Jos aiemmin oltiinkin hengissä silkan tekohengityksen avulla, ajattelin tällä kertaa kirjoittaa siitä, millä tavalla sitä nyt ollaan elossa - muutamaa kuukautta vajaa vuotta myöhemmin siitä, kun edellisen tekstin tunnelmat olen kirjoittanut ylös.

Mies saapui Suomeen kesäkuussa 2015, ja siitä alkaen olemme rakentaneet arkea yhdessä tänne Suomeen. Vaikka yhteydenpito erossaoloaikoina olikin päivittäistä ja erilaisten nettisovellusten myötä myös helppoa ja halpaakin, ei mikään voi korvata aitoa yhdessäoloa ja sitä, että vihdoin saa olla oikeasti yhdessä toisen kanssa. Mulle on jäänyt jotenkin todella elävästi mieleen se, kun käveltiin helmikuun alkupuolella Fashion Placella ja huokaillen ohitin monta ihanaa sisustusliikettä. Mies lähinnä vain muistutteli, että vielä jonakin päivänä me ostetaan yhdessä tuota niin kovin haikailemaani turhaa sisustuskrääsää ja ollaan ällöttävän onnellisia juuri sen vuoksi.

Toissapäivänä julkaisemani teksti herätteli minua - ja aika paljonkin, jos ihan totta puhutaan. Yllättävän nopeasti sen ehtii unohtaa, millaista tuskaa kaukosuhde on ollut, ja kuinka koville sitä on lopulta itsensä vetänyt. Ja toisaalta - yllättävän nopeasti sitä ajautuu siihenkin harhaiseen ajatukseen, että ainahan tässä on yhdessä asuttu ja näinhän sen kuului ollakin.

Vaikka yhdessäasumista on takana nyt hieman reilut puoli vuotta, se tuntuu pieneltä ikuisuudelta - kuten äsken mainitsinkin, aivan kuin asiat olisivat aina olleetkin näin. Me jaamme tarpeeksi samanlaisen arvomaailman ja arkikäsityksen, että asiat löysivät omat paikkansa hyvin nopeasti sen jälkeen, kun aivan virallisesti aseteltiin itsemme asumaan saman katon alle. Utahissa minä olin se, joka pyykkäsi, hoiti tiskit ja huolehti kodin yleisestä siisteydestä - koska mies kävi töissä. Ei sillä, tein minä kyllä paljon muutakin, kuin vain nökötin neljän seinän sisällä. Suomessa mies on puolestaan se, joka huolehtii kodista - sillä tällä kertaa minä olen meistä se, joka on töissä. Erityisen ison kiitoksen annan miehelle jo siinäkin mielessä, että kaiken tämän ohella hän on opiskellut suomea koko syksyn yksityiskoulussa ja siitäkin huolimatta hän auttaa minua kotitöissä.

Ensimmäiset kuukaudet menivät miehen sanojen mukaan party modella. Me kierreltiin ympäri eteläistä Suomea, milloin missäkin - käytiin ihastelemassa kesäistä Porvoota, tutkailtiin Lappeenrannan hiekkalinnoja, kierreltiin ympäri Kotkaa ihan vain huviksemme. Saatettiin vapaapäivinä lähteä reissuun ihan ex tempore ja nauttia elämästä. Heinäkuussa käytiin maistraatissa ja vannottiin ihan virallisesti se, että tykätään toisistamme. Aika kovastikin. Tämän jälkeen alkanut oleskelulupaprosessi oli ihan oma asiansa, samoin auton maahantuominen USA:sta - voin kirjoitella näistä myöhemmin enemmän.

Vasta muutaman kuukauden päästä meillä alkoi ihan oikea arki. Saimme kiinni kunnon arkirytmistä, kaikki juoksevat asiat ja paperisota oli hoidettu pois alta. Pystyi hengittämään taas vapaasti. On ollut kovin helppo tottua siihen, että toinen käy nukkumaan samaan sänkyyn (ja heräät itse seuraavana aamuna puolittain sängystä potkittuna, sen saman miehen vuoksi). Tai että voidaan riidellä kasvotusten, eikä sovintohaleja tarvitse odottaa useita kuukausia. Voidaan tehdä ruokaa yhdessä - ilman, että päätetään tehdä samaa ruokaa täysin eri puolilla maapalloa. Voidaan myös tehdä suunnitelmia, unelmoida matkailusta tai vaikka ihan vain uudesta huonekalustakin - ja kaiken tämän lähtöpisteenä on meidän oma, yhteinen koti.

