Ystävyydestä (ja vähän sen vierestäkin)
1:07 ip.
Muutama päivä takaperin tulin vinkuneeksi ideoita uusista postauksista. Ja tässä sitä nyt ollaan, parhaan mukaan yhtä toiveista toteuttamassa, kiitos vaan Sanna! Aihe on ehkä jopa simppelikin - ystävyys - mutta ajattelin lähestyä sitä vähän toisenlaisesta näkökulmasta muutamien lähiaikaisten tapahtumien vuoksi.
 |
| Viimevuotinen Euroviisukisakatsomo - mausteena paitsi USA:n tuliaiset, myös ystävät. Kuvasta kiitos Sannalle! |
Ainakin elämä on tähän mennessä opettanut arvostamaan ennemminkin ystävien laatua kuin määrää. Toki (etenkin) teini-iässä se suuri kaveriporukka ympärillä on cool, mutta todettakoon - teini-iältä ei ole tainnut minulle jäädä siitä porukasta yhtäkään sellaista ystävää, jonka kanssa oltaisiin säilytty naamakirjakaveruutta syvemmissä väleissä. Ne oikeat ystävät, mun tyypit, on eksyneet elämään kuka toistaan ihmeellisimpiä teitä, ja hyvä niin. Se on tavallaan aika hauskaakin ajatella, ettei ihmisen merkitystä osaa ennalta arvata vielä kohdatessa. Toisaalta tästä saa olla kiitollinenkin, sillä välillä elämä tuntuu osaavan yllättää myös positiivisesti.
Ehkä isoin kolaus ystävyysrintamalla pitkään aikaan tapahtui vielä tämän vuoden puolella. Olin jakanut kyseisen ihmisen kanssa monia oman elämäni taitekohtia, olimme monessa mukana. Olen toisaalta myös itsekin puuttunut kyseisen ihmisen elämään välillä rankallakin kädellä, kun koin intervention olevan tarpeen - ja olihan se sitä silloin.
Se mitä en itse huomannut pitkään aikaan oli se, kuinka paljon meidän ystävyytemme minua kulutti. Suurimpaan osaan puheluitani ei koskaan vastattu, ja kun takaisin soitettiin (kahden tai kolmen päivän kuluttua), sain epämääräisiä tekosyitä selitykseksi radiohiljaisuudelle. Koska meillä kuitenkin synkkasi, viittasin koko hommaa kintaalla ja annoin olla. Suurin osa sovituista näkemisistä peruuntui milloin mistäkin syystä, yleensä juuri viime metreillä tai silloin, kun olin jo oven takana koputtelemassa. Minä satuin olemaan myös se, joka ajoi toisen luokse - meille kun oli kuitenkin sen verran pidempi matka ajaa.
Vasta vajaa vuosi sitten aloin katsoa tilannetta millään tapaa realistisemmin. Mies herätteli minua, toiset ystäväni herättelivät myös - kysyivät, kuinka minä jaksan vaivautua. Lopulta silmät avasi omalta kohdaltani se, että kyseinen ystävä ei muistanut meidän tytön syntymäpäiviä ja oli buukannut kyseiselle päivälle aivan muuta tekemistä. Paniikki hänelle iski vasta siinä vaiheessa, kun hieman epäilevään sävyyn kyselin viestillä, missä vaiheessa ovat perheensä kanssa meille tulossa. Kello oli jo silloin reilusti iltapäivän puolella - ja vastauksena sain ainoastaan kyselyn siitä, eikö joku toinen päivä sopisi. Taisin ensimmäistä kertaa meidän ystävyytemme aikana suuttua kyseiselle ihmiselle - olihan se melkoisen iso kolahdus, että omassa elämässä niin isossa asemassa ollut ihminen unohti minun lapseni suuren päivän. Lopulta hän ilmestyi omien lapsiensa kanssa meille - noin seitsemän maissa illalla. Pieneltä juhlijalta oli silloin voimat jo aika ehtyneet.
Sen jälkeen hommat eivät oikeastaan edes palautuneet ennalleen. Tämän vuoden puolella välit alkoivat tulehtua lopulta jollain peruuttamattomalla tapaa, kun elämä tuntui läiskivän avokämmenellä naamalle hänen kauttaan, ja hänen ajattelemattomuutensa vain korostui entisestään. Tilanne eskaloitui - emme olleet missään yhteyksissä yli kuukauteen. Koko tilanne levisi käsiin siinä kohdin, kun huomasin, ettei tämä, kyseessä ollut nainen kutsunut minua poikansa - minun kummipoikani - syntymäpäiville. Tuntui aika pahalta.
Tämän jälkeen käytiinkin asioita sitten läpi. Tilanne kaatui - tietenkin - täysin minun syykseni, mitäpä en ollut pitänyt häneen yhteyttä. Selitin oman näkökulmani ja vastaukseksi tuli lähinnä omituisilta kuulostavia selityksiä ja hataria argumentteja. Juttelin aiheesta miehen ja muiden ystävieni kanssa, ja jokin avasi silmät. Eihän tämä nyt näin voi mennä. Oikeastaan silloin ymmärsin, että asiat on läpi vuosien sälytetty juuri minun harteille - mikään ei ole hänen syytään. Yksityiskohtiin menemättä lienee kuitenkin turvallista sanoa, että olen antanut tälle ihmiselle paljon itsestäni, elämästäni ja ajastani - olen auttanut hädän hetkellä vaikka sitten keskellä yötä, omien unieni ja mukavuuksieni uhallakin.
