Minulla on ikävä sitä ihanaa vatsanpohjalla kutittelevaa tunnetta, kun tietää kohta lähtevänsä lennolla jonnekin uuteen ja ihmeelliseen paikkaan.

Minulla on ikävä niitä kesäisiä päiviä lapsuudesta, kun sain levittää viltin pihalle ja lukea kirjaa auringonpaisteessa, mutta silti varjon suojissa- Ei ollut huolta päälle painavista kotitöistä, laskuista, työnteosta tai muustakaan. Elämä oli ihanaa ja kevyttä.

Minulla on ikävä jo edesmennyttä koiraani - ensimmäistä, jonka ihan tosissani myös muistan. Nalle oli ihana, pörröinen samojedinpystykorva, joka oli aivan käsittämättömän rakastava ja herttainen persoona. Vaikka lemmikistä luopuminen on aina vaikeaa, jäi ensimmäinen oma koira ihan eri tavalla mieleen, kuin moni niistä lemmikeistä, joiden aika lähteä koitti myöhemmin.

Minulla on ikävä isovanhempiani, jotka tekivät lapsuudestani ihanan erityisen.

Minulla on ikävä sitä kiirettä ja hälinää, mikä ruuhka-aikana lentokentillä on. Ihmiset änkemässä itseään kuka minnekin, pahimmillaan jopa tönitään ja tuupitaan. Kukaan ei jaksaisi jonottaa turvatarkastuksiin, eikä toisaalta myöskään putiikkejen kassoille.

Minulla on ikävä ensimmäistä, oikeaa etelänmatkaani. Hädin tuskin yläasteikäisenä maailma tuntui ihmeellisen avoimelta jo yksin Teneriffallakin, ja oli suuri saavutus ja luottamuksenosoitus saada lähteä ostamaan uimarengas ihan yksin vähän matkan päästä hotellista. En ollut vielä tarpeeksi itsekriittinen välittääkseni siitä, että englannintaidot olivat haparoivia ja puutteellisia. Olin vain ylpeä siitä, että uskalsin - ja vieläpä ihan itse.

Minulla on ikävä niitä koulupäiviä, kun sain istua kahdeksan tunnin rutistuksen jälkeen bussissa kotiin kolme varttia - etenkin, kun kaikki läksyt sai tehtyä ennen bussista jäämistä.

Minulla on ikävä sitä, että voin ikävöidä omaa miestäni. Muutama päivä takaperin yllätin itseni katselemasta tietokoneella kuvia tyypistä, ja ikävä iski. Melkein epätoivokin. Puoli sekuntia myöhemmin ymmärsin, että sama ihminen istuu sohvalla vieressä. Oho.

Minulla on ikävä aurinkosuihkuja (sunshower) Utahissa. Niissä on siellä jotain ihan omanlaistaan magiaa.

Niin... Ikävöin aika monia asioita ja tunteita. On silti aika ihanaa huomata, että minun on hyvä olla - tässä ja nyt. Kuka nyt ei ikävöisi joitakin lapsuudesta tuttuja asioita tai sellaisia hetkiä, jolloin olo on tuntunut jostain syystä erityisen hyvältä. Tottakai, ikävöin näiden mainittujen asioiden lisäksi myös monia muita asioita, mutta olen toisaalta saanut myös tasapainon itseni kanssa. Tiedän, että maailmalle kovin kaivatessani asiaa auttaa lentolippu - jos haluan tavata ystäviä, otan puhelimen käteeni ja soitan. Joku tietty ruoka? Ostan oikeat ainekset ja valmistan ruoan. Elämästä saa tehtyä todella monimutkaisen niin halutessaan, vaikka lopulta kaikki parhaat asiat ovat todella yksinkertaisia.

Yksi oleellinen asia Suomeen asettumisen kanssa on suomalainen ajokortti. Tämä oli meillä hankintalistalla jo alusta alkaen, mutta yksi asia tuli minun ahkeruuteni tielle - se, että suomalaisen ajokortin anomiseen vaadittiin kuuden kuukauden ajokokemus Suomesta. Minun luontooni kun ei oikein odotteleminen kuulu - tykkäisin saada asiat hoidettua nyt, tässä ja heti. Toisaalta stressikerrointa lisäsi sekin, että ajokorttia pitää muistaa anoa kuitenkin ennen 24 kuukauden Suomessaolon täyttymistä.

Nyt maaginen puolivuotinen oli täynnä, eikä vielä toisaalta hätyytelty myöskään kahden vuoden takarajaa. Niinpä lähdettiin selvittelemään, mitä kaikkea ajokortin suomalaistamista varten tarvitaan, eikä netti ainakaan tässä kohdin ollut minulle erityisen suuri apu.

Säännökset ajokorttien vaihtamisessa nimittäin muuttuivat vuodenvaihteessa 2015-16. Siinä, missä ajokortin vaihdosta aiemmin anottiin suoraan paikallispoliisilta, nyt poliisille ei enää olisikaan asiaa - sen sijaan asiaa piti selvitellä Trafin kautta. Otin itseäni niskasta kiinni ja soitin tammikuussa Trafille ja kyselin, millaisia papereita tarvitaan - kysyin myös, minne paperit palautetaan. Vastaus oli kohtalaisen monisyinen; virkailija ei oikein itsekään tiennyt, mitä olisi sanonut. Saimme ohjeeksi hankkia laajan lääkärintodistuksen nykyisestä terveydentilasta, kuin myös kahden todistajan lausunnon siitä, että ajoneuvoa on kuljettanut Suomessa vaaditut puoli vuotta. Loput paperit kuulemma saataisiin täytettäväksi siinä kohdin, kun ajokorttia virallisesti anottaisiin.

Hankimme todistajilta allekirjoitukset paperiin, jossa ajohistoria todistetaan - aika vapaasti kirjoitettuna. Tämän jälkeen mies kävi myös lääkärillä, ja lääkäri ystävällisesti lupasi postittaa lausuntonsa meidän puolesta eteenpäin, jotta meille jäisi vähemmän papereita kannettavaksi mukana. Virhe! Koska käytännöt olivat toden totta muuttuneet vuoden vaihteessa, tästähän seurasi ongelmia...

Kun me nimittäin vihdoin ja viimein pääsimme oikeaan toimistoon - joka oli muuten Ajovarman toimisto, ja tämä selvisi vasta monen mutkan kautta - selvisi meille, että papereita puuttuu. Saimme tosiaan perustietolomakkeen täytettäväksi, täytimme sen, ja tämän jälkeen selvisi, että lääkärintodistus puuttuu. Ai kuinka niin puuttuu? Niin - lääkärihän oli lähettänyt sen poliisille, eikä puheluista huolimatta kukaan suostunut siihen, että lappua luovutettaisiin poliisilaitokselta meille. Ei auttanut kuin tilata uusi lääkärintodistus, mutta lääkäri oli lomalla - lappuihin saisi allekirjoituksen vasta seuraavalla viikolla. Ajovarma myös kieltäytyi siitä, että lappua postitettaisiin heille suoraan - niinpä jouduin pyytämään lääkärintodistuksen postilla ensin meille, josta pääsin seuraavalla viikolla koukkaamaan lapun toimistoon ihan kädestä pitäen.

Seuraavaksi ihmeteltiin meidän mukanamme tuomaa lappua allekirjoitusten kera. Sellaista ei kuulemma tarvittu - uudistuksia. Niinpä niin - turhaan olimme siis hamstranneet allekirjoitukset todistukseksi siitä, että mies on ajanut autoa Suomessa viimeiset puoli vuotta. Lopulta pääsimme onneksi sentään maksamaan ajokortista aiheutuvat hakemiskulut, mutta hakemus itsessään jäi vielä pöydälle odottamaan sitä puuttuvaa lääkärintodistusta. Hakemuksen kaveriksi piti luovuttaa myös kaksi passikuvaa sekä miehen USA:n ajokortti, joka ei aiheuttanut suurta luottamusta. Kortti nimittäin kuulemma lähetettäisiin jonnekin päin Yhdysvaltoja, mutta miten ja kuinka, siihen meille ei kukaan osannut antaa vastausta.