Vielä toukokuun lopussa tilanne oli kuitenkin toinen. Aikaeroa oli yhdeksän tuntia, joka tarkoitti jatkuvaa yhteensovittelua mm. nukkumaanmenon, töiden ja koko molempien aikataulujen suhteen. Milloin minä valvoin ja menin yhtä aikaa miehen kanssa nukkumaan - toisin sanoen, aamuseitsemän ja yhdeksän välillä - milloin mies puolestaan heräsi vapaapäivänään kukonlaulun aikaan ihan vain siksi, että meille jäi enemmän aikaa jutella. Ikävöitiin, suunniteltiin ja ajateltiin kaikkia mahdollisia entäs jos -vaihtoehtoja.

Maaliskuun loppu ja huhtikuu ovat toisaalta jääneet aikalailla hämärän peittoon. Siinä vaiheessa, kun miehen muuttopäätös Suomeen varmistui, alkoi iso selvittelyrumba ja asioiden järjesteleminen. Vuokra-asunnon irtisanominen Utahissa, irtaimiston järjesteleminen ostajille, säilytykseen ja Suomeen lähteviksi, lentolippujen varaaminen, paperisota auton ja tavaroiden laivaamista varten Suomeen... Tämä lista olisi loputon, jos sitä jatkaisin. Meillä oli toisin sanoen kummassakin päässä niin paljon järjesteltävää, että vuorokaudesta hupeni helposti lukuisia tunteja pelkästään asioiden järjestelyyn. Tottakai se helpotti ikävää - ymmärsi, että pian me saadaan olla yhdessä aivan kuten mikä tahansa toinenkin normaali pari. Silti se tuntui ikuisuudelta, odottaa. Tehtiin asioita erikseen ja yhdessä, ikävöitiin, tapeltiin - ja ne sovintohalit toden totta säästyivät sinne lentokentälle kesäkuun alkuun.

Tajusin kai ensimmäistä kertaa kunnolla vasta tuon aiemman postauksen luettuani, kuinka elossa mä olen ollut viimeiset puoli vuotta. Mä ihan tosissani herään joka päivä hymyillen, onnellisena. Vaikka (valitettavasti) sopeuduin kovin nopeasti pitämään miestä samassa osoitteessa suorastaan itsestäänselvyytenä, eilen aamulla katselin erästä tiettyä, nukkuvaa tyyppiä vähän tavallista pidempään ja mietin, kuinka onnekkaita me taidetaan olla.

Toiset pääsee samaan pisteeseen helpommin - me jouduttiin ylittämään kokonainen Atlantti vain siksi, että voidaan olla yhdessä. Jouduttiin todistelemaan omia tunteitamme paperille, että saadaan viettää aikaa samassa maassa kauemminkin, kuin vain kolme kuukautta. Otettiin riski auton ja tavaroiden laivaamisessa Kaliforniasta Helsinkiin jo siksikin, että kontin ovien sulkeutuessa mies oli itsekin vielä Yhdysvalloissa, eikä oleskeluluvasta Suomeen ollut minkäänlaisia takeita. Tai ehkä meidän yhteiselo ei vain olisikaan toiminut sitten käytännössä, vaikka merkkejä siitä ei ollutkaan ilmassa. Meillä arvostetaan toisiamme viimeiseen asti, rakastetaan ja tykätään toisistamme (eikä pelätä näyttää tai sanoa sitä ääneen) - ja aina välillä muistellaan myös sitä aikaa, kun asiat olivat kovin erilailla.

Se on käynyt todella selväksi, että tämä oli ainoa oikea ratkaisu meille. Päästä yhdessä samaan maahan, päästä jakamaan ihan oikea arki yhdessä. Me ollaan onnellisempia, kuin ikinä - asiat on juuri nyt mallillaan.

Vielä viime keväänä mä olin tietyllä tavalla sulkeutunut, elin omassa kuplassani. Se kupla tosin kattoi kaksi mannerta, kaksi puhelinta, muutamia sovelluksia ja lukuisia paukkuneita datarajoituksia. Elättelin toiveita siitä, että kyllä me vielä. Sitten tulevaisuudessa. En kuitenkaan jaksanut olla turhan toiveikas, sillä kummallakin meistä oli asiat mallillaan omassa kotimaassa ja muutto tarkoittaisi suuria muutoksia, molemmille. Elin sen varassa, että pystyin luottamaan toiseen - siihen, että meille on aikamme ja paikkamme jossakin kohtaa tulevaa. Näin jälkeenpäin ajatellen, olin silti aika tukahdutettu versio itsestäni. Kliseistä tai ei, olin vain puolikas minusta.