Kun puoliso saapuu Suomeen pysyvästi jostakin maan rajojen ulkopuolelta, alkaa sopeutuminen. Pitkä ja kivinen prosessi, joka ei ole tehty millään tavalla helpoksi. Vaikka rakas yhteiskuntamme toimiikin monissa tilanteissa myös sujuvalla englannilla, ei omaa kieltämme ole tehty liian helpoksi, osaamme olla tarpeen tullen kovin sulkeutuneita ja hankalasti tavoitettavia persoonia, ja onhan meillä etenkin talvisin vähän pimeääkin. Miten se menikään - Suomen kesä oli kylmä, lyhyt ja harmaa?

Ihan oikeutetustikin yksi ensimmäisistä kysymyksistä puolisolle on se, kuinka hän on sopeutunut Suomeen ja suomalaisuuteen. Onhan puoliso se, jonka tehtäväksi jää näillä leveyksillä uuden kielen opetteleminen, kulttuuriin sulautuminen ja kaiken uuden itseensä imeminen lähes pesusienen tavoin.

Mutta miksi kukaan ei kysy minulta, kantasuomalaiselta, kuinka minä olen sopeutunut omaan kulttuuriini uudelleen? Millainen minun prosessini on ollut sulattaa yhteen kahta kulttuuria?

Jos ihan totta puhutaan, meillä kulttuureita sulatellaan yhteen vähän useampaakin, kuin kahta. Mies nimittäin on kasvanut kahdessa täysin erilaisessa maassa kriittisien vuosien aikana, joten kummasteltavaa meidän pesueella riittää. Olen joutunut katsomaan omaa kulttuuriani, omaa kotimaatani aivan erilaisten linssien läpi - löytyy sinistä, punaista ja valkoista kuin toisaalta punaista, mustaa ja keltaistakin. Tottakai kuljen ne kuuluisat sinivalkoiset lasit nenälläni hyvinkin tanakasti, mutta välillä on ollut pakko raottaa silmiään uudelle ja erilaiselle. Eivät meidän maantiemme minusta niin kovin kapeita ja pieniä ole - mutta kyllähän siinä saa vähän kieli keskellä suuta ajella, kun keskustan kaduilla on autoja parkissa molemmilla puolin tietä. Ja no, onhan nämä meidän pakkauskokomme aika pieniä, mutta mitäpä sitten - ostaa kerralla vaan useamman paketin.

On ymmärrettävää ja hyvin selvää, että maahanmuuttajalle kulttuurien yhteentörmäykset ovat arkipäivää ja läsnä kaikessa, mitä uudessa kotimaassaan tekeekään. Toisaalta, myös se kotimaahansa jäänyt osapuoli on uuden edessä. Omaa kotimaataan joutuu tarkastelemaan kriittisemmin, sillä kotona asuu ihminen, joka näkee kaiken täysin eri tavoin. Hän huomaa kaikki ne puutteet, joille itse viittaa kintaalla - hän osoittaa kaikki ne asiat, jotka itselle ovat niin kovin itsestäänselviä.

Mutta kukaan ei ymmärrä ajatella asiaa toiselta kannalta. Sillä, että myös se toinen osapuoli joutuu sopeutumaan, kokee eräänlaisen kulttuurishokin. Minä olen moneen otteeseen taivastellut suomalaisten tympeyttä, vähäistä auringonvaloa ja sitä, että meiltä puuttuu ns. kahvilakulttuuri - muiden muassa. Kaipaan lukuisia ja taas lukuisia asioita rapakon toiselta puolelta, mutta me valitsimme Suomen. Minä olisin miehen saappaissa, mikäli meidän valintamme olisi ollut erilainen - ja kaipaisin aivan takuulla joitakin sellaisia suomalaisia asioita, jotka ovat nyt kovin itsestäänselviä.

Helposti unohtaa, että asioilla on aina kaksi puolta - ja harvoin kukaan ajattelee sitä, että kaksikulttuurisen parisuhteen kotimainenkin osapuoli on aivan uusien asioiden äärellä. Siinä, missä mieheltä kysytään seikkaperäisiä kysymyksiä hänen jaksamisestaan uuden kulttuurin sopeutumisen keskellä, minä saan nyökytellä päätäni ymmärtäväisenä. Niinhän se on, kyllä. Ja hei - hänellä on tässä asiassa huomattavasti raskaampi osa, se on selvä! On silti hassua ajatella, että toinen puoli jää niin täysin pimentoon. Sopeutujia on aina kaksi - asettui kaksi -tai monikulttuurinen pariskunta minne tahansa. Vasta muutama päivä takaperin luin eräästä artikkelista, että Suomeen kotoutuminen vie Euroopan ulkopuolelta tulevalta keskimäärin seitsemän vuotta.

Se on pitkä aika.

Katsotaan, kuinka kauan minä pyristelen omassa, käänteisessä kulttuurishokissani.