamista asuntojen ja kiinteistöjen myyntitekstien kanssa, kuvia puolestaan pääsen ottamaan ja käsittelemään myöskin (netti-)ilmoituksia varten. Harrastuneisuus ja keskinkertaisuus kunniaan!

Elämäntarinat ja niiden kehityskaari. Olen ehdottomasti idealisti. Minulla on vähän pahana tapana se, että innostun, ihastun ja suorastaan rakastun lähes jokaiseen asuntoon kuin kiinteistöönkin, jossa vierailen. Alan miettiä, millaisia huonekaluja käyttäisin, millaisia remontteja tekisin ja kuinka lähtisin paikkaa stailaamaan. Tai entä, jos tuon seinän kaataisikin tuolta? Yhdistäisi naapurihuoneeseen, tai ehkä laajentaisi hieman? Niinpä niin... Vaikka ymmärrän harmikseni sen, etten minä voi olla osana jokaista projektia aivan itse, on ihan uskomatonta päästä näkemään muutoksia. Se, kuinka puoli vuotta sitten aivan erinäköinen talo on muuttunut edukseen uusien asukkaidensa myötä, muuttunut ehkä aivan kokonaankin. Kuinka ihmiset muuttuvat, elämä menee eteenpäin.

Ahneus. Siis sellaisella hyvällä tavalla! "Ai että tänäänkö tuli yksi tarjous? Huomenna haluan ainakin kaksi!" Nälkä siis kasvaa syödessä, ja ihan huomaamatta. Sitä ei edes huomaa tekevänsä 10+ tuntisia työpäiviä, kun on hauskaa.

Oppiminen ei lopu ikinä. Olitpa sitten asiakkaan kanssa, työporukan kesken, pankissa kaupanteossa tai kuntotarkastuksessa, aina oppii jotain. Yleensä tajuaa oppineensa vasta sellaisessa tilanteessa, jossa opittua tietoa tarvitsee käyttää ensimmäistä kertaa itsenäisesti - tajuaa, että hei, mähän tiedänkin tämän! On aika omituisella tavalla voimaannuttavaa ymmärtää, ettei koskaan ole itse valmis. On aina jotain, jota ei tiedä.

Oma aikataulu. Jos haluan aloittaa seuraavana päivänä (no, käytännössä ehkä kuitenkin ainakin viikon tai parin varoitusajalla...) vasta puolilta päivin, se onnistuu. Ai lääkärikäynti keskellä päivää? Done and done. Entäs pitkä viikonloppu? Onnistuu sekin. Teet itse oman aikataulusi, joka on toisaalta myös kaksiteräinen miekka - tuppaa viikkosi täyteen, ja aivan taatusti näet sen kuun lopussa. Järjestä vähän enemmän vapaata, ja no... Kyllähän sekin näkyy, tilipussissa vähintään. Jos haluat mennä syömään ravintolaan kesken työpäivän, senkun menet vaan. Kukaan ei hengitä niskaan.

Vapaus päättää palkastaan. No, tavallaan nyt ainakin. Käytännössä tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että hoitaessasi työsi laiskasti, myös tilinauha näyttää melko laihanpuoleiselta. Jos taas jaksaa itse nähdä vaivaa, rahapussikin kiittää.

EKSTRA: Mulla on kaikessa yksinkertaisuudessaan myös maailman paras työpaikka - pomot sekä työkaverit.

Yhdysvallat viettää tänään 240:ttä syntymäpäiväänsä. Congrats! Me juhlistimme heinäkuun neljättä hieman etukäteen menneenä viikonloppuna pienellä rantapiknikillä, yhdessä toisen suomalais-amerikkalaisen pariskunnan kanssa. Ruokalistalta löytyi mm. kasvispikkupizzoja, apple pieta, suklaata, tuoreita mansikoita, tummasuklaavadelmia, tortillachipsejä ja salsaa, pähkinöitä, pistaasi nougatia ja Sweet Tartseja. Juomaa kului niin limpparista jääkahviin kuin inkivääriolueen, joten melko perinteisellä linjalla mentiin. Rannalla oli ihan vain muutama muukin - hyvä, että vilteilleen vapaata länttiä löysi, vaikka kyseessä ei mikään turhan pieni ranta ole (vaikka kaupunki itsessään onkin lilliputtiluokkaa)...

