Nyt tuntuu vahvasti siltä, ettei tässä meidän täysin tavallisessa suomalaisarjessamme ole erityisemmin mitään jakamisen arvoista. Niinpä taidan palata hetkeksi menneisiin - ihan vaikka vain sen kunniaksi, että tästäkin tulee kohta kuluneeksi aika tarkalleen vuosi. Lienee siis hyvä aika muistella hieman, mitä kaikkea sitä on tullut puuhattua.

Jos siis palataan taas hieman ajassa taaksepäin, päästään käväisemään Park Cityssa. Park City on ehdottomasti yksi minun henkilökohtaisista suosikkipaikoistani Utahissa - raikasta ilmaa, ihania ihmisiä ja kauniita maisemia.

Mitään erityisiä vinkkejä minulla ei kaupunkiin kuitenkaan ole antaa - missä syödä, minne mennä tai mitä tehdä. Minä ainakin nautin kovasti ihan vain siitä, että saan kävellä ympäriinsä, nauttia ajasta ja paikasta ja katsella ympärilleni. Me pitäydyimme tällä kertaa pitkälti pääkadun tuntumassa, ja muutaman alla mainitun liikkeen ohella tulimme piipahtaneeksi ainoastaan postitoimistossa. Muuten vietimmekin aikaa lähinnä toistemme seurasta (ja Treasure Mountain Innin ilmaisesta wifista) nautiskellen.

Park City elokuussa 2014 - kuva miehen käsialaa.

Tammikuu 2015

Tällä kertaa siis päätettiin lähteä nuuskimaan vuoristoilmaan kolmen vartin päähän Salt Lakesta - määränpäänä oli suloinen vuoristokaupunki Park City, joka on tunnettu erityisesti filmifestivaaleistaan sekä rinteistään. Kun miehellä kerran oli vielä lomapäiviä töistä jäljellä, me nappasimme autoon mukaan muutamat vesipullot ja omenat, ja otimme suunnaksi laskettelukeskusten luvatun valtakunnan. Päivävalintakin osui nappiin - kello näytti suunnilleen puolta päivää, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja suurin osa ihmisistä paahtoi töissä sillä välin, kun me puolestaan paahdoimme 189:a pitkin Park Cityyn.

Jossakin vaiheessa alkoi loppua usko kesken - exit olisi pitänyt olla jo aikapäiviä sitten, ihan varmasti olisi pitänyt olla. Molemmat raavitaan aavistuksen verran päitämme, kun tajuamme tulleemme Coalvilleen. Positiivista sinänsä, että emme ajaneet sentään Wyomingiin asti, matkaa oli vain 20 mailia exitille - takaisin tulosuuntaan... Nopeaa Sinclairilla pysähtymistä myöhemmin lähdettiin sitten suuntaamaan takaisin, ja tällä kertaa löydettiin myös oikea exit.

Park City - onhan se upea. Koin henkistä pahoinvointia siinä kohdin, kun ylitimme Swede Alleyta. Taisinpa motkottaa ääneenkin jotain siitä, miksei kyseistä kadunpätkää oltu voitu nimetä esimerkiksi Finn Alleyksi - hah! Huomattavasti edustavampi nimi, eikö? Pääsin hetkellisestä lapsellisuuskohtauksestani kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun lähdimme kiipeämään Main Streetiä ylös. Olisin halunnut pysähtyä vaikka jokaisessa pienessä putiikissa ostoksilla, mutta lopulta päädyimme ukrainalaisnaisen omistamaan puotiin, josta mukaan tarttui postikorttien lisäksi paita miehelle, sekä 'Bullshirt!' -paita syntymäpäivälahjaksi miehen isälle. Rouva kertoili meille tovin jos toisenkin kotimaastaan ja hymyili kovin leveästi, kun kuuli minun olevan Suomesta.

Kävimme tutkimassa myös norjalaisteemaista, pientä puotia, paikallisen luontovalokuvaajan taidenäyttelyä ja löytyipä hotellin läheisyydestä myös ilmainen wifi, jota jumiuduin luonnollisestikin käyttämään hetkeksi jos toiseksikin - kotona kun nettiyhteyttä ei langattomana löydy. Mutta mikä oli Park Cityssa ehdottomasti ikimuistoisinta maisemien tuijottamisen ohella?

Koruliike.

Eihän minun sinne kyllä pitänyt mennä, mutta harakanvaistojeni johdattelemana päädyin hypistelemään toinen toistaan ihanampia kaulakoruja ja riipuksia. Jossakin vaiheessa tulin huitoneeksi miestäkin lähemmäksi - olihan tuo sydänriipus nyt yksinkertaisesti vain niin kovin, kovin kaunis. Muutamia eri vaihtoehtoja oli sen suhteen, millainen kuvio kivessä oli - lähes huomaamattani valikoin oman suosikkini ja huokailin, että kyllä se vain kaunis on. Seuraavassa hetkessä minut oltiinkin ajettu ulos liikkeestä, ja pienesti pöllämystyneenä seisoskelin muutaman minuutin odottelemassa koruliikkeen ulkopuolella. Lopulta ulos asteli selvästi hyvin iloinen mies, joka oli päättänyt antaa lahjuksia - kaulakorun. Ehkä vielä merkityksellisemmän korusta tekee se, että kivi on Park Citysta, siispä paikallinen.

Mutta olipa ihana päivä! Täydellistettiin onni ja autuus vielä kotimatkalla - päätettiin, ettei me taideta jaksaa laittaa ruokaa kotona. Saatoin hiljaa mielessäni hymistä tyytyväisenä California Pizza Kitchenin neljän juuston pitsalle - maistui, täytti, ja säästi tiskaamiselta.