Olen ollut lievästi sanoen hämmentynyt siitä ajatuksesta, että meillä kasvaa monikulttuurinen lapsi. Se reppanahan kasvaa Suomessa, suomalaisten ympäröimänä ja hyötyy parhaillaan yhdestä maailman parhaista koulutusjärjestelmistä. Vaikka lapsi monikulttuurinen onkin, suurin osa vaikutteista on täysin suomalaisia.

Aluksi tuntui siltä, että koko homma menee yli hilseen. Kuinka minä pystyn opettamaan lapselle niin monia eri asioita ilman, että asiat menevät täysin sekaisin - kuinka me pystyisimme antamaan tyypille juuri oikeat palaset kummastakin kulttuurista? Ihan mahdottomaltahan se tuntui. Kuinka kahden kielen sekamelskaan muka pystyisi onnistuneesti sopeutumaan - siis siten, että kaikki tulisivat kuulluiksi ja kumpikin kieli pysyisi virheettömänä?

No - se on ehkä sanomattakin selvää, ettei kaikki tietenkään niin yksinkertaisesti suju. Anglismeja eksyy suomeen ja toisaalta englanniksi tulee ainakin itse sanottua joitakin asioita niin käsittämättömän tökerösti, ettei mitään tolkkua. Ja silti, kieli on vain yksi pieni osa siitä kokonaisuudesta, joka meidän pitäisi pystyä tuolle ihmisenalulle tarjoamaan. Näkyvin - tai ainakin yksi näkyvimmistä - se kuitenkin on, mutta ainoa ei suinkaan. Siinä vaiheessa, kun ymmärsin jättää oman pingottamiseni ja täydellisyyden tavoittelun vähän vähemmälle, alkoi homma sujua huomattavasti paremmin. Asiat löysivät omat paikkansa ja lopulta tasapaino löytyi melko itsestään.

Meidän monikulttuurisuutemme tulee pienistä palasista. Siitä, että lapsen iltapalabanaanin päälle sipaistaan vähän maapähkinävoita, tai että hän saa paahtoleipänsä voin sijasta marmeladilla. Siitä, että tietyt fraasit tulevat kotona vain tietyllä kielellä, joillakin asioilla on nimi vain yhdellä kielellä. On se sitten suomi tai englanti.

Toisaalta, meidän taloudessamme myös mittayksiköitä käytetään sekaisin. Lapsi on oppinut kuulemaan, että me aikuiset puhumme maileista kuin kilometreistäkin ja toisaalta, painotkin ovat summittain kiloissa ja paunoissa. Näitä vilisee puheessa sekalaisesti vähän sen mukaan, millä kielellä keskustelua on milloinkin aloitettu, tai mikä sillä hetkellä vain luontevammalta sattuu tuntumaan. Miehelle asiat kääntyvät helpommin amerikan malliin, minä taas suosin ehdottomasti metrijärjestelmää kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Lämpötilojakin lapsi ymmärtää kohtalaisen sujuvasti kummallakin tapaa, mutta käyttää itse selvästi mielummin celsiuksia. Mittari kääntyy kumpaankin suuntaan, joten ongelmia ei pahemmin pääse syntymään - ja sanoo tyypille ulkolämpötilan sitten kumpaan tahansa yksikköön, suurin piirtein oikeat vaatteet löytyvät päältä joka tapauksessa.

Juhlien ja juhlapyhien puolesta meillä tilanteen mukaan yhdistellään tai valikoidaan. Suomen itsenäisyyspäivä on harras ja hiljainen, heinäkuun neljäntenä puolestaan juhlitaan ja lähdetään pienelle piknikille. Pyhää Urhoa meillä tuskin juhlistettaisiin, jos aikuiset eivät sattuisi olemaan juuri Suomesta ja USA:sta, mutta toisaalta periamerikkalainen perhe tuskin juhlisi meidän juhannustamme. Jouluun kuin pääsiäiseenkin yhdistyy kätevästi tapoja kummastakin kulttuurista, aivan kuten uuteen vuoteenkin ja syntymäpäiviin. Vappua juhlitaan suomalaisittain, ja meidän rakasta veteraaniamme muistetaan aivan erityisesti kerran vuodessa pienellä ekstrahemmottelulla.