Nyt ajokorttia on odoteltu jo useampi viikko. Se, mitä viranomaisten taholla ei kuitenkaan tiedetä on se, että miestä odottaa USA:ssa myös uusi ajokortti - nimittäin Yhdysvaltain. Suomalaista vastaavaa odotellaan nyt saapuvaksi - toivotaan, että USA:n C riittää kattamaan suomalaisen B:n, eikä tarvitsisi lähteä maksamaan käsittämättömiä summia autokouluilusta.

Lyhyesti - sopimusvaltion ajokortin vaihtaminen suomalaiseen:

Tiedättekö, kun joskus vaan iskee pakkomielle? Tulee ihan vaan sellainen olo, että joku asia on pakko toteuttaa juuri tietyllä tavalla, mikään muu ei käy ollenkaan? No nyt mulla on juuri tällainen ongelma käsillä ruokapöydän - tai lähinnä ruokapöydän tuolien - kanssa.

Meillähän on keittiössä ruokailuryhmä, josta aikoinaan haaveilin ties kuinka pitkään. Pehmeät, ihanat nahkaiset tuolit ja tumma ruokapöytä. Tuolit on korjattu jo kertaalleen kokonaan, kun yhdestä napsahti runko poikki, kahdesta puolestaan löystyivät jalat ihan käsittämättömän nopeassa tahdissa ja eivät nuo muutenkaan vedä vertoja sellaiselle ruokailuryhmälle, josta toiset oikeasti maksavat isojakin rahasummia. Mutta kun iski vähän Sulo Vilenin viat päälle ja piti saada edukkaasti.

Nyt me miehen kanssa ruvettiin vähän kaihoisasti miettimään, miten hyvin asiat oli Utahissa. Mutta koska oltiin pihejä ja ajateltiin, että ei me niitä konttiin saada kuitenkaan, niin ei oteta mukaan. Nimittäin keittiön ruokailuryhmää. Nyt se ilahduttaa kirppishinnalla eteenpäin menneenä jonkin toisen utahilaisperheen arjessa, ja minä puolestani itken verta täällä Suomessa siitä hyvästä, että oltiin pihejä. Oikeastaan tyhmiäkin; ne mokomat kalusteet olisivat ihan oikeasti mahtuneet konttiin kaiken muun kaman mukana.

Nyt meillä olisi kova halu vaihtaa meidän notkuva ruokapöytämme ja niukin naukin koossa kestävät tuolimme samanlaiseen ruokailuryhmään, kuin mikä meillä oli Utahissa. Ongelmahan nyt on vaan siinä, että samanlaisia pinnatuoleja ei tunnu löytyvän Suomesta yhtään mistään!

Olen uhrannut ties kuinka kauan aikaa nettiselailulle ja tutkimustyölle, mutta mistään ei löydy mitään lähellekään vastaavaa. En todellakaan edes harkitse, että maksaisin myöskään järkyttäviä toimituskuluja siitä hyvästä, että vastaavaa lähdettäisiin tilaamaan Suomen ulkopuolelta. Koska pitäähän Suomestakin nyt sentään jotain vastaavaa löytyä. Vai? Onneksi mies on sentään yhtä mieltä tämän minun pakkomielteeni kanssa. Vaikka meidän nykyiset ruokapöydän tuolit näyttävät mukavilta, ne ovat enemmänkin upottavat ja hankalat. Nuo ihanat, lähestulkoon taivaalliset pinnatuolit sen sijaan olivat äärimmäisen mukavat istua!

Jatkan etsintöjä - vinkkejäkin saa antaa, jos jostakin tällaiset löytyisi. Vaikka käytettyinäkin!

Toivottavasti tuolien (ja pöydän) uusi omistaja nauttii näistä. Täysillä. Nauttisin nimittäin minäkin, jos oltaisiin ymmärretty pakata ne mukaan Suomeen...

Minun on omaksi häpeäkseni pakko myöntää, etten oikein osaa juhlistaa suuria juhlapyhiä. Joulua kyllä, sillä joulua rakastan sydämeni kyllyydestä - mutta esimerkiksi pääsiäinen ja juhannus jäävät minulta yleensä kokonaan välistä. Sitä vastoin me kyllä juhlistamme esimerkiksi kummankin maan itsenäisyyspäivää sekä kiitospäivää - omat syntymäpäivätkin meiltä jää aika pitkälti huomiotta, mutta vuosipäivät sentään muistamme juhlia.

Niinpä pääsiäinen ei tänäkään vuonna aiheuttanut meillä erityisempiä toimenpiteitä. Lapsi toi koulusta mukanaan maitopurkkiin askarrellun ohran, sekä muutamia pääsiäismunia ja itseaskarreltuja koristeita, mutta niin häpeällistä kuin se ehkä onkin myöntää, nämä ovat ihan oikeasti ainoat pääsiäisetä muistuttavat asiat meidän taloudessamme.

Minä olen nauttinut täysillä pitkästä vapaasta - olen muutamaan otteeseen maininnutkin, että normaalisti teen kuusipäiväisiä työviikkoja tunnin työmatkalla (per suunta) höystettynä. Vähän vaikeaa on ollut siis pysyä aloillaan, vaikka parhaani mukaan olenkin yrittänyt rentoutua.

Mitä meidän pääsiäiseemme on siis tähän mennessä kuulunut?

Torstaina menimme yhdessä miehen kanssa minun työmaalleni - mies kävi hoitamassa omia asioitaan välissä, minä istuskelin toimistolla. Suurin osa päivästä kulutettiin kuitenkin siinä, että pomoni päätti ajeluttaa hra Amerikkalaista ympäri kaupunkia ja kertoa hieman historiaa ja jakaa paikallistietoutta. Aika meni nopeasti - etenkin, kun toimistokin suljettiin poikkeuksellisesti pääsiäisen vuoksi jo yhdeltä. Todellinen koitos kuitenkin tuli vasta tämän jälkeen - kauppareissu nimittäin odotti, eikä meistä kumpikaan ollut erityisen innoissaan ruuhkiin sulloutumisesta. Niinpä päätettiin lykätä kohtaloa hetkellä ja käytiin pesettämässä auto - ensimmäistä kertaa pesukadulla. Mulla meinasi muutamalla kertaa usko loppua ja jarrua olisi tehnyt mieli painaa, mutta tottelin ohjeita. Ja niin, hengissä selvittiin - me sekä auto.

Ja voi apua niitä ruuhkia! Minä vielä ajattelin, että ollaan suhteellisen ajoissa - ettei nyt sentään kauppa ole ihan täynnä. Mutta mitä vielä... Tehtiin ostokset vauhdilla, toinen kantoi tavaraa kärryihin toisaalta ja toinen puolestaan pujotteli ihmisten seassa kassaa kohti. Auton pesulle ja ruokaostoksille tarvi lopulta uhrata aikaa vain tunti, joka on aivan käsittämättömän vähän siihen verraten, kuinka paljon olin varautunut tuhraamaan tähän välttämättömyyteen!

Torstai-illasta saatiin nauttia kahdelleen, ja päätettiin lopulta lähteä kävelemään hangelle. Käytiin tutustumassa lähimetsään, jossa minä en ole itsekään käynyt useaan vuoteen - ja olihan se nyt aika hauskaa!