Hodarit ehkä jäivät tänä vuonna välistä, mutta saatiin nauttia ihanan lämpimästä päivästä rannalla hyvässä porukassa! Annan ehkä kuvien puhua puolestaan sen sijasta, että jatkaisin lärpättämistä.

 

Tasan vuosi sitten me mentiin naimisiin. Mwah! Tänään en kuitenkaan puhu avioliitosta.

Olin nimittäin kirjoittanut aiemmin järjettömän pitkän tekstin kulttuuri- kuin muistakin eroista Suomen ja Utahin välillä, mutta ajattelin napata suuremman luokan pyyhekumin esille ja tehdä asian hieman viisaammin, jakaen tämän kovin laajan aiheen useammaksi pieneksi osioksi. Näin asia on ehkä aavistuksen helpommin pureskeltavissa ja toisaalta, näitä eroja putkahtelee (edelleen) mieleen milloin mistäkin - oikeastaan siis aika mukavakin päästä vähän päivittelemään näitä ajatuksia paremmin ajantasalle.

Aivan ensimmäisenä otan käsittelyyn arkeen ja asumiseen liittyviä asioita - sellaisia, jotka tulevat väistämättäkin esiin jokapäiväisessä elämässä. Huomioitavaa on se, että kirjoitan ainoastaan Utahin näkökulmasta ja omien kokemuksieni pohjalta!

Millaisia eroja te olette kohdanneet Suomen ja jonkin muun maan välillä? Ovatko ne yllättäneet, ihastuttaneet tai kummastuttaneet - ehkä jopa vihastuttaneetkin? Onko jotain sellaista, jonka toivoisitte löytävän ajan myötä myös tänne Suomeenkin? 

Omituiset ovet. Ovet avautuvat suomalaisittain katsoen aivan väärään suuntaan. Tästä ollaan oltu meidän taloudessa montaakin eri mieltä - miehen mielestä on hyvä, etteivät ovet avaudu esim. käytävään tukkeeksi, minusta puolestaan ovien avautuminen 'väärin päin' on vaan, niin - väärin. Ovinuppeja löytyy joka paikasta, kahvat ovat lähinnä harvinainen herkku, eikä nupillisen oven takaa todella ole asiaa pois esimerkiksi rasvatuilla käsillä tai liukkailla hanskoilla. Myös lukot ovat (ainakin meillä) jokseenkin eri tavoin toimivat suomalaisiin vastineisiin verrattuna - ovi ikään kuin napsautetaan lukkoon toiselta puolelta, meillä Suomessa vastaava tapahtuu pienestä "napista" oven välissä, ja ovi menee itsestään lukkoon kiinni painaessa. Pieni oviekstra vielä loppuun: meillä ei ollut keittiönkaapeissa ollenkaan vetimiä.

Kaikenlaista kodissa. Kotiasioista voisin ehkä mainita silmiinpistävimpinä asioina kodinkoneiden kookkuuden. Tilaan, jonka pyykinpesukone ja kuivausrumpu veivät, olisi kevyesti saanut ainakin kolme ja puoli minun pesukonettani! Ne olivat myös harvinaisen epäkäytännöllisiä (hella ja imuri, rakastan teitä edelleen).

Kokolattiamattoja löytyy lähes poikkeuksetta jokaisesta asunnosta / kodista - meillä siivousta sentään helpottaa se, että meistä kumpikaan ei käytä kenkiä sisällä - mies korkeintaan sisätohveleita, joten pölyn, kuran ja kaiken lian keräävä kokolattiamatto on edes aavistuksen helpompi pitää puhtaana.

Suihkussakäynnissä puolestaan raivostutti aina se, ettei suihkua ollut toivettakaan ottaa käteen - sen sijaan sai tyytyä siihen, että korkealle kiinnitetyn hanan alla sai pyöriä ja harjoittaa jos jonkinlaisia akrobaattisia liikkeitä päästäkseen eroon viimeisistäkin saippuanrippeistä kropalla. Hommaa hankaloitti vielä sekin, että suihku sijaitsi ammeessa - tuli liukasteltua saippuaisella, kaartuvalla ammeenpohjalla monestikin.

