Olen aika tietoisestikin vetänyt melko tiukan rajan minulle ja blogi-minulle. Blogiminä on kyllä ihan sama minä, joka täällä ruudun takana on - useammastakin eri syystä olen kuitenkin kohtalaisen nihkeä jakamaan täysin tarkkaa tietoa esimerkiksi tarkoista koordinaateistamme, nimestäni kokonaisuudessaan kuin toisaalta myös tarkoista spekseistä esimerkiksi iän suhteen. Kysyä saa aina, mutta haluan joka tapauksessa pitää huolen yksityisyydestä tiettyyn rajaan asti.

Olen aina kärsinyt harvinaisen sukunimen syndroomasta. Suomalainen tyttönimeni oli hyvin harvinainen - meitä löytyy yhä alle 100. Nykyinen sukunimeni puolestaan on kohtalaisen tunnettu, joskaan ei äärimmäisen yleinen - englanninkielisessä maailmassa. Suomessa meitä taitaa olla vajaat 18, mikäli muistan oikein. Hassuinta koko hommassa on ehkä kuitenkin se, että jollakin reilusti keski-ikäisellä australialaisrouvalla on täysin identtinen nimi nykyiseni kanssa! Kummallisia naamakirjahuomioita... Mutta mitä tällä haen takaa? Sitä, että jo pelkästään etunimi-sukunimi -kombolla minut löytää takuuvarmasti paitsi somesta, myös sen ulkopuoleltakin. Vaikka bloggaaminen kivaa onkin, pysyn mielummin puoliaaveena kuin paljastan elämäni kokonaisuudessaan julkisesti. En ehkä monelle, mutta riittävän monelle joka tapauksessa.


Toisaalta asumme myös sen verran pienellä paikkakunnalla, että meidän paikantamisemme ei vaadi kovinkaan suuria salapoliisintaitoja siinä kohdin, mikäli menen turhan yksityiskohtaiseen tietoon. Ikä puolestaan kuuluu silkkaan mukavuusalueeseeni - olenhan sentään ylittänyt rajapyykin, jonka jälkeen olen ikuisesti kaksvitonen.

Varsinainen syy ja ajatus tämän tekstin taustalla on kuitenkin silkka huoli. Muistan omasta lapsuudestani (luoja, kuinka vanhalta tämä saakin minut kuulostamaan - juuri silloin lapsena itse nauroin sitä, kuinka vanhemmat ihmiset vertasivat nykyhetkeä omaan nuoruuteensa...) sen, kuinka nettiin pääsy oli rajallista ja siitä maksettiin minuutti minuutilta, ja netin käytön aikana puhelinlinjat olivat varattuina. Oltiin naiiveja, ei ymmärretty netin vaarallisuutta ja mahdollista käyttöä jonkinlaisena aseena.

Olen hieman kauhullakin katsellut, kuinka sosiaalisen median ihmemaassa nuoret ihmiset - lapset - jakavat auliisti tietoa itsestään. Facebookin julkinen profiili kertoo kaiken lähes tarkkaa osoitetta myöten, kuvat ovat vähintäänkin paljastavia ja itsestään kerrotaan julki kaikki, ja vieläpä huolettomasti. Kotia tägätään julkisiin kuviin osoitteen ja tarkan sijainnin kera. Mitä puolestaan nuoremman sukupolven blogeihin tulee, myös siellä kaikki on julkista. Oma nimi kokonaisuudessaan, sijainti lähes talonnumeron tarkkuudella, kaikki lempiväristä inhokkiruokaan. Kaikki on valmiina tarjottimella, ja joku kaikkea tätä röyhkeästi hyväksikäyttävä ihminen ei joudu tekemään turhan suurta salapoliisityötä päästäkseen hyvinkin lähelle kohdettaan. Onko kyse siitä, että netistä ei valistettaisi nuoria? En ihan täysin usko tätä, mutta monet nuoret ehkä ovat liian naiiveja ymmärtääkseen, mitä kaikkea netti tuo mukanaan. Mitään nettiin laittamaansa ei ikinä saa pyyhittyä kaikkialta - vaikka sitä ei fyysisesti enää näkisikään.

Juuri tästä syystä olen tehnyt oman linjanvetoni. En julkaise kasvokuvia itsestäni tai perheestäni, en myöskään viittaa puolisooni tai lapseeni suoraan nimellä tai millään muullakaan täyteen tunnistettavuuteen viittaavalla. Jos lapsi haluaa itse joskus julkaista omassa somessaan kasvokuviaan, hän saa puolestani itse kantaa tästä vastuunsa - avustan häntä kyllä, mutta vastuu jää hänelle itselleen. Mies puolestaan on itse aikuinen ihminen, eikä muutoinkaan välitä suuremmin sosiaalisesta mediasta - miksi siis sotkisin häntä blogiinkaan millään suurella, henkilökohtaisella tasolla?

Olen rehellisesti sanoen hyvin huolissani nuorten nettikäyttäytymisestä. Vaaroja ei ymmärretä, tai niistä ei haluta välittää. En tiedä, kumpi lopulta on pahempaa - välinpitämättömyys, vai tietämättömyys.