Perjantaina laiskotti. Ei rehellisesti sanoen tehty mitään muuta, kuin nukuttiin pitkään ja herättiin vasta puolen päivän jälkeen. Minun sisäinen kelloni tosin pakotti nousemaan sängystä ensimmäistä kertaa jo seitsemältä, jolloin koira sai ruokaa ja käytiin tekemässä nopea lenkki ulkona. Tämän jälkeen oli entistäkin makeampaa palata takaisin nukkumaan, ihanaa arjen luksusta! Muuten päivä kului oikeastaan vain ja ainoastaan elokuvia katsellen ja herkutellen - illalla saatiin tosin mitä mahtavin idea siitä, että pitsaa on saatava. Niinpä ajeltiin lumisateen keskellä paikalliseen pitseriaan hakemaan lisää herkkuja - seuraava yö kuluikin vatsan vierellä köllien.

Lauantaita olin itse odottanut aika paljonkin - oltiin sovittu jo aiemmin, että saataisiin vieraita vähän matkan päästä, tupladeittien muodossa. Meidän lähialueen toinen (ja samalla ainoa) meidän kanssa samaa ikäluokkaa oleva suomalais-amerikkalainen pariskunta nimittäin tuli meille viettämään leffa (-ja juoru)iltaa! Ollaan tunnettu kohta jo kymmenisen vuotta - ja oli kieltämättä aivan mielettömän ihanaa päästä tuulettamaan omia ajatuksiaan toisten samassa tilanteessa olevien tyyppien kanssa. Keskustelu meni aika laidasta laitaan - puhuttiin oleskeluluvista, terrorismista, USA:n presidentinvaaleista ja niin, kyllä me se elokuvakin katsottiin. Lopulta vieraat lähtivät ajelemaan kotiin reilusti puolen yön jälkeen, ja itsekään ei olisi mitenkään malttanut käydä nukkumaan. Lopulta uni taisi tulla ihan muutamassa minuutissa - kuinka niin muka täysin väsähtänyt...

Tänäänkin on (yritetty) nukkua pitkään, huonolla menestyksellä tosin. Sisäinen kello herätti jälleen kukonlaulun aikaan, ja vähän pisti jopa harmittamaan. Päivä kuitenkin käynnistyi aika tavalliseen tapaan - kaipasin jo selvästi pois neljän seinän sisältä, joten kävin aikani kuluksi palauttamassa pullot, hain muutamat Kinderit muksulle ja iltapäivästä meidän aikuisten imuroidessa autojamme, sai lapsi juosta ympäri pihaa easter egg huntilla niitä aiemmin ostettuja Kindereitä etsien. Lopputulos oli kuitenkin mitä mainioin - meillä kahdella oli puhtaat autot, lapsella suu suklaassa ja jälkiruoaksi saatiin mamman tekemää karjalanpaistia.

Loput iltapäivästä onkin käytetty tehokkaasti - minä ajattelin istahtaa alas tietokoneen äärelle, taustalla pyörii elokuva - Terminator joku, miehen valitsema... - ja lapsi jäi hetkeksi viettämään aikaa naapuriin isovanhemmilleen. Vähän ehdittiin suunnitella talon laajennusosaakin, joten ei tämä päivä ihan harakoille mennyt. Saa nähdä, kuinka laiskotteluksi huominen menee - ja osaako tässä edes tiistaina palata takaisin töihin neljän päivän laiskottelulta!

Mies muuten maistoi tänään myös ensimmäistä kertaa ikinä mämmiä. Minä nyrpistelin naamaani - ja kyllä, mies tykkäsi. Ilman sokeria, ilman vanilijakastiketta. Ihan yksistään.

Aika luonnollisestikin ehkä, palaan aika monesti blogissa ihan puhtaasti niihin kovin arkisiin juttuihin. Sellaisiin, jotka tuntuvat itsestä ihan käsittämättömän tylsältä. Olen myös ruotinut läpi meidän tavallista, suomalaista arkipäiväämme, ja nyt vanhoja kuvia lävitse penkoessa tulin ajatelleeksi sitä, millaisia meidän normaalit arkipäivämme Utahissa oikeastaan olivatkaan.

Etenkin kaikkien viimeaikaisten tapahtumien valossa tuntuu nyt siltä, että on kivempi kirjoittaa vähän jostain arkisemmastakin. Tavallisesta ja tylsästä ehkä, mutta takuulla turvallisesta! Olen pureutunut meidän arkeen vähän jaotellummin aiemminkin - viimeisimmäksi olen kirjoitellut meidän nykyisestä arjestamme Suomessa, sitä ennen puolestaan palasin ajassa vuoden taaksepäin erääseen tärkeään päivään meidän elämässämme. Nyt ajattelin kuitenkin valottaa hieman enemmän meidän tavallista arkipäiväämme Utahissa - vastapainoksi kevättään peruvalle Suomelle.

Yhdestäkään päivästä minulla ei ole kirjoitettuna turhan selkeää ja yhtenäistä tekstiä - lähinnä muistisana sieltä, toinen täältä. Niinpä en täydestä kronologisuudesta ja todenmukaisuudesta vanno; suurin osa (minun) arkipäivistäni Utahissa oli aika toisiaan toistavia. Välillä heittäydyin hurjaksi ja tein asioita hieman eri järjestyksessä, mutta pääasiassa päivät etenivät suunnilleen samalla tapaa. Miehen työpäivinä - toisin sanoen, arkisin - ei varsinaisesti tehty mitään kovinkaan erikoista, yleensä kaikki eksoottisempi tekeminen rajoittui viikonloppuihin ja niihin vapaihin, joita keskelle viikkoa varastettiin. Harvinaista herkkua, kylläkin!

7 am, herätys - Kello soi aina seitsemältä arkisin, sillä miehellä alkaa työt aamukahdeksalta. Minä olen yleensä laiskimus ja jään sänkyyn makailemaan, ellen sitten tsekkaa Suomi-kuulumisia naamakirjasta tai sen perusteella, kuinka monta tekstaria yön aikana on puhelimeen tullut. Tämä kaikki tapahtuu mukavasti lämpimän peiton alta sillä välin, kun mies valmistautuu töihin.

7.45 am, ylös sängystä - Mies alkaa olla valmis lähtemään autolle, joten minä kömmin ylös sängystä puolihätäisesti antamaan vielä viimeiset halaukset ja suukot. Välillä palaan sänkyyn, välillä jään ylös.

8-10 am, aamujutut - Petaan sängyn, laitan tietokoneen työhuoneesta päälle ja mietin, mitä kotitöitä kyseiselle päivälle sattuu olemaan. Tiskiä me emme hirveästi tee, koska me putsataan lautasia aika useasti suoraan käytön jälkeen, näin esimerkiksi - niinpä tiskikone pyörii noin kahdesti viikossa. Osasyy on toisaalta myös siinä, että kaikki taloyhtiön tiskikoneet ovat ihan järkyttävän kovaäänisiä! Meille kuuluu nimittäin naapurinkin päivittäinen astianpesu - yritän toisin sanoen yleensä satuttaa meidän astianpesun samaan aikaan naapurin kanssa, niin samaa pahaa ei tarvitse kuunnella kahdesti. Viskaan pyykit pesuun, mikäli niitä sattuu olemaan kertynyt.

10 am, tylsää - Jossain kohdin ihan yksinkertaisesti tylsistyn. Päivästä riippuen lähden joko käymään pienellä lenkillä ympäri naapurustoa, tai vaihtoehtoisesti seuraan mielihalujani - ja lähden hakemaan Wincosta herkkuja. Tällä välin peseytyneet pyykit pyörivät kuivausrummussa kuivumassa ja odottamassa, että emäntä kävelee vartin verran kotiovelta Wincoon, tekee ostoksensa ja kävelee takaisin. Joskus reitti suuntautuu Wincon sijasta Subwayn tai Beans & Brewsiin, jonne matkaa kävellen on suunnilleen saman verran. Mikäli edellisenä iltana on vuokrattu leffa Redboxilta, käyn palauttamassa leffan Holidayn pihalla nököttävään Redboxiin ennen, kuin istahdan alas kahvin / subin ääreen tai käyn ostamassa apetta.

