Sain jokin aika sitten toiveen myös siitä, millaista olisi itse olla maahanmuuttajan asemassa. Lähinnä kysymys koski tästä johdannaisena kuitenkin juuri aiemmin käsittelemääni rakkausturismia - sitä, olisiko meihin mahdollisesti suhtauduttu eri tavalla siinä vaiheessa, jos minä olisin ottanut suunnan Atlantin ylitse.

Missään vaiheessahan meillä ei ollut vedenpitävää suunnitelmaa siitä, kumpi tässä joutuisi sopeutujan asemaan. Toki kaikki asiat huomioonottaen meidän oli huomattavasti helpompi siirtää yhteinen elämämme kokonaisuudessaan Suomeen, mutta tämä ei silti tarkoittanut asioiden yksinkertaistumista. Se oikeastaan vaikeutti koko pakettia, koska vielä muuttoa miettiessämme miehellä oli tiedossa äärimmäisen arvostettu, hyväpalkkainen työ - Yhdysvalloissa. Työpaikkaedut olisivat olleet oikeastaan jopa uskomattoman hyvät, joten tietenkin tämäkin asia oli otettava huomioon muuttoa harkitessa. Kuten yleensäkin, asioilla on tapana monimutkaistua ennen järjestymistään, niin kävi nytkin. Spoileritkin on jo annettu, sillä Suomessahan me yhdessä olemme.

Mutta kuinka minuun olisi sitten suhtauduttu, jos tilanteen olisi kääntänyt päinvastaiseksi?

Miehen perhe on aina ollut äärettömän ihana minua kohtaan. Heistä kukaan ei ole (ääneen ainakaan) sanonut minkäänlaisia epäilyksiä minusta tai meistä kahdesta yhdessä, ei nyt eikä aiemminkaan. Päin vastoin - mitä tahansa me olemme yhdessä keksineetkään, olemme aina saaneet myös heiltä täyden tuen. Ja kun otetaan huomioon, että meidän yhteiset ideamme ovat yleensä vähintäänkin lennokkaita... On aivan mielettömän suuri asia saada (kummankin) vanhemmilta siunaus sille, mitä olemmekaan tekemässä.

Yksi miehen ystävistä puolestaan on alusta asti ollut erittäin skeptinen ja tietyllä tapaa jopa hieman minua vastaankin. Ei ehkä yllätä, etten ole koskaan kyseistä ystävää myöskään tavannut - enkä ole varma, onko minulla erityisen suurta haluakaan tähän, vaikka tilaisuuskin koittaisi. Sain oikeastaan jo heti alussa tältä ystävältä täyden hylsyn - köyhästä maasta, jota kukaan ei edes tiedä, eikä sillä ole edes kahta tai kolmea yliopistotutkintoa. Noin niinkuin karkeasti hieman yleistäen ja liioitellen se mielipide, joka minulle hänen toimestaan miehelle annettiin. Onneksi mies ei näköjään ihan liikaa painoarvoa hänen sanoilleen laskenut, kun tässä pisteessä kerran ollaan.

Kyseinen ystävä kuitenkin sanoi hyvin selväsanaisesti, että minusta olisi parempi hankkiutua eroon, vielä hyvän sään aikana. Viisumiahan minä vain halusin, pikaista muuttoa USA:n ja auvoisaa elämää miehen rahoilla.

Kun tämänhetkistä tilannetta tarkastelee, on homma vähän toisinpäin. Me eletään Suomessa, mies opiskelee suomea yksityiskoulussa ja ruotsia iltaopintoina, minä huolehdin meidän perheemme taloudellisesta puolesta. Hänen skenaarionsa mukaan koko homman olisi kuulunut mennä toisinpäin - sillä minähän vain halusin helpon viisumin Yhdysvaltoihin.

Entä sitten itse suuri ja mahtava Amerikka? Amerikka olisi ottanut minut vastaan kohtalaisen avoimin mielin. Yksityiskohtiin menemättä voin kertoa pintaraapaisuna sen, että jouduimme miehen työn vuoksi melkoiseen syyniin - ja myös minä kuuluin siihen pakettiin, mitä tarkasteltiin suurennuslasin kanssa moneen otteeseen. Vaikka minulta ei löydy SSN:a tai edes ITIN:a, on USA:lla minusta luultavasti tälläkin erää enemmän tietoa, kuin keskiverto maahanmuuttajasta. Kaikkien näiden asioiden puitteissa minulle näytettiin vihreää valoa, joten en usko, että myöskään varsinainen viisuminhakuprosessi olisi ollut täysin mahdoton. Pitkä, kallis ja kivulias, muttei mahdoton. Onneksi sitä ei tarvitse murehtia vielä pitkään aikaan, sillä meidän pitkän aikavälin suunnitelmamme todella on jäädä Suomeen - mikäli matkalle nyt ei niitä kuuluisia muuttujia soluttaudu.