Kuusissakymmenissä, varmaan lähempänä seitsemääkymmentä, ollut nainen säikäytti minut perin pohjin. Olin selaamassa papereita läpi vielä muutama minuutti ennen näytön alkamista, kun hän avasi repsikan puoleisen oven. "Ohhoh, anteeksi - luulin sinua minun tyttärekseni! Hänen pitäisi tulla hakemaan minut." Meissä tyttären kanssa kun kuulemma oli samaa näköä, ja samanväriset autotkin. Vaihdoimme rouvan kanssa pari sanaa ja toivoin, että tytär pian tulisi hänet hakemaan.

Saman näytön jälkeen toinen, varttuneempi rouva hänkin, alkoi jutella. Kyseli, kävikö asunnolla paljon katsojia. Juteltiin aiheesta hetki, ennen kuin pakkasin tavarat autoon ja lähdin jatkamaan matkaani seuraavaan näyttöön. Hassua, kuinka suomalaiset uskaltavat tulla juttusille heti, kun kannan käsissäni esittelykylttiä.

Yksi erään päivän kauneimmista kohtaamisista oli ohikiitävä hetki, ilman katseiden kohtaamistakaan. Selvästi vanhempi pariskunta päiväkävelyllä, käsistä toisiaan kiinni pitäen. Ehkä mekin, sitten joskus.

Ja joskus minun ei tarvitse edes kohdata ihmistä, ja saatan silti muodostaa mielikuvan. Esimerkiksi eräänkin sunnuntain näytöllä, kerrostalossa. Juuri samaan aikaan, kun asunnolla on näyttö, alkaa yläkerran asunnosta kuulua musiikki. Kovaa. Miksi juuri sillä hetkellä?

Kohtaan ihmisiä työkseni. Välillä - yleensä kotisohvalla, seuraavaa päivää miettiessä - ajattelen, että kun vain voisin huomenna hengähtää aavistuksen. Ja kun seuraava päivä koittaa, kohtaan päivän ihmiset iloisena, hyvillä mielin. Näinhän sen piti mennäkin. Välillä uuvuttaa, se on selvä. Suurimmaksi osaksi minusta on kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoista oppia ihmisistä, kohdata heidät yksilöinä. Jokaisella heistä on oma tarinansa kerrottavana - välillä se nostaa tunteita pintaan, toisinaan herättää kysymyksiä. Olen opetellut sitä, että suljen itseni ulkopuolelle olematta kuitenkaan kylmä tai välinpitämätön.

Minusta on oikeastaan aika hauskaakin välillä pyöritellä asioita mielessäni. Valintoja. Miksi meistä toiset joutuvat nipistämään ihan elämän perusedellytyksistäkin, ja toiset sillä välin nauttivat luksuksesta arkisena asiana? Mitkä eri valinnat ajavat ihmiset niin kovin erilaisiin elämäntilanteisiin?

Muistan vieläkin sen vaiheen omassa elämässäni, kun olin kovin onneton. Tuntui, että elämäni on pysähtynyt paikoilleen, mikään ei tunnu innostavan ja en ole saavuttanut mitään niistä varovaisista haaveista, joita olin pienenä tyttönä itselleni asettanut. Pidin pause-nappia pohjassa omassa elämässäni. Ja ei, en todellakaan ymmärtänyt, minkä vuoksi. Siihen riitti lopulta yksi ja ainoa voimaannuttava hetki - se, kun tajusin, että ainoastaan minä itse olen vastuussa elämästäni. Kuka muka oli sanonut, että kaikki oli tässä ja nyt? Ymmärsin, että ainoastaan minä pystyn tekemään muutoksen. Askel askeleelta, pala kerrallaan. Se vaati paljon rohkeutta, paljon itsekuria ja sitkeyttä uskoa itseensä ja unelmiinsa. Siihen, ettei minun tarvitse elää sitä elämää, johon olin puolittain huomaamattani ajautunut - minä päättäisin itse siitä, mitä elämälläni tekisin.

Nyt siitä hetkestä on kulunut vuosia. Vuosiin on mahtunut lukuisia kohtaamisia ja uuden oppimista. Haasteita, iloa, surua ja ennen kaikkea luopumista. En kuitenkaan osaa ikävöidä tai katua mitään - olen savuttamut sen yhden ainoan, sinnikkään päätöksen avulla jo nyt monet niistä unelmista, joiden en ikinä uskonut edes toteutuvan.

Tiedän toisaalta myös sen, että minua on tästä ayystä pidetty itsekkäänä. En kuitenkaan itse koe asiaa näin - soisin kenelle tahansa toisellekin mielelläni sen tunteen, että oikealla asenteella ja päätöksissään pysymällä pystyy mihin tahansa.

Ihmiskohtalot ja toisten kohtaaminen avaavat silmiä, jos niiden vain antaa olla auki.

Erään päivän viimeinen kohtaaminen oli naapurin vanhan rouvan kanssa. Kävimme siellä hetken aikaa istumassa yhdessä lapsen kanssa, nyt kun hän vielä kotonaan asuu. Vaikka välillä tuntuu siltä, että hyvän tekeminen vaatisi isompiakin asioita, tajusin toisaalta yhden äärimmäisen tärkeän asian hänen luonaan. Ei se vaadi - hänellekin oli enemmän kuin arvokasta se, että kävimme piristämässä hetken ajan hänen päiväänsä, ihan yllättäen. Toisaalta tuli vähän syyllinenkin olo - pitäisi käydä ehdottomasti useamminkin hänen luonaan.

Onko se sitten se suomalainen vaatimattomuus ja ujous, vai jotain ihan muuta - minusta tuntuu silti yhä vähän hassulta mennä toisten oven taakse koputtelemaan. USA opettaa, enkä ole sentään enää ihan niin ujo kuin aiemmin - mutta kyllä minä silti mielelläni vähän hajurakoa pidän.

Ihmiset opettavat. Elämä opettaa. Välillä harmittaa ja välillä tuntuu, että aika hieno juttu.