Wincosta mukaan tarttuu useimmiten pistaasigelatoa, (suklaa)mantelimaitoa tai 3 Musketeers-patukoita. Joskus heittäydyn hassuksi Oreoiden kanssa, ja roudaan kotiin eri makuja. Mikäli tie vie tämän sijasta Beans & Brewsiin, tilaan aina (kahvittoman) caramel frappuccinon, tai Subissa kana-teriyakin 6 inch honey & oatmeal leivällä.


12-1 pm, kotona - Vien kuivuneet pyykit omille paikoilleen vaatehuoneeseen. Suurimman osan miehen omista ripustan, omani yleensä viikkaan. Telkkari on päällä, ja katson vähän vaihdellen milloin mitäkin, mutta suurimmaksi osaksi tykkään kuluttaa erilaisia realityja ja Simpsoneja. Laitan astiat takaisin kaappeihin puhtaana.

1-3 pm, rentoudun - Myös tässä kohtaa on hyvä mahdollisuus käydä pienellä lenkillä, tai mikäli olo ei ihan niin aktiivinen ole, rojahdan sohvalle / sänkyyn / kokolattiamaton pehmeään syleilyyn lattialle ja luen kirjaa, tsekkaan uutiset tai vaihtoehtoisesti istutan itseni toimistossa tietokoneen äärelle ja Facebookkaan Suomeen. Kello on kyllä Suomessa yhdeksän tuntia edellä, mutta suurin osa ei vielä ole joutanut mennä nukkumaan.

3.30 pm, ruokaa - Mies tulee töistä kotiin vähän reilun puolen tunnin päästä, joten alan miettiä päivän oikeaa ruokaa. Yleensä teen ruokaa aika fiiliksellä; joskus pöydästä löytyy currya, joskus erilaisia pastoja, joskus omeletteja. Mies tykkää omasta spessuherkustaan (squawia, hunajaa, kanelia ja kahden munan omeletti), joten mikäli minulla ei satu olemaan turhan iso nälkä, teen yleensä jotain sellaista, mistä tiedän miehen tykkäävän erityisen paljon. Valmistelen ruoan siten, että kaikki on valmista miehen astellessa ovesta sisään - onpahan kivempi aloittaa loppupäivän rentoutuminen.

4.30 pm, asioille - Mikäli ei ole tarvetta poistua neljän seinän sisältä, tässä vaiheessa ohjelmassa on joko rentouttava kylpy tai kuuma suihku. Aika useasti onnistun kuitenkin keksimään hyviä tekosyitä kotoa poistumiselle - milloin käydään ruokaostoksilla (yleensä ihan vaatimattomasti maailman suurimmassa Costcossa), milloin vain lähdetään ajelemaan, ostamaan jotain spesifimpää tai tekemään yhdessä jotain hauskaa. Kotiin koukataan tavallisesti Redboxin kautta ja vuokrataan joku leffa, joka sattuu tuntumaan molemmista hyvältä.

7 pm, aikaa yhdessä ja erikseen - Tähän mennessä kaikki juoksevat asiat on hoidettu ja suihkussa käyty, joten otetaan aikaa rentoutumiselle. Yleensä tuijotetaan joko sitä vuokrattua elokuvaa tai jotain vaihtoehtoista Hulusta, pidetään hauskaa yhdessä. Puuhastellaan välillä molemmat omiamme, välillä istutaan yhdessä sohvalle ja nautitaan yhdessäolosta.

10-11 pm, nukkumaan - hampaiden harjauksen kautta sänkyyn, selaamaan puhelinta ja lopulta laittamaan silmät kiinni.

Minulla oli tälle päivälle jo ajastettuna vähän jotain erilaista julkaistavaa, mutta sen aika ei ole tänään. Olin ihan kaikessa rauhassa hoitamassa työasioita, juoksin muutamat tapaamiset läpi ja välissä vilkaisin puhelimelta, että mies oli laittanut viestin. Hän kun on meistä se, joka on uutisten osalta aina ajan hermolla ja tarkkailee tilannetta.

Olen ihan tottunut siihen, että mies lähettää minulle luettavaksi muutamia uutisartikkeleita tai tiivistää viestiin sen, mikä hänen mielestään milloinkin on sen arvoista, että minunkin olisi syytä sivistää tiedolla itseäni. Nyt viestejä oli tullut lukuisia. Menin sanattomaksi, kun luin viestit Brysselin tapahtumista. Nyt työkoneella pyörii NBC:n liveblogi suoraan Brysselistä ja miehen kanssa lähetetään toisillemme lähes kilpaa Foxin uutislinkkejä.

On kyse sitten terrorismista tai mistä tahansa, tämä on hirveää. Uskonnosta, rodusta tai mistä tahansa syystä ketään erittelemättä, tämä on kauheaa. Miksi ihminen haluaa vahingoittaa toista? Surullisia tapahtumia on ollut 9/11 jälkeen jo aivan liian monessa paikassa, varsinkin viimeaikoina. Sen paremmin uutisia seuraamatta tai tilanteita tuntematta tiedän, että esimerkiksi Turkissa on tällä hetkellä tukala tilanne - myös Euroopassa ollaan varpaillaan Pariisin iskujen jälkeen, ja nyt vielä Brysseli. Millä ihmeellä tämä saataisiin vielä loppumaan? Tuntuu todella pahalta. Kaikkien uhrien puolesta - jälleen kerran ketään yhtään millään tapaa erittelemättä. Niin Brysselissä, Turkissa, Pariisissa kuin ihan kaikkialla muuallakin. Ei tämä ole oikein.

 Maailma kaipaa paljon enemmän hyvää. Ja koska pieni koiranpentu ei todellakaan voi olla paha tai kylmä, sopivat (minun mielestäni) söpöt pentukuvat tähän tilanteeseen paremmin kuin hyvin - paremman puutteessa, nimittäin. Meidän lelukoiramme - vajaat kaksi vuotta sitten. Kyllä se vain oli pieni! Ja onneksi, täysin ymmärtämätön yhä edelleen ihmisen pahuudesta ja julmuudesta.

Kuusissakymmenissä, varmaan lähempänä seitsemääkymmentä, ollut nainen säikäytti minut perin pohjin. Olin selaamassa papereita läpi vielä muutama minuutti ennen näytön alkamista, kun hän avasi repsikan puoleisen oven. "Ohhoh, anteeksi - luulin sinua minun tyttärekseni! Hänen pitäisi tulla hakemaan minut." Meissä tyttären kanssa kun kuulemma oli samaa näköä, ja samanväriset autotkin. Vaihdoimme rouvan kanssa pari sanaa ja toivoin, että tytär pian tulisi hänet hakemaan.

Saman näytön jälkeen toinen, varttuneempi rouva hänkin, alkoi jutella. Kyseli, kävikö asunnolla paljon katsojia. Juteltiin aiheesta hetki, ennen kuin pakkasin tavarat autoon ja lähdin jatkamaan matkaani seuraavaan näyttöön. Hassua, kuinka suomalaiset uskaltavat tulla juttusille heti, kun kannan käsissäni esittelykylttiä.

Yksi erään päivän kauneimmista kohtaamisista oli ohikiitävä hetki, ilman katseiden kohtaamistakaan. Selvästi vanhempi pariskunta päiväkävelyllä, käsistä toisiaan kiinni pitäen. Ehkä mekin, sitten joskus.

Ja joskus minun ei tarvitse edes kohdata ihmistä, ja saatan silti muodostaa mielikuvan. Esimerkiksi eräänkin sunnuntain näytöllä, kerrostalossa. Juuri samaan aikaan, kun asunnolla on näyttö, alkaa yläkerran asunnosta kuulua musiikki. Kovaa. Miksi juuri sillä hetkellä?