Toisaalta, isoa plussaa saa minulta asuntojen / kotien avaruus ja valoisuus - ainakin niiltä osin, mitä itse olen nähnyt ja kokenut, ja pystyn vertaamaan vastaaviin suomalaisiin. Meillä kotona oli myös vaulted ceiling, ns. korotettu katto - ja olihan se kieltämättä aika kiva.

Kummalliset mittayksiköt. USA:ssa mitään ei mitata järkevästi - tai ainakaan suomalaisen kannalta järkevästi. Lämpötilat ovat Fahrenheiteissa, litroja puolestaan ei tunneta ollenkaan - sen sijaan tilavuutta mitataan (muun muassa) gallonissa. Matkojen osalta käytetään maileja, mutta todellisuudessa matkaa mitataan ennemminkin minuuteissa. Liikenne - johon palaan myöhemmin - kun ei välttämättä ole niin yksinkertainen asia, että mailit menisivät yksiin minuuttien kanssa. Meidän arjessamme molempien maiden mittayksiköt kulkevat vähän rinta rinnan - käytän kumpiakin suhteellisen sujuvasti, amerikkalaisia tosin välillä aika reilustikin pyöristellen.

Arskataulu asuu tällä hetkellä Suomessa - täysin saman sohvan yläpuolella.

Niin - mainitsinko jo niiden kodinkoneiden kookkuudesta..?

Valet Trash Service. Ai siis mikä? Tästä minulla ei ole erityisen paljoa pohjaa kirjoittaa, koska meillä ei tätä ollut - luojan kiitos sen perusteella, mitä tästä olen kuullut. Ihan mielelläni kiikutin täydet roskapussit rappujen lähistöllä olevalle vaihtolavalle, jota ihan tosissaan myös muistettiin vaihtaa. Käytännössä katsoen tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että roskapussit voisi dumpata oven ulkopuolelle, ja juuri tähän työhön palkattu henkilö hakisi ne siitä roskiin sinun puolestasi. Jotenkin en vain näe tässä itse mitään järkeä - se kun ei erityisesti tosiaan vaivaa aiheuttanut, että viskasi roskapussin autolle mennessä suoraan lavalle itse.

Silppuri. Myönnän, tätä on ihan oikeasti välillä ikäväkin! Välillä. Meiltäkin, kuten monesta muustakin amerikkalaiskodista, löytyi keittiön toisesta altaasta silppuri - käytännössä katsoen tähän astiaan huuhdottiin lautasilta ne muutamat ruoantähteet, joita lautasella saattoi olla - lopuksi laitettiin silppuri hetkeksi katkaisijasta päälle. Harvinaisen helppo tapa päästä eroon biojätteistä veden mukana, mutta silti... En ihan täysin tätä allekirjoita, vaikka helppoudesta pidänkin. Ei se nimittäin turhan paljoa harmita sekään, että noukin Suomessa-kotona ruoantähteet sihdin avulla suoraan roskikseen - ihan helppoa sekin. Sihdillä on myös yksi toinenkin hyvä puoli - sen läpi ei oikeasti saa mitään kovinkaan isoa sujautettua viemäriin. Ei sillä, että vahinkoja olisi koskaan käynyt... Eipä - pesin liat Jettylta muistoksi nappaamistani pikkukivistä, joista yksi sitten tietenkin luiskahti silppuriin. Mies ei kiittänyt, kun pääsi työntämään kätensä kahden terän lävitse mutkan kohdalle, jonne kivi oli onneksi pysähtynyt. Olisi ollut kohtuullisen kallis korjattava, jos olisi kivi päässyt kiinni silppuriin...

Raha ja maksaminen. Rahaan liittyvistä asioista en edes teeskentele tietäväni erityisen paljoa - meillä mies nimittäin on se, joka huolehtii talouteen liittyvistä asioista. Sen verran kuitenkin osaan sanoa, että palkka tuli shekkinä, jonka vaihtamiseksi rahaksi sitten huolehdittiin itse. Laskut maksettiin hieman sen mukaan, mitä mikäkin yhtiö velvoitti - osa laskuista hoitui suoraveloituksella, osalle puolestaan lähetettiin shekki kirjeenä. Vuokra maksettiin aina kerran kuukaudessa suoraan toimistolle - shekillä sekin. Suomalaisella kortilla maksaminen onnistui - jos onnistui. Esimerkiksi 7-Eleven ei koskaan, ei missään kelpuuttanut suomalaista korttiani - toisaalla maksu onnistui suomikortiltakin ongelmitta.

