Olen taas muutaman viime viikon aikana törmännyt mitä mielenkiintoisimpiin kummallisuuksiin, ihmetyksiin ja kysymyksiin sukunimeni saralla. Kun on töissä ammatissa, jossa itsensä saa altistaa koko nimellään ihmisten kummasteltavaksi, kuulee ihan oikeasti kaikenlaista. Tottakai, ne yleisimmät kysymykset ovat lähinnä sitä luokkaa, kuinka se nimi nyt sitten kirjoitetaan tai kuinka se pitäisi lausua - toisaalta, joillain se ei myöskään vain väänny suussa mitenkään oikein. Enkä minä siitä ketään syytä - onhan minulla suomalaiseen makuun aika erilainen sukunimi. Tämä uusi, siis. Enpä tiedä, onko tässä kovasti parannusta entiseen, sillä miehen mielestä tyttönimeni voisi olla kuulemma italialainenkin.

Aika useasti tullaan kysymään, että mistä moinen sukunimi. Tähän minulla on toisaalta olemassa jo ihan perinteinen vastauskaava - kerron, että mieheni on kotoisin Yhdysvalloista, ja useimpien kohdalla jo tämä riittää tyydyttämään ainakin sen kaikkein pahimman uteliaisuudennälän. Joskus ihmiset innostuvat kyselemään lisääkin, ja jakamaan kokemuksiaan aiheeseen liittyen - kuka on vieraillut missäkin päin USA:a, kuka puolestaan haaveilee sinne vielä matkustavansa.

Muutaman kerran olen kuullut sitäkin, että mistäpä tuo sukunimi sitten ihan oikeasti on peräisin. Minulla menee vähän sormi suuhun, jos ihan rehellisiä ollaan - tiedän mieheni suvun historiaa kyllä riittävästi aihetta valottamaan, mutten toisaalta haluaisi lähteä penkomaan asioita ihan kaikkien ihmeteltäväksi. Tämä kysymys on toisaalta aika helppo ohittaa jo ihan sillä, että kertoo kuun asennosta, paidan väristä tai päivän mielialasta riippuen sukunimen olevan joko brittiperimää, tai vaihtoehtoisesti korruptoitunut versio saksankielisestä, alkuperäisestä sukunimestä.

Tässä taannoin pankkitiskillä asioidessa Neiti Pankkivirkailija alkoi katsella nimeäni ajokortista. Tavasi hetken, kunnes alkoi lausumaan sitä tavalla, jota en vielä aikaisemmin ole kuullut. Lopputulos kuulosti enemmänkin teurastajalta (butcher), kuin ihan itsessään sukunimeltä. Kiitän onneani, että mies ei ollut sillä kertaa mukana... Hän nimittäin oli kauhuissaan jo yksin siinä kohdin, kun kerroin asiasta hänelle.

Mutta eivät edes nämä erinäiset sattumat, vaan ne ennakkoluulot. Ne minua tässä alkavat vähän kauhistuttaa.

Meidän nurkillamme oli vastaanottokeskus - muutaman kuukauden ajan. Tällöin eri kulttuurit näkyivät toki katukuvassa, ja se tuntui nostattavan ihmisissä epäluuloja - täällä meidän suunnallamme väestö on pitkälti kokonaisuudessaan kantasuomalaisia, joten erilaisuus hämmentää. Me miehen kanssa emme herätä erityishuomiota - päin vastoin, miestäkin palvellaan aina suomeksi, ja tyyppi sekoittuu oikein hyvin muun väestön joukkoon ihan samanlaisena länsimaalaisena, kuin kuka tahansa muukin. Mitä nyt juttelee ja höpöttelee suomea omalla, erilaisella aksentillaan.

Johtuen tästä tai muista syistä, olen minäkin saanut osakseni pitkiä katseita ja kummeksuntaa - ihan näin kantasuomalaisena. Nimittäin siinä vaiheessa, kun erehdyn avaamaan suuni ja esittelemään itseni. Vaikka esittäydynkin suomeksi - no, tilanteesta riippuen se tottakai hoituu myös englanniksi - useimmat ihmiset pyytävät ihan automaattisesti minua toistamaan sukunimeni. Toiset puolestaan haluavat väkisinkin saada kirjoitetuksi sen ylös, jolloin tavaan sukunimen kirjain kirjaimelta.



Kysymyksiä satelee suuntaan jos toiseenkin. Röyhkeimmät kysyvät heti esittäytymisen jälkeen, puhunko minä suomea sitten ollenkaan - osa puolestaan katsoo alta kulmain ja toteaa, että mistäpäin sinä tänne nyt olet keksinyt muuttaa.

Ihmisten ennakkoluulot ja kapeakatseisuus ärsyttävät. Tiedän ja tiedostan sen, että minä en ole saanut tästä, suunnattoman kokoisesta kakusta kuin pienen siivun, jos sitäkään. Korkeintaan olen tainnut päästä maistelemaan murusia. Silti minua korpeaa - nimittäin ne yksinkertaisimmat, ja silti vaikuttavimmat asiat ovat ilmaisia. Hymy, toisen kohtaaminen, ihmisarvoinen kohtelu. Kunnioittaminen ja tasavertaisuus. Jos minäkin saan jo pelkän sukunimen vuoksi kuulla piikikkäitä kommentteja, en voi edes kuvitella, millaista sietämistä monilla muilla on omassa arjessaan täällä Suomessa. Onneksi löytyy toki heitäkin, jotka ovat avoimen kiinnostuneita ja vilpittömiä - valitettavasti kuitenkin ääripäitä löytyy ihan kumpaankin suuntaan.

Ymmärrän minä kyllä senkin, että toisilla taustalla saattaa olla silkka pelko ja tietämättömyys - etenkin, mitä vanhempaan ikäluokkaan siirrytään. Ovathan nämä viimeaikaiset uutiset olleet aika hurjaa luettavaa. Silti en näe oikeutta siinäkään, että ketään lähdetään osoittelemaan sormella ja sitä kautta syytetään; jokainen meistä lopulta kuitenkin tekee omat valintansa, ihan itse itselleen.

Kun ihmiset vain jaksaisivat ja olisivat tarpeeksi avoimia kohtaamaan ihmiset ihmisinä. Ennakkoluuloja on, mutta miksi niitä ei voisi asettaa edes hetkeksi sivuun ja antaa toiselle edes tilaisuus osoittaa, ettei kyseessä ole paha ihminen? Viimeaikaisten tapahtumien valossa se vain taitaa olla vaikeaa.

Kuvina tällä kertaa satunnaisia otoksia Joseph Smith Memorial Buildingin alakerrasta - eli entisestä Hotel Utahista.