Tällä hetkellä tilanne on se, ettemme ole enää missään tekemisissä keskenämme. Minulla on suunnaton ikävä kummipoikaani ja haluaisin voida olla edelleen osana hänen elämäänsä, mutta melko vaikeaahan se on. En myöskään koe, että minulla olisi anteeksipyydettävää, sillä en missään vaiheessa ole sortunut loukkaamaan (entistä?) ystävääni - olen kyllä perustellut näkökulmani ja sen, miksi minun ei ole hyvä olla hänen lähellään ja miksi tarvitsen tilaa.
 |
| Onnea on ajella pimenevässä illassa yhdessä maailman rakkaimman tyypin kanssa Kalliovuorilla. |
 |
| Onnea on koti, takkatuli, pehmeä nojatuoli ja itsensä sivistäminen. |
 |
| Onnea on ystävien kanssa vietetty ilta Suomen suvessa. |
 |
| Onnea ovat myös utahilaiset aavikot. |
On vaikea olla väittämättä, etteikö minulla olisi ikävä häntä. Tottakai minä ikävöin häntä - hän oli suuri osa elämääni melkein kokonaisen vuosikymmenen. Olimme hyvin läheisiä, teimme yhdessä paljon ja koimme lukuisia asioita. Ymmärsin kuitenkin pitkälti muiden läheisteni avulla sen, että välillä minun täytyy ajatella myös itseäni. Saan olla terveellä tavalla itsekäs, saan seisoa omilla jaloillani ja puolustaa itseäni. Jos joku tai jokin satuttaa minua jatkuvasti, vie energiani ja aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää mieltä, on aika päästää irti.
En minä ovea kuitenkaan ihan lopullisesti ole sulkenut ja lukinnut - mistä sitä toisaalta tietää, vaikka onnistuisimmekin löytämään yhteisen sävelen vielä tulevaisuudessa. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että olemme asian täysin eri ääripäissä ja katsomme koko asiaa ihan eri suunnista.
Olen toisaalta myös äärimmäisen onnekas monellakin eri mittarilla mitattuna. Minulla on maailman paras puoliso, minulla on myös maailman paras ja ihanin tytär ja olen joka aamu herätessäni innoissani päästessäni takaisin töiden pariin. Minulla on elämässäni ihania ihmisiä ja ystäviä, jotka tuovat valoa niiden harmaampienkin päivien keskelle ja piristävät jo yksin olemassaolollaan. Saan elää osana monikulttuurista perhettä ja parisuhdetta. Ja aiempaan palaten - menin toden totta naimisiin parhaan ystäväni kanssa, jonka kanssa hassutellaan, matkustellaan ja jaetaan asioita hyvistä huonoihin. En voi olla toisaalta unohtamatta myöskään vanhempiani, jotka ovat suunnattoman suuri tuki ja apu monessa asiassa. Lähisukuni - perheeni - on suunnattoman suurim vallaton ja äänekäs, mutta kovin rakas myös.
Jos sieltä kaiken hyvän keskeltä näin vuosien saatossa paljastui se yksi hieman epäsopivampi ystävä, ehkä se ei kuitenkaan tarkoita maailmanloppua tai absoluuttista surkeuteen vaipumista. Saan kuitenkin olla onnellinen niin monista eri asioista ja siitä, että olemassaolevat ystäväni todella ovat täällä minua varten, aivan kuten minäkin olen täällä heitä varten. Eipä se ystävyys kuitenkaan ole vain yhdestä ihmisestä kiinni - kyllähän sen onnistumiseen kuin epäonnistumiseenkin vaaditaan aina kaksi ihmistä. Vähintään. Aika useinhan sinne soppaan änkee vielä muutama muukin osapuoli lusikkaansa...
"A friend is someone who gives you total freedom to be yourself — and especially to feel, or not feel.
Whatever you happen to be feeling at any moment is fine with them. That's what real love amounts to
- letting a person be what he really is."
-- Jim Morrison
 |
| Onnea on matkustelu ja lentokoneet. |
 |
| Onnea on hyvä ruoka (joka saa pelkästään katsoessa veden kielelle). |
 |
| Onnea on myös oma, rakas ja vähän höpsähtänyt koiraeläin. |
6 kommenttia
Usein sitä lukee juttuja siitä, kuinka pitäisi karsia elämästä sellaiset asiat ja ihmiset, jotka vain aiheuttaa ahdistusta tai on pelkästään negatiivisia. Hyvä vinkki, mutta vaikeampi toteuttaa tosielämässä. Harvalla lapsuudenystävät varmaankaan säilyvät aikuisuuten asti, mutta välien poikki pistäminen kertaheitolla ei kyllä ainakaan musta ole kovin helppoa kun yhteistä historiaa on vuosia. Itse huomaan esim. vieläkin näkeväni silloin tällöin unia vanhoista ystävistä, joiden kanssa välit mennyt poikki ja hiipuneet. En tunne välttämättä kaipaavani heitä elämääni, mutta kai nämä unet jotain kertoo kuitenkin...
