Välillä tuntuu omituiselta ajatella, millainen yhteys meillä tuon miehen kanssa on. Alitajuinen yhteys. Olen aavistellut kuluneen viikon aikana, että jotain on mielen päällä - mutta mitä, en halunnut lähteä sitä erikseen kyselemään. Puhuu kyllä sitten, kun haluaa ja kokee hetken hyväksi.

Tässä äsken minä puolestani - näin pimenevinä illan tunteina - aloin ajatella, mitä kaikkea kaipaan Utahista. Tuntui, että kaipasin raitista ilmaa ja pyysin miehen pienelle happihyppelylle takapihan pellolle. Tuijoteltiin hetken aikaa luontoa, hiljaisuuden keskellä. Melkein täysikuu, jokin suuri lintu kaartoi hyvin läheltä meitä, pakkasasteita -6 Celsiusta (tai kuten ensimmäisenä puhelimistamme tarkastettiin, 22 Fahrenheitia). Rauhallinen mieli, jotenkin ihanan rauhoittavaa.

Ja siinä sitten tuli puheeksi, että joku toinenkin on ajatellut viimeaikoina Utahia.

Miehelle isoimpia ikävänaiheita ovat halvat hinnat ja suuret pakkauskoot - ja tosiaan, kukapa niitä huokeita hintoja ei kaipaisi. Ollaan yleisellä tasolla puhuttu myös siitä, kuinka helppoa kaupassakäynti siellä oli, kun aukioloajat olivat joustavia ja kaupat suuria. Halvat hinnat ulottuvat myös bensaan - meillä onneksi on se etu, että Venäjän raja ei ole kaukana ja halpaakin bensaa on siis mahdollista saada. Myös eurooppalainen liikennekulttuuri kummastuttaa yhä - soraääniä tulee esimerkiksi siitä, kuinka täälläpäin parkkeerataan kadunvarteen ja kavennetaan katuja tällä tavoin. Myös valikoimien laajuus on Utahissa huomattavasti parempi, kuin Suomessa.

Moni asia täällä on hyvin - todella hyvin. Suomi on hyvä, turvallinen paikka asua, mutta tietenkin ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Onko?

Kaipaan vuoristoilmaa ja sitä, miten ihanaa sitä oli hengittää. Myös iho tykkäsi Utahin ilmastosta. Samoin tunnen pientä ikävää itse asuinkompleksiin - asunto itsessään oli upea (ah, vaulted ceiling), kuntosali oli ihana (vaikka minä siellä lähinnä vietin aikaa vain miehen seuralaisena) ja kompleksissa oli omat, päällystetyt kävelypolkunsa, joita pitkin tallattiin etenkin iltaisin. Puhumattakaan taustalla aukeavasta puistoalueesta ankkalampineen.

Kaikki oli myöskin lähellä - Wincoon pääsi kävellen noin kymmenessä minuutissa, aivan kuten SubWaylle ja Beans & Brewsiinkin. Fashion Placelle (toisin sanoen maailman parhaiden juustokakkujen äärelle) pääsi autolla kymmenessä minuutissa, Salt Laken keskustaan liikenteestä riippuen noin parissakymmenessä minuutissa.

Lähiöt, yhteisöllisyys, ihmiset. Vaikka me monesti kuultiinkin fraasia mistä olette - ette ainakaan täältä, kun olette niin kohteliaita (etenkin minä, kiitos vain aksentti), ainakin minusta utahilaiset ovat lähtökohtaisesti todella ystävällisiä, ihania ja mukavia ihmisiä. Apua saatiin aina kun pyydettiin, hymyjä tuli kaikilta, samoin kehuja - silloinkin, kun niitä ei todellakaan olisi odottanut. Tykkäsin suunnattomasti kävellä välillä ihan päämäärättä naapurustossa - yleensä joko matkalla Wincoon tai Wincosta kotiin.

Toisista se tuntuu ehkä pinnalliselta, mutta kyllä minä ihan rehellisesti sanottuna kaipaan small talkia. Sitä tiettyä pinnallisuutta, tekopirteyttäkin. Kun oma mieli oli välillä maassa, oli kiva kuulla kehuja käsilaukusta, kengistä, mistä milloinkin - myös satunnaiset hymyt kauppamatkalla tuntuivat todella mukavilta ja piristäviltä. 

Mahdollisuudet - koskivat ne sitten ylläolevan esimerkin mukaisesti elokuvia, herkkuja tai melkeinpä mitä tahansa. Myös (niiden mainitsemieni) leffateatterien tunnelma on täysin erilainen kuin suomalaisten vastineidensa. Erityisesti mieleen nousee Cold Stone, California Pizza Kitchen, The Cheesecake Factory ja monet muut ravintolat (pitseriat). Myös SubWayssa kävin ahkerammin USA:ssa kuin Suomessa. Myös Beans & Brews oli useiden päivien vakiomesta - ilmainen wifi, herkkuja, lisää herkkuja...

Kieltämättä myös se kaikki monimuotoisuus. Great Salt Lake aivan vieressä - joka kieltämättä toi aina välistä hieman omia tuoksujaankin - mutta toisaalta, osavaltion itälaidalta löytyy mm. Arches National Park, eikä sovi unohtaa toisaalta myöskään Bryce Canyonia tai Monument Valleyta. Sitäpaitsi, kuinka voisi olla ikävöimättä sitä, että Kalliovuoret näkyvät joka aamu herätessä makuuhuoneen ikkunasta?

Kovin vaikea luetella vain yhtä tai kahta asiaa, jotka tulisivat mieleen. Ennemminkin se ikävä koostuu monista pienistä asioista - joista osa kieltämättä on helposti korvattavissa suomalaisilla vastineillakin. Taitaapa vain olla niin, että miehen ikävä ruokkii minun omaani ja toisin päin. On meillä silti hyvä olla täällä, juuri näin. Ehkä tästä talvesta puuttuu lumi, eikä meillä ole nurkan takana Beans & Brewsia, josta hakea kahvia silloin, kun mieli tekee. Mutta meillä on toisemme, punainen keltainen tupa ja perunamaa, elämä mallillaan.