'Another aeroplane, Another sunny place, I'm lucky, I know, But I wanna go home'

Vakuutukset. Meidän USA:n autovakuutus oli aika samaa hintaluokkaa, kuin nykyinen suomalainen - tästä tosin suuri kiitos hyvälle ajohistorialle. Vastaavasti, mikäli rekisterissä sattuu olemaan esimerkiksi DUI-tuomio, (auton) vakuutukset moninkertaistuvat. Siinä, missä Suomessa terveydenhuolto on pääsääntöisesti maksutonta ja tasoltaan hyvää, USA:ssa terveydenhuolto määräytyy juurikin vakuutusten perusteella. Toisaalta, rahoille saa vastinettakin - on pehmeitä sohvia, televisioita, luettavaa ja katsottavaa - kuin ammattitaitoakin. Osittain myös näistä syistä johtuen minun olisi tarkoitus käydä hoidattamassa hampaita seuraavalla USA:n reissulla - miehen vakuutuksen kautta onnistuu aika kivuttomasti ja kohtuullisella hinnalla.

Auton käyttö ja rekisteröinti. Varsin mielenkiintoinen juttu sinänsä - ja nyt haluan korostaa, että puhun ainoastaan Utahista - minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, miten yksityiskohdat muissa osavaltioissa menevät. Auto toisin sanoen täytyy uudelleenrekisteröidä joka vuosi oman asuinosavaltion (muuttaessa toiseen osavaltioon, kilvet autoon siis vaihtuvat kokonaan - samoin rekisterinumero) DMV:ssä. Kun tiskin takana palvelevalle ihmiselle on ojennettu sopiva määrä rahaa, saa käteensä kaksi tarraa - toisessa kuukautta osoittava numero, toisessa vuotta. Nämä liimataan auton takarekisterikilpeen kiinni, omille paikoilleen - ja autolla pääsee taas ajelemaan stressittä vuoden verran. Katsastuksetkin menevät pikkuisen eri tavalla kuin Suomessa; neljä-, kahdeksan- ja kymmenvuotiaat autot tulee katsastaa (ikääntymisvuonna), kymmenen vuoden jälkeen joka vuosi.

Terveydenhuolto. Tästä minun on pakko sanoa heti alkuun, että kokemukset omalta osalta ovat äärettömän suppeat. Meillä (miehellä) nimittäin on aina ollut vakuutusasiat todella hyvin, joten en onneksi ole päässyt näkemään terveydenhuollon nurjaa puolta USA:ssa. Olen kuitenkin (kalliista) vakuutusmaksuista huolimatta nähnyt (kalliita) lääkärilaskuja, mutta toisaalta... Ainakin me ollaan saatu rahoillemme myös vastinetta.

Verot. Sama juttu toisaalta, kuin rahojen kanssa - en edes väitä tietäväni niistä kovinkaan paljoa (muuta kuin sen, että ihan kammottavan monimutkaiset ne on). Utahissa, tammi-helmikuussa mies täytteli niitä muistaakseni reilun viikon verran eri arki-iltoina - erityistä lystiä puuhaan tuo se, että osavaltiolla ja valtiolla itsellään on omat veronsa, jotka kummatkin pitää täyttää - erikseen tietenkin. Suomalaisella on aika lokoisat oltavat, kun pääsee suoraan laitoksen sivuilta täyttämään kaiken tarvittavan verkkopankkitunnuksien avulla, ilmaiseksi. USA:ssa meininki on aivan päinvastainen. Saat nimittäin maksaa nettisivustolle oikeudesta (/ ohjelmistosta), jonka kautta täyttää verot - ensimmäisenä tulee mieleen TaxAct ja TurboTax. Tunnistautuminen tapahtuu kysymyksillä, joten suomalaisten verkkopankkitunnuksien kaltaista, yhtä luotettavaa tapaa ei siis ole - ainakaan minun tietääkseni, korjatkaa jos olen väärässä. Veroissa on ehdottomasti osavaltiokohtaisia eroja. Tänä vuonna Suomessa käytettiin yhdysvaltalaista verojuristia, ja tämä muuten oikeasti kannatti.

