Oli vähän hassu päivä eilen. Olin pyytänyt töistä erikseen vapaata, koska lapsi halusi päästä hiihtokilpailuihin - kuljetus koululta osoittautui aika haasteelliseksi, joten paremmaksi vaihtoehdoksi jäi Chauffeur Mama. Heräämisaikaa tai aamurutiineja tämä järjestely nyt tietenkään ei muuttanut; seitsemältä syötiin neidin kanssa aamiaista keittiönpöydän äärellä, koiran pyöriessä jaloissa ylienergisenä yön jäljiltä. Mies sen sijaan sai käyttää etuoikeuttaan nukkua pidempään, sillä hänen päivänsä alkoi vasta myöhemmin, ja taas kestäisi iltamyöhäiseen.

Ajettiin kaikessa rauhassa tytön kanssa kisapaikoille - 45 minuuttia autossa musiikin mukana laulaen, aina silloin tällöin jotakin jutellen. Pientä jännitystä oli ilmassa, mutta hienostihan se hiihto sitten kulki - me nimittäin saatiin kotiinviemisiksi pronssimitali! Palkintojenjaossa kuitenkin tuntui kestävän pieni ikuisuus, ja katselin jo vähän malttamattomana kelloa. Huono mutsi. Oli nimittäin mielessä aika itsekkäät syyt; olisi ihan kiva ehtiä nähdä miestä kotosalla pikaiseen, ennen kuin hän lähtisi kansalaisopiston tunneille pänttäämään toista kotimaista. Vähän harmitti, kun potentiaalinen yhteinen aika tikitti kellossa aina vain vähemmälle. Olin kuitenkin luvannut hemmotella muksua pikavisiitillä Hesburgeriin, joten kaupungin kautta kotiin.

Lapsi lähtikin lopulta takaisin maalle isovanhempiensa kyydissä, koska minulla sattui olemaan muutama asia hoidettavana. Apteekissa ja katsastusasemalla käyntiä myöhemmin jäljellä oli enää reissu Film Towniin, koska sieltä sai alennuksella Sons of Anarchyn uuden tuotantokauden. Ja me nyt vahingossa satuttiin koukuttumaan.

Mutta voi äh ja ärsyynnys! Filmari aukeaisi vasta kolmen vartin päästä, ja mulla oli pakottava tarve saada se uusi tuotantokausi. Koska tuijotettiin edellisenä iltana aiemman kauden viimeinenkin jakso. Pakko pakko pakko! Niinpä tuijotin kelloa, kirosin - kolmen vartin aikana ehtisin periaatteessa ajaa kotiin ja melkein takaisinkin, mutta eihän siinä nyt mitään järkeä olisi ollut. Harmitti kuitenkin, koska nyt meidän yhteinen aika hupenisi vielä entistäkin enemmän. Ihan vaan siksi, että mulla sattui olemaan pakkomielle Sons of Anarchyyn. No, mies onneksi jakaa tämän pakkomielteen joka tapauksessa, joten enpä minä tästä sentään roviolle joutuisi.

No, minäpä lopulta päädyin tekemään töitä autoon odotteluajaksi. Ja ihan kiusallanikin ostin suoraan kaksi seuraavaa tuotantokautta! Ajelin kotiin huomattavasti paremmalla mielellä, sillä jäisihän meille nyt sentään tunnin verran aikaa nähdä. Enemmän, mitä olin odottanutkaan!

Mies tuli lopulta kaikkien omien menojensa jälkeen kotiin seitsemän maissa. Mentiin suihkuun, ja siellä ymmärrys iski kuin se kuuluisa koivuhalko suoraan päähän. Hitto, miten itsestäänselvänä minä tuota ihmistä pidänkään! Kyllä muuten siinä vaiheessa nolotti. Ja kuten yleensäkin, me puhumme asiat lävitse suihkussa - se on muodostunut ajan kanssa meidän yhteiseksi, pieneksi pakopaikaksi arjesta. Selitin miehelle omat ajatukseni ja tunteeni läpi, ja keskustelun sisältö oli suunnilleen seuraava. Suunnilleen.

Tajusin toden totta, kuinka itsestäänselvänä olen pitänyt tuota miestä. Kuukausikaupalla. Pidempäänkin! Vähän ehkä naurattikin, koska kaukosuhdeaikana olisin antanut mitä vaan siitä hyvästä, että herättäisiin aamulla vierekkäin, ehdittäisiin iltapäivällä nähdä tunnin verran, käytäsiin yhdessä iltasuihkussa ja notkuttaisiin telkkarin äärellä - aina siihen asti, että mentäisiin yhdessä nukkumaan. Vähänhän se on aikaa siihen nähden, mitä esimerkiksi lauantaisin pystytään viettämään yhdessä - mutta laitetaanpa asiat perspektiiviin. Se kaukosuhde. Olisin antanut vaikka toisen munuaiseni siitä hyvästä, että oltaisiin saatu edes hengata samassa huoneessa puoli tuntia yhden kokonaisen kuukauden aikana!

Suihkussa tapahtui siis pieni reality check. Tajusin, että jokaista hetkeä pitäisi yrittää arvostaa. Niitäkin, kun tekisi mieli viskata toinen ikkunan läpi lumihankeen kesken riidan. Mistä sitä tietää, mitä vielä edessä on - ja vaikka sitä kaikista räpiköinneistä huolimatta joutuisi hetkittäin toisesta eroon. Tajusin silti yhdessä, pienessä hetkessä olleeni kovin itsekäs ja todella typeräkin. Ei todella pitäisi ottaa toista niin itsestäänselvänä. Sen jälkeen oli jotenkin ehkä tavallistakin seesteisempää olla suihkussa, kuuman veden alla yhdessä. Tajuta, että on etuoikeutettu sen sijaan, että eläisi pelkkää tylsää arkea päivästä toiseen. Toisaalta, ehkä oma turhautuminen oli ihan hyväkin juttu - pelko yhteisen ajan puutteesta kertoo kuitenkin ainoastaan vain siitä, että taisin valita aika hyvän tyypin mun seurakseni jakamaan arjen.

Toivottavasti muistan tämän vielä kahden viikon päästä. Okei - ollaanpa realistisia, viikon. Tai ainakin muutaman päivän. Harmi vain, että asioilla on tapana sujahtaa takaisin omiin uomiinsa nopeammin, kuin sitä ehtii itsekään ymmärtää.