Kirjoittelin muutama päivä takaperin parisuhteen laatuajasta, ja kun aiheesta pyydettiin hieman lisää tekstiä, ajattelin kirjoitella hieman enemmänkin. Me puhuttiin tästä jo aiemminkin, ja periaatepäätös tehtiin viimeistään miehen asettuessa virallisesti Suomeen - me haluamme pitää oman suhteemme tuoreena ja elossa, pitää huolta toisistamme. Lapsen, koiran ja normaalin arjen kombinaatiossa olisi hyvin helppoa lopulta unohtaa, että meidän perhettä ei olisi ilman meitä kahta.

Mainitsin toisaalta myös siitä, että meidät kaksi on helppo pitää tyytyväisinä. Me tykätään lopulta kovin yksinkertaisista asioista - siitä, että ollaan kotona kahdestaan (tai "kahdestaan", kun lapsi nukkuu ja koira oleilee omissa oloissaan), tehdään yhdessä ruokaa, käydään pienellä kävelyllä.

Jos ihan totta puhutaan, meidän parisuhdehuolto on käytännössä katsoen aika simppeliä. Ainakin kerran päivässä me pyhitetään hetki aikaa ihan vain meille kahdelle - tarkoittaa se sitten yhden jakson katsomista jostakin meidän lempparisarjasta tai sitä, että käydään ihan kahdelleen saunassa. Me yritetään panostaa juurikin niihin arkisiin asioihin - otetaan kaikki irti niistä hetkistä, kun saadaan olla yhdessä. Kaukosuhteen päättymisestä on nyt kulunut vähän reilut puoli vuotta, mutta muutama asia on yritetty pitää mielessä kirkkaana. Nimittäin se, ettei toinen koskaan ole itsestäänselvyys. Nyt tuntuu ihanan tavalliselta käydä nukkumaan yhdessä, herätä yhdessä, elää tavallista arkea yhdessä. Vielä esimerkiksi viime toukokuussa laskin vain päiviä siihen, milloin seuraavaksi saadaan olla yhdessä.

Pitää vaan yrittää pitää mielessä, että aina näin ei todellakaan ole ollut, ja on lähinnä syytä olla kiitollinen tästä hetkestä. Juuri näistä syistä johtuen ollaan haluttu pitää huoli siitä, ettei unohdeta toisen arvoa missään vaiheessa. Helppoahan se on tietysti nyt sanoa, mutta jaksan uskoa siihen, että pidetään tätä yllä vielä vuosienkin päästä. Tähän pisteeseen pääsyyn vaadittiin sen verran luottamusta, itsensä (sekä toisen puoliskon) tuntemista, odotusta ja tuskaista odotusta, ettei sen taistelun tuloksista ihan helpolla halua päästää irti ja vain luovuttaa.

Kuten mainitsinkin, me keskitytään suurimmaksi osaksi ihan arkisiin asioihin. Yksi ehkä selkeimmistä esimerkeistä on siinä, että yllätetään toisemme hyvin tavallisilla, mutta silti kovin merkitsevillä asioilla. Mies tykkää muutamasta tietystä juomasta - saatan huvikseni piipahtaa kotimatkalla töistä kaupassa hakemassa miehelle juotavaa yllätykseksi, tai vastaavasti hakea juuri sitä tiettyä jäätelöä, josta tiedän hänen pitävän. Hän toisaalta yllättää mua milloin vanilijamarengeilla, milloin sillä, että minua odottaa kotona valmis ruoka. Siivotaan toisillemme yllätyksenä - välillä isommin, välillä pienemmin. On se silti vaan piristävää tulla kotiin, kun pyykkikori on tyhjänä, astiat puhtaat ja lattiat imuroitu, eikä nurkissa pyöri villakoiriakaan. Kesäisin pyöräiltiin useamman kerran viikossa puolesta tunnista tuntiin, käytiin uimassa tai ihan vaan kaupungissa jäätelöllä.

Utahissa meillä oli tapana pitää oma, pikku Cheesecake Saturday. Lauantaisin käytiin siis hakemassa siivu juustokakkua The Cheesecake Factorysta, sen jälkeen ajettiin kotiin ja napattiin Redboxilta elokuva mukaan ja suunnattiin sohvalle löhöämään. Suomessa vastaava olisi astetta haastavampaa, sillä välimatkat ovat moninkertaiset Utahiin verraten. Periaate meillä kuitenkin on sama - järjestetään toisillemme aikaa ja tehdään jotakin erityistä. Mitään varsinaista perinnettä ei olla muodostettu, mutta nekin sitten aikanaan, jos siltä tuntuu.

Välillä myös oikeasti panostetaan. Mennään ravintolaan syömään tai lähdetään käymään elokuvissa, välillä toki panostetaan tätäkin enemmän. Lokakuussa miehen oli vain tarkoitus piipahtaa itse Göteborgissa, mutta kerran töiden puolesta minun aikataulut sattuivat mukavasti ja pääsin lähtemään mukaan, venytettiin yhden päivän pikapyrähdys kahdeksi hotelliyöksi ja kolmeksi päiväksi yhteistä aikaa naapurimaassa. Myös muutamia muita reissuja on suunnitelmissa - sanotaanko vaikka niin, että lentolippuja ei vielä ole varattu, mutta turhan kaukana siitä pisteestä ei onneksi olla. Me panostetaan siis paljon pieniin asioihin, mutta toisaalta myös ihan oikeasti otetaan aikaa itsellemme ja sille, että pidetään huolta toisistamme.

Eikä sovi toisaalta unohtaa sitäkään, että yritetään ihan aidosti olla hyviä toisillemme. Sanotaan kiitos, anteeksi ja ole hyvä - ollaan kohteliaita, selvitetään riidat mahdollisimman nopeasti ja muistetaan aina välillä sanoa ihan ääneenkin se, jos toinen on sattunut valitsemaan erityisen kivan paidan päälle, tai muuten on jotakin erityisen maininnan arvoista.

Ehkä se kaikkein isoin asia lienee kuitenkin se, että tiedetään, missä mennään - tiedetään, että tämän takia me taisteltiin kaukosuhteen läpi ja päätettiin tehdä kaikkemme, että ollaan yhdessä - samassa kodissa, samassa maassa. Pysyvästi.