Olen aika monesti maininnutkin jo, että lauantait ovat minulle (yleensä) viikon ainoita vapaapäiviä. Tämä tarkoittaa sitä, etten mielelläni liiku kotoa yhtään minnekään. Päin vastoin - mitä tukevammin saan pitää elintasoa kerryttäneen takalistoni kiinni sohvassa, sen parempi. Tänä lauantaina minulle kuitenkin iski pakottava tarve saada jotakin hyvää. Jääkaappi huusi tyhjyyttään kaikista muista, paitsi terveellisistä aineksista ruoanlaittoa varten, joten tilanne vaati pikaista korjaamista.

Niinpä otin suunnaksi pitkästä aikaa meidän lähimmän lähikaupan. Yleensä käyn muutaman kilometrin pidemmällä, fiksujen teiden päässä - toisin sanoen, asvalttitien ulottuvilla olevassa ruokakaupassa, joka on ihan kohtuullisen kokoinen peruselintarvikkeiden hankintaan. Eilen päätin oikaista kilometreissä, mutta käydä seikkailulla - routivan, keskellä metsää kulkevan pikkutien päästä löytyy miniatyyrimarket, joka on ainakin tällä haavaa pienin tietämäni Sale.

Vaikka tarkoitus olikin vain hankkia porkkanakakkuun tarvittavat ainekset, tarttui mukaan vähän muutakin. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi ollut yhtä vallattomalla seikkailumielellä, joten minulla ei alkuun ollut mitään käsitystä tämän pientäkin pienemmän puodin valikoimasta. Yllätyin positiivisesti, sillä lopulta kärrystä löytyi pestopullia, wieninleikkeitä, tonnikalapizzaa ja mozzarellatikkuja; toisin sanoen kaikkea elintärkeää, terveellistä ja tarpeellista. Toisaalta, kuten kuvasta näkyy, löytyi (superpienistä) kärryistä aika paljon muutakin - esimerkiksi luomuvehnäjauhoja, valkeaa- ja ruskeaa sokeria, päärynänpuolikkaita, tuorejuustoa, kananmunia ja voita.

Näyttipä kaupassa olevan kaiken tämän lisäksi vielä uusi myyjäkin. Minun edelläni olevalle miehelle hän meinasi jättää antamatta kympin verran takaisin, minulla laskuvirhe jäi onneksi vain kymmeneen senttiin. Ihmeellisintä koko hommassa tosin lienee se, että uusi kassaneiti näpytteli kaikki nämä laskimelle, eikä hän laskenut mitään päässään. Ja tästäkin huolimatta rahoissa tuli näin paljon heittoa. Ärsyynnyskerrointa lisäsi jonkin verran sekin, että hän pakkasi kaikki ostokseni niiden kahden muovipussin päälle, jotka ostoksia varten nappasin - varsin kätevää! Ehkä eniten ihmetystä herätti kuitenkin se, ettei hän edes tarjoutunut antamaan takaisin puuttuvaa kymmensenttistäni. No joo - koska kyse tosiaan ei ollut useammasta eurosta, en halunnut alkaa napista, mutta kieltämättä tämä aiheutti pientä ihmetystä.

Muuten kauppareissu olikin oikein nautinnollinen - oli oikeastaan jopa hauskaakin ajella keskellä metsää, pienellä tiellä - sellaisella, jota hädin tuskin on kartallakaan. Mies aika usein naureskeleekin, että mulla on jokin ihan omanlaiseni geeni näissä asioissa. Ja kieltämättä, onhan se nyt saattanut perityä edelliseltä sukupolvelta meikäläiselle, mutta mitään sen kummempaa en sitten suostukaan myöntämään.

Porkkanakakkukin oli muuten ihan hyvää - ja sitä löytyy edelleen jääkaapista. Taitaa olla aika ottaa palanen.