Kohtaan ihmisiä työkseni. Välillä - yleensä kotisohvalla, seuraavaa päivää miettiessä - ajattelen, että kun vain voisin huomenna hengähtää aavistuksen. Ja kun seuraava päivä koittaa, kohtaan päivän ihmiset iloisena, hyvillä mielin. Näinhän sen piti mennäkin. Välillä uuvuttaa, se on selvä. Suurimmaksi osaksi minusta on kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoista oppia ihmisistä, kohdata heidät yksilöinä. Jokaisella heistä on oma tarinansa kerrottavana - välillä se nostaa tunteita pintaan, toisinaan herättää kysymyksiä. Olen opetellut sitä, että suljen itseni ulkopuolelle olematta kuitenkaan kylmä tai välinpitämätön.

Minusta on oikeastaan aika hauskaakin välillä pyöritellä asioita mielessäni. Valintoja. Miksi meistä toiset joutuvat nipistämään ihan elämän perusedellytyksistäkin, ja toiset sillä välin nauttivat luksuksesta arkisena asiana? Mitkä eri valinnat ajavat ihmiset niin kovin erilaisiin elämäntilanteisiin?

Muistan vieläkin sen vaiheen omassa elämässäni, kun olin kovin onneton. Tuntui, että elämäni on pysähtynyt paikoilleen, mikään ei tunnu innostavan ja en ole saavuttanut mitään niistä varovaisista haaveista, joita olin pienenä tyttönä itselleni asettanut. Pidin pause-nappia pohjassa omassa elämässäni. Ja ei, en todellakaan ymmärtänyt, minkä vuoksi. Siihen riitti lopulta yksi ja ainoa voimaannuttava hetki - se, kun tajusin, että ainoastaan minä itse olen vastuussa elämästäni. Kuka muka oli sanonut, että kaikki oli tässä ja nyt? Ymmärsin, että ainoastaan minä pystyn tekemään muutoksen. Askel askeleelta, pala kerrallaan. Se vaati paljon rohkeutta, paljon itsekuria ja sitkeyttä uskoa itseensä ja unelmiinsa. Siihen, ettei minun tarvitse elää sitä elämää, johon olin puolittain huomaamattani ajautunut - minä päättäisin itse siitä, mitä elämälläni tekisin.

Nyt siitä hetkestä on kulunut vuosia. Vuosiin on mahtunut lukuisia kohtaamisia ja uuden oppimista. Haasteita, iloa, surua ja ennen kaikkea luopumista. En kuitenkaan osaa ikävöidä tai katua mitään - olen savuttamut sen yhden ainoan, sinnikkään päätöksen avulla jo nyt monet niistä unelmista, joiden en ikinä uskonut edes toteutuvan.

Tiedän toisaalta myös sen, että minua on tästä ayystä pidetty itsekkäänä. En kuitenkaan itse koe asiaa näin - soisin kenelle tahansa toisellekin mielelläni sen tunteen, että oikealla asenteella ja päätöksissään pysymällä pystyy mihin tahansa.

Ihmiskohtalot ja toisten kohtaaminen avaavat silmiä, jos niiden vain antaa olla auki.

Erään päivän viimeinen kohtaaminen oli naapurin vanhan rouvan kanssa. Kävimme siellä hetken aikaa istumassa yhdessä lapsen kanssa, nyt kun hän vielä kotonaan asuu. Vaikka välillä tuntuu siltä, että hyvän tekeminen vaatisi isompiakin asioita, tajusin toisaalta yhden äärimmäisen tärkeän asian hänen luonaan. Ei se vaadi - hänellekin oli enemmän kuin arvokasta se, että kävimme piristämässä hetken ajan hänen päiväänsä, ihan yllättäen. Toisaalta tuli vähän syyllinenkin olo - pitäisi käydä ehdottomasti useamminkin hänen luonaan.

Onko se sitten se suomalainen vaatimattomuus ja ujous, vai jotain ihan muuta - minusta tuntuu silti yhä vähän hassulta mennä toisten oven taakse koputtelemaan. USA opettaa, enkä ole sentään enää ihan niin ujo kuin aiemmin - mutta kyllä minä silti mielelläni vähän hajurakoa pidän.

Ihmiset opettavat. Elämä opettaa. Välillä harmittaa ja välillä tuntuu, että aika hieno juttu.

Eilen iltasella jääkaappia kaivellessani rupesin miettimään, kuinka eri tavalla jotkut asiat ihan tosissaan ovatkin. Ilman miehen myötämielistä vaikutusta minun jääkaapistani ei löytynyt Blue Diamondin mantelimaitoa, enkä toisaalta kokenut oikeastaan tarpeelliseksi myöskään maapähkinävoin olemassaoloa kaappien perukoilla. Toisaalta, myös miehen keittiönkaapit Utahissa pursuivat maitosuklaasta ja mahdollisimman tummasta leivästä minun toiveestani. Nyt, kun arkea tosissaan rakennetaan vain yhteen maahan, alkaa toisenkin maan elintarvikkeita luikerrella arkipäivään ihan huomaamatta.

Hassua, kuinka monia amerikkalaisia asioita aina elintarvikkeista lähtien löytyy ihan suomalaistenkin ruokakauppojen hyllyiltä! Mies nämä huomaa tietysti räikeän tuttuina yksilöinä kaiken tuntemattoman joukossa. Millaisia vääränmaalaisia asioita meidän kaapeistamme siis löytyykään?

Sitä mantelimaitoa. Suomalaisista ruokakaupoista olisi huomattavasti helpommin saatavilla esimerkiksi Alpron mantelimaitoa, mutta se kuulemma maistuu pahalta. Niinpä Blue Diamondia haetaan yhdestä, tietystä ruokakaupasta kerran - pari viikkoon. Hintaahan suomalaissisarella on reippaasti enemmän kuin amerikkalaisella vastaavalla - vaikka kokoluokka USA:ssa on ihan eri (kotiin tuotiin puolen gallonan kokoisia päniköitä).

Squawia. Silloin siis, kun sitä löytyy pakastimesta tai jaksan (yrittää) leipoa edes puolittain kelvollista vastinetta. Onneksi ei pakosti tarvitse lähteä Utahin ruokakauppoihin saakka leipää ostamaan - Aspen Mills toimittaa sitä myös postin kautta, kunhan vain toimitusosoite on Yhdysvaltain rajojen sisäpuolella.

Maapähkinävoi, sitäkin löytyy aina. Sitä myös sujahtaa mieheltä ja lapselta ihan vaivatta banaanin seuraksi, (ruis)leivän päälle (sen banaanin kanssa yhdistettynä, tietysti) tai ihan oikeastaan minkä vaan asian lisukkeeksi. Tai paljaaltaan. Mutta sitä maapähkinävoita kyllä ihan tosissaan löytyy, ja kuluukin.

Joitakin mausteita. Esimerkiksi Trader Joe'sin 21 Seasoning Salutea on pakko olla, etenkin mozzarella-tomaatti -salaatin seuraksi. Meidän viimeinen purkki juurikin 21 Seasoning Salutea alkaa vedellä viimeisiään, ja tämä aiheuttaa suuria huolen tunteita allekirjoittaneessa.

Melkein hävettää myöntää, mutta kyllä - meiltä löytyy myös joitakin tänne saakka pusseittain raahattuja valmisruokia. Edellämainitun, lähes taivaallisen mausteen kaverina kuvaan joutunut Seeds of Changen sekoitus quinoaa, tummaa riisiä ja valkosipulia on, no - minulla ei riitä sanat tämän kuvailemiseen. Täydellistä ruokaa. Yksinkertaisesti täydellistä. Kyseinen pussi on viimeinen, joka meiltä löytyy, ja ollaan aika pitkin hampain sitä säästelty jotakin tärkeää, mutta oikeanlaista hetkeä varten. Kuvaa katsoessa alkaa tuntua siltä, että se oikea hetki taitaa olla tänään... Myös jotkut kakkumixit ovat ihan taivaallisia. Ah.