Lapsi ei ole kuullut koko elämäänsä läpeensä molempia kieliä. Englanti on tullut kotoisammaksi ja tutummaksi viimeisimpien vuosien aikana, mutta ei suinkaan aivan vauvasta saakka. Vaikka suomi siis selkeästi onkin juuri se oma kieli, ymmärtää neiti sujuvasti eri ilmaisuja englanniksi ja sanoo itsekin simppeleitä fraaseja englantia käyttäen, mutta ei ole suomen voittanutta. Välillä tyttö yllättää meidät molemmat salakuuntelutaidoillaan - ja me kun oletimme, ettei pikkutyyppi vielä sentään ihan just sitä keskustelua olisi ymmärtänyt...

Toisaalta, meille molemmille myös tietty siveellisyys on ollut aina tärkeää. En nyt puhu siitä, että asioista ei saisi puhua niiden oikeilla nimillään tai pitäisi turhaan sievistellä - lähinnä puhun nyt pukeutumisesta. Olen itsekin melko tarkka siitä, mitä päälleni laitan - en missään tapauksessa mitään sellaista, missä näkyy turhan paljoa dekolteeta ja kesälläkin peitän myös käsivarteni. Myös neiti kokee saman kohtalon - ei napapaitoja tai liian lyhyitä shortseja. Lapsen pitää saada olla lapsi, mutta itseään voi ilmaista vaatteiden kauttakin aivan eri tapaa, kuin niiden niukkuudella.

Olemme myös tehneet alusta asti selväksi, että on ihan okei näyttää tunteitaan. On ihan okei myös kertoa asiansa suoraan ja kiertelemättä - toisaalta pieni pehmennys on välillä hyvästä sekin. Kaiken a ja o on myös kohteliaisuus, ja tästä emme ole missään vaiheessa suostuneet joustamaan. Neiti on kuitenkin melkoisen ulospäinsuuntautunut jo ihan muutenkin, joten oikeastaan tätä on tarvinnut vain hioa, ei suinkaan opettaa alusta alkaen. Tyypillinen suomalaislapsi kun on hiljainen ja ennemmin hieman ujonkin puoleinen, on meidän suomalaisemme sen sijaan (vähän turhankin) kovaääninen ja hersyvä. Eläväinen. Suomalainen kulttuuri opettaa hiljaiseen hyväksyntään, vetäytymiseen ja siihen, että huolehditaan vain omista asioista. Olemme yrittäneet antaa lapselle eväitä myös asioiden toisenlaiseen kohtaamiseen - siihen avoimmuuteen, johon törmää Yhdysvalloissa jo ihan kaupan kassallakin.

Ennen kaikkea kaksi länsimaista kulttuuria yhdistyy arjessa yhteen niin sulavasti, ettei sitä ehkä itsekään tule kovin aktiivisesti ajatelleeksi. Me olemme tehneet paljon kompromisseja kumpaankin suuntaan, eikä kumpikaan meistä aikuisista ole joutunut luopumaan mistään itselleen äärimmäisen rakkaasta ja tärkeästä. Päin vastoin, meidän tapamme, pyhämme ja arkemme ovat vain rikastuneet aiemmasta! Kumpi kumpaakin kunnioittaen, sillä aika harvoin yksi lopulta sulkee toista pois.

Ja jos ihan totta puhutaan, olen aika ylpeäkin meidän monikulttuurisesta neidistämme. Hän saa lopulta melkoisen suuren lahjan nähdä uniikilla tapaa kahta erilaista, ja silti melko samanlaista maailmaa.