Kellonaika on muuten PM - ei me niin aikaisin aamusta ruokaa laiteltaisi...

Kylppärin marmoritasoa on aavistuksen ikävä...

Kaikkiaan aihe on nyt jaettuna neljään osaan - laitan kakkososaa eetteriin tulevan viikon aikana.

Olen maininnut myös blogissa aiemmin sen, etten koskaan halunnut mennä naimisiin. Ikinä. Ja kappas vaan, tässä sitä ollaan - enemmän kuin onnellisesti naimisissa.

Avioliitto on lopulta aika hassu asia. Mikään ei muutu siitä ajasta, kun seurustellaan - ja silti kaikki on aivan erilaista! Valehtelisin väittäessäni, että avioliitosta ei olisi minkäänlaista turvaa, koska kyllä siitä on. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että tietää olevansa oikean ihmisen kanssa ja voi unohtaa pelot siitä, että heti ensimmäisen riidan jälkeen erotaan ja kamoja pakkaillaan eri osoitteisiin siirrettäviin laatikoihin. Meillä sitä mahdollisuutta nyt oikein ei olekaan, kun toinen otti ja siirsi koko elämänsä mantereelta toiselle - jos ei luotettaisi itseemme ja toisiimme, aika pulassa oltaisiin.

Koska sitä jos mitä avioliitto vaatii, luottamusta itseensä ja toiseen. Eritoten kaukosuhteissa se taatusti korostuu entisestään, koska toisen vierellä ei voi olla jatkuvasti. Osataan olla yhdessä ja erikseen.

Eniten meidän suurinpiirtein vuoden mittaisen avioliittomme aikana on ihmetyttänyt se, kuinka paljon toista ihan oikeasti voi rakastaa. Silloin, kun toinen on kipeä, on tyyppi minun mielestäni ihan erityisen hellyyttävä ja suloinen. Käsittämättömän rakastettava. Kun mies puolestaan on vihainen ja päädymme riitelemään, loppuu kaikki ennemmin tai myöhemmin yhteen pitkään katseeseen ja ihan käsittämättömään naurunremakkaan. Se ei ole ollenkaan liioiteltua puhua siitä, kuinka tärkeää on myös olla oman puolisonsa paras ystävä. Ulkoiset seikat ovat katoavia - ei meistä kumpikaan tule näyttämään aina samalta kuin päivänä, jolloin menimme naimisiin. Sen sijaan asiat, kuten huumorintaju ja kyky nauraa säilyvät läpi elämän (niin - jos niiden antaa säilyä).

Avioliitto on toisaalta myös uhrautumista. Vihaan siivoamista - silti saatan innoissani alkaa pestä pyykkiä ja kuurata lattiota miehen ollessa toisaalla. Ihan vain siksi, että tiedän tämän kaiken olevan miehen työtaakasta pois ja toisaalta on myös ihan käsittämättömän siistiä nähdä se ilo ja onnellisuus toisen kasvoilla. Mitäpä sen eteen ei tekisi!

Olen melko vakaasti sitä mieltä, että avioliittoon ei vaikuta pätkääkään se, mitä kansalaisuutta kummatkin edustavat. Tästäkin meiltä on nimittäin kyselty - ja me molemmat olemme ehdottomasti sillä kannalla, että ainoastaan persoona vaikuttaa. Niin no, persoonaan tietysti vaikuttaa moni asia, myöskin oma kasvuympäristö ja kulttuuri... Mutta sen enempää saivartelematta, avioliitto on ennen kaikkea kyse kahdesta yksilöstä, oli passin kansissa sitten minkä tahansa maan nimi.

Huolimatta aiemmasta avioliittovastaisuudestani tämä on ehdottomasti yksi parhaista ideoistani, joita ikinä olen saanut. Tai no, mieshän se kosi - mutta aika yhteinen päätöshän se kuitenkin oli, ei minua kukaan korvasta pitäen henkikirjoittajan eteen raahannut. Kai se vaan piti odottaa oikeaa ihmistä ja sitä täysin oikeaa tunnetta siihen, että uskaltautui tekemään jotain niinkin ratkaisevaa. Yhden asian nimittäin olen päättänyt jo ennen, kuin totesin olevani äärimmäisen avioliittovastainen. Nimittäin sen, että mikäli joskus - syystä tai toisesta - menenkin naimisiin, menen naimisiin ainoastaan tasan kerran elämäni aikana.