Kuivattuja kikherneitä ja papuja löytyy myös! Ja ne on ihan älyttömän hyviä! Vielä taitaa olla muutama pussi chilimaustettuja papuja jäljellä. Näitä syötiin snackeina paljon etenkin automatkoilla ja elokuvissa.

Karkkia! Sweet Tartsit kaikissa mahdollisissa olomuodoissaan ovat ihan parasta ikinä. Kaikki tänne vaan, kiitos! Näitä ei ole toisaalta vielä ymmärretty tuoda Suomen markkinoille (harmi), liekö jotain vaikutusta sillä, että taitavat olla aika täynnä kaikkea mahdollisimman epäterveellistä... Myös (jo loppuneita) Ice Breakerseja on ikävä. Sen sijaan kaapeista löytyy valitettavasti edelleen jäänteet Lifesavereista, joita mies rakastaa. Yök.

Vähän kallistutaan nyt rajan pohjoispuolelle, mutta... Mm. Ginger Ale on aika käsittämättömän hyvää sekin, vaikka kunnia siitä enemmän Kanadaan kuuluukin. Inkivääriolutta kulutan minäkin kovin mielelläni, ja sitä meiltä aika pitkälti aina löytyykin. Jos ei Canada Dryta, niin vähintään suomalaisen tehtaan vastaavaa. Ja eipä näissä todellisuudessa ihan kovin suurta makueroakaan ole.

Meillä on tätä nykyä myös huomattavasti suurempi valikoima pähkinöitä, kuin koskaan pelkästään minun toimestani. Myös suomalaiseen makuun vähän erikoisempiakin löytyy kaapeista - esimerkiksi macadamioita. Toisaalta meiltä löytyy myös pusseihin siirrettynä Costcosta löytyviä helmiä - paahdetulla sokerilla ja kanelilla kuorrutettuja pekaanipähkinöitä. Drool...

Me ollaan toisaalta myös rantautettu ihan meitä itsejämme varten erinäisiä reseptejä Suomeen - mikä sinänsä ei varmasti yllätä, tätä tekevät aivan takuulla kaikki kaksi- ja monikulttuuriset perheet. Erityisesti näitä varten meidän kuiva-ainekaappiimme on eksynyt monia sellaisia asioita, joita ei minun aiemmin täysin suomalaisesta keittiöstäni löytynyt. En esimerkiksi koskaan ajatellut tarvitsevani ruokosokeria tai rommiaromia - toisaalta, en ole ikinä tullut myöskään pullataikinan kanssa toimeen, joten myös kardemumma pullia kurpitsapiirakkaa varten uupui pitkään.

Ja vaikka tämä ei suoraan kaappien sisältöön liitykään, olen miehen myötä oppinut myös yhden jalon taidon - nimittäin snackit! Niitä on ihan oikeasti hyvä olla mukana, jos kotoa sattuu yhtään pidemmälle lähtemään. Meidän kohdallamme snackit tarkoittavat aika usein tosin ihan tavallisia asioita; keitettyjä (valmiiksi kuorittuja) kananmunia, pähkinöitä, suklaata ja muutamaan pulloon vettä. 

Mitäköhän suomalaista meidän kaapeista löytyisi, jos pakka käännettäisiin toisin päin. Luultavasti ei ainakaan ihan yhtä laajaa valikoimaa suomalaisia tuotteita - ainakin Finlandia-juustoa sai tosin Costcosta, World Market taas myi Pandan lakuja.

Tulipa nälkä.

Kirjoitin joulukuussa meidän reissustamme Arches National Parkiin, Utahin itäreunalle. Vaikka postauksessa toisaalta sivusinkin itse haikkia Delicate Archille, tunsin sen lopulta jääneen vähän varjoon. Puolihuolimatta siitä muodostui elämää pidempi teksti ja toisaalta - kaikki oleellinen ja jopa huomionarvoinen tieto taisi jäädä jonnekin ihan unholaan. Jos kokemukset, ajatukset ja meidän kömmähdyksemme kiinnostavat, kannattaa siis tsekata aiempi(kin) blogimerkintä!

Kuten ehkä saattaa arvata, tämän tekstin on tarkoitus olla hieman asiapainotteisempi. Yritän toisaalta myös löytää sellaisia julkaisukelpoisia kuvia Moabista, jotka eivät blogissa ole vielä esille päässeet. Multa kun löytyy aika paljon myös päällekkäisiä kuvia, joissa lähinnä joku yksi, pieni asia muuttuu tai valo osuu johonkin kohtaan vähän eri tavalla.

Mietin myös sitä, mahtaako tätä tekstiä lukevista kukaan olla käynyt Arches National Parkissa? Utahin kansallispuistoista mulla on käymättä Zion - sinne haluaisin ehdottomasti vielä jossain vaiheessa päästä!


Siispä - itse asiaan. Meidän pieni päivämatkamme suuntasi helmikuussa 2015 yhteen Utahin viidestä kansallispuistosta - Arches National Parkiin. Meillä ei ollut mitään suunnitelmia päivän osalta, joten edettiin omien fiiliksien mukaan ja tutkittiin puistoa oman makumme mukaan. Joissain määrin mutu-tuntuma osoittautui kuitenkin oikeaksi - lähdettiin Salt Lakesta kohti Moabia jo aamuvarhain, joka osoittautui todella hyväksi ideaksi. Selvittiin aina kotinurkilta Spanish Forkiin saakka ilman minkäänlaisia ruuhkia (jopa I-15 oli aika avoin)!

Puiston sisäänpääsymaksu oli muistaakseni alunperin noin $25 luokkaa per auto - ja koska kyse oli yksityisestä puistosta, ei military discountia myönnetty. Tuolla kahdenkymmenen viiden dollarin summalla oli autolla vapaa pääsy matkustajineen puistoon seuraavan viikon ajalle.

Vaihtoehtoja olisi ollut toki useitakin - puiston olisi voinut käydä lävitse myös jalkaisin tai polkupyörällä, mutta kumpikaan ei tuntunut meistä hyvältä vaihtoehdolta - etenkin, kun aikaa oli vain yksi ja ainoa päivä, ja koko puiston läpi mutkitteleva tie oli pituudeltaan 18 mailia (noin 30 kilometriä). Korkeuserojakin reitille mahtuu jonkun verran, suurin nousu tosin taitaa olla ihan alussa. Päällystetyn 'päätien' varrella on useampia eri pysähdyspaikkoja, mikäli eri muodostelmia tahtoo katsella vähän lähemminkin - archeille joutui aika pitkälti haikkaamaan vaihtelevan matkan.

Myös eri archejaon lopulta aika paljon - ja jos on vähän meitä viisaammin liikkeellä, kannattaa varmastikin tehdä vähän isompaa taustatyötä netissä ennen paikalle saapumista. Meillä kävi onnea, kun valittiin juuri se arch, joka ihan oikeasti myös tahdottiin nähdä - mutta puistosta löytyy näitä paljon enemmänkin, ja aivan yhtä vaikuttavan näköisiä! Meilläkin riittää siis koluttavaa Arches National Parkissa, jos ja kun sinne tulevaisuudessa vielä eksytään. Mulla olisi myös varovainen toive päästä leiriytymään puistossa. Tämä heräsi ihan viimeistään yhtä Sister Wivesin jaksoa katsellessa, kun Kody ja Janelle tekivät reissun puistoon.


Meidän tavoite päivälle oli lähinnä se, että jonnekin täytyy päästä haikkaamaan ja ainakin yksi arch täytyy saada nähdä lähietäisyydeltä. Delicate Arch valikoitui määränpääksi täysin vahingossa, mutta ollaan kyllä kumpikin tyytyväisiä tästä vahingosta! Arch on turhia selittelemättä koko Utahin ikonisin, se on kuvattuna myös esimerkiksi Utahin rekisterikilpiin. Me emme myöskään edes miettineet alemman tai ylemmän katselupisteen valitsemista - sen sijaan päätettiin haikata ihan archille saakka.