VastaaPoistaMä mietin tuota sananpartta juuri silloin, kun pähkäilin, mitä tehdä tämän asian kanssa. Se on kieltämättä todella vaikea lähteä toteuttamaan! Etenkin, kun ne asiat harvoin on ihan mustavalkoisia. Helpompaahan se olisi ollut, jos mikään ei sen ihmisen kanssa olisi toiminut tai ollut mukavaa, mutta kun niitä hyviäkin puolia tosiaan oli, paljonkin.
PoistaTuo muuten on jännä! Mä tässä just yks päivä mietin yhtä ystävää, jonka kanssa välit kylmeni ihan typerästä syystä. Välillä tuntuu siltä, että olis pitkästä aikaa kiva ottaa yhteyttä ja vaihtaa kuulumisia - ja välillä taas tuntuu, että ehkä vaan on parempi näin. Katsoo nyt, mitä tässä sitten päätyy tekemään...
Ystävyyssuhteet, huh miten vaikea sana vaikkei niin kuvittelisikaan. Mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän osaa ystävyyttä arvostaa ja todellakin tajuaa, ettei se määrä vaan se laatu. Oon kokenut samaa mitä sinäkin, kaverit on jossain vaiheessa sanoneet, et anna olla erään henkilön kanssa, mut se on oikeasti vaikeaa. Vaikka se on todella kuluttavaa aina pettyä uudestaan ja uudestaan katteettomiin lupauksiin tai syytöksiin et kaikki on aina mun vika, niin miksi ei vaan osaa päästää irti? Energiaa voisi käyttää niin paljon paremmin. Ehkä olen vain liian kiltti ja olenkin, kyllä mä sen tiedän.
VastaaPoistaMulla on pari ystävää ihan ala-aste/yläasteiästä jäänyt, tosin taukoa on välillä ollut mut sitten ollaan taas löydetty toisemme. Ystävyydessähän on just se parasta, ettei tarvi olla joka päivä tekemisissä ja vaikka olisi ollut taukoakin, niin siitä se vaan sujuvasti jatkuu.
Näin vanhempana sitä huomaa tosi nopeasti tuleeko jonkun kansaa juttuun vai ei ja antaa suosiolla vaan olla, jos tuntuu ettei tästä mitään tule.
Olkaamme siis kiitollisia kaikille rakkaille ystäville <3
Sanopa hei muuta! Niitä oikeita ystäviä oppii kyllä arvostamaan ihan eri tavalla sen jälkeen, kun ottaa muutaman isomman kolhun ystävyysrintamalla ensin. Se irtipäästäminen on vaan ihan järjettömän vaikeaa, mutta ainakin tällä hetkellä musta tuntuu, että toisaalta myös ihan sen arvoista. Aluksi sitä mietti, teinkö mä ollenkaan oikein, mutta niin... Ehkä mä kuitenkin tein. :)
PoistaMeillä oli ala-astekin niin pieni, että meitä oli samalla luokalla mun lisäkseni vain 4 muuta - kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Tiedän kyllä suurin piirtein, mitä heille kuuluu, mutta yhteyttä ei olla pidetty. Toisaalta ehkä vähän harmikin, sillä muistelisin, että toisella näistä 'pojista' on vaimo Suomen ulkopuolelta. Jotain erikoista ilmeisesti meidän kyläpahasen vesijohtovedessä, koska me kaksi ei olla edes ainoita, jotka on löytäneet sen oman puolikkaansa Suomen ulkopuolelta... :D
Mutta joo - mä allekirjoitan ehdottomasti kaiken tuon, minkä sanoit! :) Eläköön ystäville ja elämälle. <3
Hyvä kirjoitus. Harmi juttu, että tuo meni nyt noin, mutta ihan ymmärrettävää. Joskus on vaan parempi ottaa etäisyyttä. Jonkun kanssa taas ehkä ei vaan niin synkkaa, niin turha väkisin yrittää mitään läheistä suhdetta pitää yllä. Tai sitten on vaan muita syitä, miksi yhteydenpito vain jää eikä enää olla tekemisissä. Ei nuo tosiaan ole kovin yksinkertaisia asioita. Pitää vain sitten keskittyä niihin ihaniin ystäviin, joita ympärillä on.<3
VastaaPoistaMä en tajua, minne mun oma kommentti oikein hävisi! Argh! Mä nimittäin kommentoin sulle jo eilen tähän tahaisin, ennen kuin ehdin postatakaan...
PoistaJoka tapauksessa, kiitos! :) Tuo on kyllä niin harvinaisen totta, että juuri niistä ihanista tyypeistä kannattaa, ja pitääkin pitää kiinni. Elämään mahtuu niin paljon ikävää ja pahaa, että niistä hyvistä aurinkoisista hetkistä on ehdottomasti pakko ottaa ihan kaikki irti! <3