Suotavaa on, että vielä vanhainkodissakin ollaan yhdessä ja naureskellaan kaikille niille typerille asioille, joita ollaan yhdessä tehty ja koettu. Sitä kohti tässä ainakin parhaamme mukaan tähdätään.

Olen jonkun verran blogissa käsitellytkin automme maahantuontia Suomeen. Olen kuitenkin käsitellyt enemmänkin sitä teoreettista puolta - mitä tapahtui, missä järjestyksessä ja millaisia papereita läheteltiin minnekin. Nyt ajattelin kuitenkin lähteä lähestymään asiaa hieman erilaiselta kannalta - mitä siitä auton maahantuonnista siis jäi käteen?

Ensimmäiseksi on pakko sanoa, että olen äärimmäisen tyytyväinen päätökseemme tuoda auto Suomeen. Mietimme pitkään vaihtoehtojen välillä - toisinaan tuntui viisaammalta myydä auto Utahissa, ottaa rahat ja ostaa Suomesta vastaava tilalle. Tässä tuli kuitenkin vastaan muutama asiaa hankaloittava tekijä - Suomesta nimittäin ei saisi sillä rahalla läheskään samantasoista autoa kalliimpien hintojen vuoksi ja toisaalta, valuutanvaihto sähköisesti dollareista euroiksi ei houkutellut sekään kalleutensa vuoksi turhan paljoa. Olisimme siis hävinneet vielä enemmän rahaa myydessämme auton USA:ssa ja ostaessamme uuden Suomesta.

Ei tähän tilanteeseen lopulta voi olla kuin tyytyväinen. Meillä on vähän reilun vuoden vanha auto, joka toimii kuin unelma. Auto, josta me kumpikin pidetään hurjan paljon, ja jonka käyttökustannukset ovat todella pienet. Isokin se on - tilaa on mukavasti viidelle, tarvittaessa seitsemällekin (tai rouvan ostoksille).

Paperitöiden hoitaminen oli raskasta, tätä ei auta kaunisteleminen. Olimme monta kertaa aivan solmussa miettiessämme, mitä papereita minkäkin hakemuksen liitteeksi piti lähettää, entä onko meillä varmasti juuri oikeat kopiot aivan jokaisesta tarvittavasta lippulappusesta. Tullille jouduttiin lähettämään lisäselvityksiä, huonotuulinen katsastaja meinasi pilata minunkin päiväni aivan kokonaan ja homma meinasi aina välillä mennä takapuoli edellä puuta kohden. Joskus teki mieli heittää hanskat tiskiin ja sanoa, että me ajetaan sitten vaikka niillä siirtokilvillä hamaan loppuun saakka, mutta onneksi me jaksettiin taistella liitteiden, lisäselvitysten ja hakemusten viidakossa itsemme voittajiksi. Nyt suomalaisessa rekisteriotteessa on meidän kummankin nimet, USA:n title puolestaan onkin sitten taas ihan oma lukunsa. Tätäkin muuten miehen kanssa pohdittiin - nythän auto on virallisesti ollut Suomen rekisterissä jo reilusti yli puoli vuotta, joten millainen arvo on USA:n titlellä? Eihän näissä nyt varsinaisesti niinkään eroa ole muuten kuin niiltä osin, että Yhdysvaltain päässä mies on auton ainoa omistaja, suomalaisessa rekisteriotteessa on mainittu vaimokin.

Ei ehkä tarvitse edes erikseen mainita mitään siitä, kuinka kätevästi myös kaikki oheistavara kulki auton mukana. Tottakai meillä oli koko kontillinen tilaa temmeltää, mutta autoon sai tungettua suurimman osan kaikesta yhtään pienemmästä tavarasta. Yhä vieläkin musta tuntuu hullulta katsella sohvan yläpuolella roikkuvaa, todella suurta taulua, joka asusteli aiemmin täysin samannäköisen sohvan yläpuolella eräässä utahilaisessa asunnossa. Me saimme tuotua auton ohella pitkälti kaiken sellaisen USA:sta Suomeen, joka muutoin olisi pitänyt jättää taakse - nyt lentokoneen ruumassa matkasivat ainoastaan välttämättömimmät, loput seurasivat kontissa perästäpäin.