Täällä saa ehdottomasti kulumaan koko päivän - jo ihan senkin takia, että puisto sijaitsee ihan kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Salt Lakesta ajettiin yhdellä pysähdyksellä jotakin kolmen ja neljän tunnin väliin - ja meidän pysähdys oli ainoastaan sitä luokkaa, että käytiin tankkaamassa auto ja putsaamassa tuulilasi. Jos puistosta haluaa siis takaisin yhtään isompaan kaupunkiin, saa myös paluumatkalle varata aikaa - riippuen nyt tietysti hieman siitäkin, miltä suunnalta on tulossa.

Ei todellakaan mikään turha kansallispuistoelämys! Mua melkein harmittaa ajatella, kuinka monet lopulta ohittavat Utahin olankohautuksella - siksi, että sehän nyt vain on "tylsä osavaltio". Mutta hei - kuinka moni tiesi, että suurin osa juuri niistä legendaarisista 'Villin lännen' elokuvista on kuvattu Etelä-Utahissa? Tai että (meikäläisen teini-iän lempparisarjaa), Everwoodia, kuvattiin ihan meidän nurkilla Pohjois-Utahissa? Utah - ei tylsä.

Muutamia koottuja vinkkejä, mikäli suunnitelmissa on reissu Arches National Parkiin:

Ajattelin kirjoitella hieman siitä, kuinka päivät yleisesti ottaen meillä kuluvat. Suomiarjesta on toisaalta helppo kertoa (ja toisaalta aivan hirmuisen vaikeakin!) - tuntuu siltä, ettei tässä ole mitään mielenkiintoista ja toisaalta taas, juuri tätähän täällä eletään. Olkoonkin, että se tuntuu minusta itsestäni ihan käsittämättömän tympäisevältä, jollekin toiselle se saattaa tosiaan olla jotakin hieman erilaista. Voisin myöhemmin kirjoitella myös Utahin arjesta, mutta palataan siihen vaikka sitten jossakin myöhemmässä vaiheessa.

Kuvat tässä postauksessa ovat sekalaisia otoksia alkuvuodelta 2016.

7.00, herätys - Kello herättää aina arkisin seitsemältä aamulla. Tähän aikaan me heräämme muksun kanssa, mies saa vetää vielä hetken aikaa sikeitä. Lapsi valmistautuu kouluun lähtöön; syö, pukee päälleen, pesee hampaat ja kävelee ulos odottamaan bussia. Minä keittelen kupin teetä itselleni ja mietin, mitä tällä kertaa viskaisin ylleni työpäivää varten.

8.00, valmistautuminen - Istuskelen sohvalla, luen puhelimelta uutisia ja blogeja. Herättelen miehen, joka alkaa tekemään omia aamutoimiaan. Minä laitan kaikessa rauhassa päivän meikin kuntoon, valitsen kaapista jotakin päällepantavaa ja etenkin näin yhtään kylmemmällä ilmalla nakkaan auton kaukosäätimestä lämpeämään.

9.00, töihin - Lähden ajelemaan töihin noin yhdeksän maissa. Joskus carpoolataan miehen kanssa, joskus se taas ei onnistu. Minulle carpoolaus tarkoittaa huomattavasti lyhyempää päivää, mutta toisaalta; pystyn päättämään itse omien työpäivieni pituuden, joten kaikki menee aika luontevasti joka tapauksessa. Minulla menee kaikkineen noin tunti ajella töihin - tiputan sitten miehen matkalla pois kyydistä, tai käyn ihan vain hakemassa päiväksi jotain purtavaa toimistolle.

10.00, koneen äärelle - Mulle osuu aika useasti aamupäivystyksiä, joten tämä tarkoittaa sitä, että kymmeneltä avaan työkoneen ja istun sen äärellä seuraavat tunnit.

13.00, ruokaa - Viimeistään yhden maissa alkaa iskeä nälkä. Hieman ruokaa (yleensä joko jugurttia tai salaattia) ja joko lisää paperihommia tai asiakastapaamisia. Päivästä riippuen näitä voi olla mihin suuntaan tahansa - joskus kotiin pääsee lähtemään ajoissakin, toisinaan asiakkaiden parissa pääsee seurustelemaan pitkälle iltaan saakka. Vaihtelu virkistää!

17.00, kotiin - Yleensä pääsen lähtemään viimeistään viiden ja kuuden välillä kotiin. Autossa (yksin) ollessani tykkään kuunnella radiota aivan liian kovalla ja toki, laulaa mukana. Mitä pimeämpää ulkona on, sitä enemmän nautin. Tykkään pimeällä ajamisesta, ihan oikeasti. Mikään ei toisaalta voita sitä tunnetta, kun saa ajaa pimeällä, sankassa lumisateessa. Parasta! Kotiin ajellessa menee noin tunti; toisina päivinä käyn ruokakaupan kautta hakemassa peruselintarvikkeita, toisinaan taas pääsen suoraan kotiin. Yleensä perjantaisin haen (lähes) viikon ruokatarpeet - pääsen töistä yleensä tällöin suht aikaisin, joten kaupoissa ei ole ruuhkiakaan.

18.30, ruokaa - Haen muksun hoidosta, jos mies ei ole ehtinyt ensin, ja rupean laittamaan meille syötävää. Lapsi syö lämpimän aterian toiseen kertaan päivässä jo ennen kotiintuloa, joten lähinnä tällä kertaa haukataan vaan jotain (semi)lämmintä ennen varsinaista iltapalaa, joka lapsella on reilun tunnin päästä.

19.00, suihkuun - Koko jengi suihkuun puhdistumaan. Jos oikein reippaita ollaan, saatetaan jopa käydä hakemassa puita saunaa varten ja lämmittää saunakin, tätä tapahtuu pariin otteeseen per viikko. Erityisesti lyhyempinä päivinä on ihanan rentouttavaa päästä käymään saunassa päivän päätteeksi!

20.00, nukkumaan & party time - Muksu menee kahdeksan maissa nukkumaan suihkun, iltapalan ja iltasadun kautta. Me aikuiset puolestaan jäädään pitämään omaa, rentouttavaa laatuaikaamme. Tällä hetkellä meidän suurin addiktiomme on Sons of Anarchy, jota katsellaan useampi jakso per ilta DVD:ltä. Iltaisin toisaalta tykkään usein myös leipoa ja kokeilla uusia reseptejä, siivoilla ja hoitaa viimeisiä päivän työasioita. Koska mies hoitaa suurimman osan normaalisiivouksesta, pääsen tämän osalta aika helpolla.

23.30, aikuiset nukkumaan - Hampaiden harjaus, sänkyyn, puhelin käteen ja uutisia lukemaan. Minä yleensä luovutan miestä ennen, tökkään puhelimen lataukseen ja kainaloidun.

Oli vähän hassu päivä eilen. Olin pyytänyt töistä erikseen vapaata, koska lapsi halusi päästä hiihtokilpailuihin - kuljetus koululta osoittautui aika haasteelliseksi, joten paremmaksi vaihtoehdoksi jäi Chauffeur Mama. Heräämisaikaa tai aamurutiineja tämä järjestely nyt tietenkään ei muuttanut; seitsemältä syötiin neidin kanssa aamiaista keittiönpöydän äärellä, koiran pyöriessä jaloissa ylienergisenä yön jäljiltä. Mies sen sijaan sai käyttää etuoikeuttaan nukkua pidempään, sillä hänen päivänsä alkoi vasta myöhemmin, ja taas kestäisi iltamyöhäiseen.

