Vähän aikaa takaperin harmitti aika paljon. Jotenkin vain tuntui siltä, että kaikki menee päin honkia ja mikään ei suju oikein. Tuntui, että asenneruuvia sai väännellä oikeaan asentoon aika paljonkin, ja sekään ei silti oikein auttanut. Harmitti silti.

Olen valittanut pitkään siitä, kuinka Suomessa asiakaspalvelun taso on usein ihan käsittämättömän surkeaa. Sitä, kuinka ikävöin Wincon kassaneitejä- ja setiä, jotka jaksoivat pelkällä jäätelönhakureissulla jututtaa ja kysellä kuulumisia. Tiedä sitten, johtuuko tämä jostakin kummallisesta amerikanisaatiosta vai jostain aivan muusta, mutta olen saanut yllättyä useammankin kerran suomalaisesta asiakaspalvelusta - positiivisesti. Väitän silti, että läheskään kaikkialla tämä ei toimi aivan näin, mutta on meillä täällä maaseudulla, puiden ja peltojen keskellä asiat lopulta aika hyvin.

Vaikka viimepäivinä onkin myrskynnyt, kesä on näyttänyt vihreyttään.

Viimeisin yllätys tuli pari päivää takaperin. Minulla oli pitkään kaivattu ja paljon odotettu vapaapäivä, enkä todellakaan suunnitellut siirtyväni minnekään neljän seinän sisältä. Löysin kuitenkin pakastimesta pussillisen puolukoita, ja vispipuuro alkoi vähän himottelemaan. Olin edellisillasta asti himoinnut myös Spritea, juustoa ja Kindereitä - niinpä päätin laittaa vähän siistimpää päälle ja käydä kaupassa. Siinä lähimmässä lähikaupassa, josta olen kirjoittanutkin jo aiemmin tänä vuonna.

Sain jälleen kerran kaiken tarvitsemani, ja vielä vähän enemmänkin. Alkuun kaikki meni täysin tavallisia reittejä - tervehdin, hymyilin, kerroin maksavani kortilla ja etten tarvitsisi kuittia. Alkaessani pakkailla ostoksiani kassaneiti alkoi kuitenkin jutella - äherteli lottokuponkien parissa, jotka eivät millään meinanneet kestää paikoillaan pienessä korissaan. Naurahdin, ja siitä se juttu sitten oikeastaan alkoihin. Myyjätär valitteli, kuinka hitaasti päivä oli mennyt - niin, monet varmasti ovat joko potemassa juhlimisen jälkeistä krapulaa tai lakkiaisista ja valmistujaisista jääneitä ruokia rääpitään kotona. Kun puhe kääntyi työntekoon, kääntyi se jostakin magneettisesta vetovoimasta johtuen myös asuntokauppaan. Ja siinä me sitten juteltiin - seuraavat kymmenen minuuttia meni niitä näitä lörpötellessä. Puhuttiin siitä, kuinka vilkkaasti ihmiset ostelevat asuntoja, kuinka ihmiset eivät eksy kauppaan - toisaalta juteltiin myös siitä, kuinka kiva ilma viimeisimpinä viikkoina on ollut.

Vasta autolle takaisin päästessäni tajusin, kuinka hyvän mielen tuo pieni juttutuokio saikaan aikaan. Ei se näköjään vaatinut muuta, kuin yhden positiivisen ja mukavan ihmisen, joka taisi itsekin kaivata vähän juttuseuraa. Toivottavasti samanlainen rupattelukulttuuri rantautuisi vähän muuallekin, kuin tänne meidän maalaisten keskelle - olisi mukavampi nähdä kaupungillakin enemmän hymyileviä kasvoja ja toisistaan huolta pitäviä ihmisiä.