Toki auton maahantuontiin muuttoautona liittyy rajoituksia, mutta olisiko tämä Suomi tai mikään, jos tätä(kin) asiaa ei olisi säännöstelty loppuun saakka? Niinpä, niinpä. Toisin sanoen emme voi myydä autoa tietyn karenssiajan puitteissa - se taitaa olla kolme vuotta, jos en väärin muista - joskaan emme me sitä myisi muutenkaan, on sillä sen verran suuri tunnearvokin.

Omaa, pientä päänsärkyään aiheuttaa Tulli toisaalta myös tulevaisuudessa. Kun karenssiaika on päättymässä, tulee meidän olla jälleen yhteydessä Tullin suuntaan todistaaksemme, että auto on ollut koko ajan Suomessa, Suomen kilvissä ja ainoastaan sallittujen henkilöiden käytössä. Niin - kas, kun autoa eivät saa ajaa kuin mies ja minä aviopuolison asemassa. Lapsikin saisi, mutta on vielä ihan sellaisen himppusen alle ajokortti-iän. Näin ollen saamme ilon toimittaa Tullille mm. TE-toimiston ja Kelan päätöksiä (kotoutumistuki), työsopimuksia (todistamaan, että mies on todella oleskellut Suomessa), katsastuslappusia, rekisteriotteen molemmat osat kopioituina sekä ilmeisesti jonkinlainen kaavakekin pitäisi täytellä. En rehellisesti sanoen ole perehtynyt tähän vielä sen enempää - sinne on aikaa vielä sen verran, että joudan stressata aiheesta myöhemmin uudelleen.

Tekisinkö kaiken uudelleen? Kyllä.

Kannattiko auton maahantuonti? Kyllä.

Oliko se henkisesti kuin fyysisestikin raskasta? Kyllä.

Symboleja kahden ihmisen keskinäiselle sitoumukselle ja suhteelle on olemassa monenlaisia. Toisille riittää jo pelkkä rakkaudentunnustus, toiset mielivät helyjen perään ja osa taas jää jonnekin sille välille. Ehkä se traditionaalisin symboli (romanttiselle) rakkaudelle lienee juurikin sormus, jota ainakin länsimaisen tavan mukaan pidetään vasemmassa nimettömässä.

Ensimmäisen sormukseni taisin saada muutama päivä sen jälkeen, kun olin syntynyt. Sen osti isäni - se mitoitettiin äitini etusormen mukaan, ja se sopii minulle kuin valettu. Yhä edelleen. Tällä hetkellä se ei tosin valitettavasti kulje mukana, sillä onnistuin katkaisemaan sen - sormus on kyllä nyt korjattu, mutta pelkään sen olevan aivan liian hauras jokapäiväistä käyttöä varten. Harmi sinänsä, sillä sormus on minusta ihan äärettömän kaunis. No, sormus pääsee joka tapauksessa käyttöön aina keskeisimpinä hetkinä ja saa tälläkin hetkellä paistatella omalla kunniapaikallaan muiden korujen joukossa.

Toiset elämäni merkittävimmistä sormuksista on puolestaan saatu paremmalta puoliskoltani - näitä sormuksia on meidän yhteiselle matkallemme mahtunut kaikkiaan kolme.

Erikseen...

...Ja yhdessä.

Ensimmäinen näistä oli kovin erityinen ja toisaalta myös hyvin erilainen seuraajiinsa verrattuna. Sain sen täysin yllättäen ja arvaamatta The Roofissa. Kyseessä oli miehen isoäidin perintösormus, joka oli kulkenut suvussa jo ennen sitä - alunperin sormus taisi olla noin 1900-luvun alusta. Koska kihloista oltiin puhuttu, mutta vain ajatuksen tasolla, oli tämä sormus eräänlainen promise ring. Erityisesti Yhdysvalloissa tämä on miehen sanojen mukaan kohtalaisen suosittu tapa, kyseessä on ns. esikihlaus. Kaiken kaikkiaan perintösormus ehti olla minulla vajaat viisi kuukautta, ennenkuin se vaihtui seuraavaan.