Ajettiin kaikessa rauhassa tytön kanssa kisapaikoille - 45 minuuttia autossa musiikin mukana laulaen, aina silloin tällöin jotakin jutellen. Pientä jännitystä oli ilmassa, mutta hienostihan se hiihto sitten kulki - me nimittäin saatiin kotiinviemisiksi pronssimitali! Palkintojenjaossa kuitenkin tuntui kestävän pieni ikuisuus, ja katselin jo vähän malttamattomana kelloa. Huono mutsi. Oli nimittäin mielessä aika itsekkäät syyt; olisi ihan kiva ehtiä nähdä miestä kotosalla pikaiseen, ennen kuin hän lähtisi kansalaisopiston tunneille pänttäämään toista kotimaista. Vähän harmitti, kun potentiaalinen yhteinen aika tikitti kellossa aina vain vähemmälle. Olin kuitenkin luvannut hemmotella muksua pikavisiitillä Hesburgeriin, joten kaupungin kautta kotiin.

Lapsi lähtikin lopulta takaisin maalle isovanhempiensa kyydissä, koska minulla sattui olemaan muutama asia hoidettavana. Apteekissa ja katsastusasemalla käyntiä myöhemmin jäljellä oli enää reissu Film Towniin, koska sieltä sai alennuksella Sons of Anarchyn uuden tuotantokauden. Ja me nyt vahingossa satuttiin koukuttumaan.

Mutta voi äh ja ärsyynnys! Filmari aukeaisi vasta kolmen vartin päästä, ja mulla oli pakottava tarve saada se uusi tuotantokausi. Koska tuijotettiin edellisenä iltana aiemman kauden viimeinenkin jakso. Pakko pakko pakko! Niinpä tuijotin kelloa, kirosin - kolmen vartin aikana ehtisin periaatteessa ajaa kotiin ja melkein takaisinkin, mutta eihän siinä nyt mitään järkeä olisi ollut. Harmitti kuitenkin, koska nyt meidän yhteinen aika hupenisi vielä entistäkin enemmän. Ihan vaan siksi, että mulla sattui olemaan pakkomielle Sons of Anarchyyn. No, mies onneksi jakaa tämän pakkomielteen joka tapauksessa, joten enpä minä tästä sentään roviolle joutuisi.

No, minäpä lopulta päädyin tekemään töitä autoon odotteluajaksi. Ja ihan kiusallanikin ostin suoraan kaksi seuraavaa tuotantokautta! Ajelin kotiin huomattavasti paremmalla mielellä, sillä jäisihän meille nyt sentään tunnin verran aikaa nähdä. Enemmän, mitä olin odottanutkaan!

Mies tuli lopulta kaikkien omien menojensa jälkeen kotiin seitsemän maissa. Mentiin suihkuun, ja siellä ymmärrys iski kuin se kuuluisa koivuhalko suoraan päähän. Hitto, miten itsestäänselvänä minä tuota ihmistä pidänkään! Kyllä muuten siinä vaiheessa nolotti. Ja kuten yleensäkin, me puhumme asiat lävitse suihkussa - se on muodostunut ajan kanssa meidän yhteiseksi, pieneksi pakopaikaksi arjesta. Selitin miehelle omat ajatukseni ja tunteeni läpi, ja keskustelun sisältö oli suunnilleen seuraava. Suunnilleen.

Tajusin toden totta, kuinka itsestäänselvänä olen pitänyt tuota miestä. Kuukausikaupalla. Pidempäänkin! Vähän ehkä naurattikin, koska kaukosuhdeaikana olisin antanut mitä vaan siitä hyvästä, että herättäisiin aamulla vierekkäin, ehdittäisiin iltapäivällä nähdä tunnin verran, käytäsiin yhdessä iltasuihkussa ja notkuttaisiin telkkarin äärellä - aina siihen asti, että mentäisiin yhdessä nukkumaan. Vähänhän se on aikaa siihen nähden, mitä esimerkiksi lauantaisin pystytään viettämään yhdessä - mutta laitetaanpa asiat perspektiiviin. Se kaukosuhde. Olisin antanut vaikka toisen munuaiseni siitä hyvästä, että oltaisiin saatu edes hengata samassa huoneessa puoli tuntia yhden kokonaisen kuukauden aikana!

Suihkussa tapahtui siis pieni reality check. Tajusin, että jokaista hetkeä pitäisi yrittää arvostaa. Niitäkin, kun tekisi mieli viskata toinen ikkunan läpi lumihankeen kesken riidan. Mistä sitä tietää, mitä vielä edessä on - ja vaikka sitä kaikista räpiköinneistä huolimatta joutuisi hetkittäin toisesta eroon. Tajusin silti yhdessä, pienessä hetkessä olleeni kovin itsekäs ja todella typeräkin. Ei todella pitäisi ottaa toista niin itsestäänselvänä. Sen jälkeen oli jotenkin ehkä tavallistakin seesteisempää olla suihkussa, kuuman veden alla yhdessä. Tajuta, että on etuoikeutettu sen sijaan, että eläisi pelkkää tylsää arkea päivästä toiseen. Toisaalta, ehkä oma turhautuminen oli ihan hyväkin juttu - pelko yhteisen ajan puutteesta kertoo kuitenkin ainoastaan vain siitä, että taisin valita aika hyvän tyypin mun seurakseni jakamaan arjen.

Toivottavasti muistan tämän vielä kahden viikon päästä. Okei - ollaanpa realistisia, viikon. Tai ainakin muutaman päivän. Harmi vain, että asioilla on tapana sujahtaa takaisin omiin uomiinsa nopeammin, kuin sitä ehtii itsekään ymmärtää.

Suomi on meidän kotimme - nyt, ja luultavasti vielä jonkin aikaa tulevaisuudessakin. Meidän Suomimaisemiamme esittelinkin jo eilen, joten loogisesti ajatellen tänään lienee Utahin vuoro.

Kuten otsikko, ja toisaalta samalla vanha sananlaskukin sanovat, kotihan on juurikin siellä, missä sydän on. Me ollaan miehen kanssa jätetty osa itseämme vähän useampaankin paikkaan, mutta (hyvin) rajulla linjanvedolla meillä on kaksi kotia - Suomessa ja Utahissa. Olen jonkun verran tässä blogin historian aikana sivunnutkin meidän Utahin kotiamme; kotikuviin en kuitenkaan viitsi lähteä menemään, mutta meidän naapurustoomme päästän kaikki uteliaat kuvien välityksellä.

Näiden kuvien myötä avaan vähän erästä pientä maailmaa parikymmentä minuuttia Salt Lake Citysta etelään. Meidän naapurustomme on oikein mukavaa, rauhallista aluetta - paljon lapsiperheitä, nopeat yhteydet joka puolelle. Meidän asuinkompleksin viereen rakennettiin koko ajan uusia omakotitaloja, toisaalta myös uusia liiketiloja. Ehkä ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan vaan siirryn kuvien pariin - ne antavat huomattavasti paremman mielikuvan kokonaisuudesta, kuin tämä höpinä ja löpinä!

Meidän asuinkompleksimme on / oli kaikin puolin ihan täydellinen! Vuokralaisista oltiin hyvin tarkkoja, mikä ei ole ollenkaan huono asia - ja kaikki asiat hoituivat jopa yllättävän sukkelaan (tukkesin kylpyammeen viemäriä aika tasaisin väliajoin, ja ruotsalaistaustainen Jared availi niitä jo ihan tottumuksesta). Kompleksiin itseensä kuului myös uima-allas ja kuntosali officen yhteydessä, ja etenkin kuntosali oli ihan älyttömän hyvätasoinen! Asunnosta itsestäänkään ei todellakaan voinut valittaa - ylimmässä kerroksessa oli mukavat, korotetut (vaulted ceiling) ja tilan tuntu oli ihan toista luokkaa, kuin meidän Suomikodissamme.

Beans & Brewsin autokaista. Äärimmäisen tärkeä paikka - kyllä.

Vähän lisää Beans & Brewsin autokaistaa - ja toisaalta, taustalla näkyy myös vähän Wincoa (koti jää siis tästä vasemmalle). Kuivaa näyttäisi vielä tässä kohdin olevan...