En nimittäin nähnyt varsinaista vihkisormustani kuin vasta muutama päivä ennen naimisiinmenoamme. Meikäläisen synttärit nimittäin sattuivat hyvän aikaa ennen vierailua maistraattiin - aika tarkalleen viikko jäi väliä näiden kahden päivän välille. Mies käyttäytyi koko päivän ihan suunnattoman oudosti ja pyysi, että lähdettäisiin vähän purkamaan isoimpia paineita fillareiden selkään. Minuahan tämä ei miellyttänyt, vaan kiukuttelin vähän lisää, ja meinasin aiheuttaa ihan totaalisen hermoromahduksen meille kummallekin. Lopulta päästiin kuin päästiinkin lähtemään - ei poljettu kovinkaan pitkälle, vaan pysähdyttiin läheisen metsän keskellä olevan autiotalon pihalle. Mullahan on siis aina ollut jonkinlainen fiksaatio hylättyihin (vanhoihin) rakennuksiin, joten miehen läsnäollessa uskaltauduin vihdoin tutkimaan paikkoja vähän lähempääkin. En silti vaan ihan ymmärtänyt, miksi toinen oli niin kovin kummallinen - ja niinpä me lopulta päädyttiin takaisin ulos.

Ja mitä pienet silmäni näkivätkään nurmella? No jotain pyöreää ja kultaista! Niin naiivi kuin olinkin, rupesin hihkumaan miehelle ihan onnessani löytäneeni pihalta jonkun vanhan sormuksen - 'varmaan kuulunut sille talon vanhalle rouvalle!' Totuus alkoi valjeta siinä vaiheessa, kun olin saanut noukittua sormuksen ylös ja huomasin, että mies oli suoraan edessä, yhdellä polvella.

Sain siis pitää vihkisormusta sormessa jo ennakolta viikon verran, kihlasormuksena. Varsinaisesti tässä ei ole (USA:n) mittakaavalla mitään ihmeellistä - on hyvin tavallista, että kihlasormusta modataan ennen naimisiinmenoa hieman fiinimmäksi, tai vastaavasti sen kaveriksi ostetaan toinen, vaatimattomampi sormus - kihlasormus on siis sielläpäin yleensä se näyttävämpi sormuksista. Me kävimme miehen kanssa pitkän keskustelun siitä, kumman perinteen mukaan mennään - kaksi sormusta, kuten suomalaisittain (kihla- ja vihkisormukset), vai pelkästään yksi. Päädyttiin lopulta yhteen jo ihan senkin vuoksi, että mies päätti vetää homman muutenkin vähän omia teitään - tyyppi nimittäin suunnitteli minun vihkisormukseni itse, yhdessä korusepän kanssa. Vaikka aikaisemmin ajattelinkin, että mennään vähän turhan suuriin mittakaavoihin, niin myönnän - onhan se aika kiva tietää, että mun sormukseni on täysin uniikki ja maailman rakkaimman ihmisen suunnittelua.

Vihkisormukseni on toisin sanoen kuin puunrunko - sormus on läpeensä pyöreä, 'runkoa' pitkin kulkee myös juovat puunsyinä. Oksan päät yhdistyvät kiveen sekä kullasta muotoiltuun lehteen - tätä on kokonaisuutena vähän vaikea selittää, mutta onneksi kuvat paikkaavat edes hieman.

Tämän vuoden ystävänpäivänä vihkisormus sai täysin yllättäen uuden kaverin. Mies oli lähestynyt samaa koruseppää sähköpostilla, joka oli siis luonut myös vihkisormuksen - ja koska hänellä oli malli ja mitat valmiina, oli hän saanut yhdessä miehen kanssa ideoiden valmistettua toisen sormuksen, joka sopisi yhteen vihkisormuksen kanssa. Ystävänpäivänä sain siis toisen osan sormukseen - idea on käytännössä sama kuin vihkisormuksessakin, mutta tämä sormus on huomattavasti simppelimpi, ilman kiviä. Mies oli kuulemma suunnitellut antavansa sen jossakin vaiheessa myöhemmin, mutta lopulta ystävänpäivä oli tuntunut oikealta - eikä minulla ainakaan mitään tätä vastaan ole. Enää en luultavasti osaisi olla ilman ollenkaan - tosin, eipä nämä kaksi taida edes lähteä sormesta pois muuten, kuin vähän rajummalla väkivallalla.