Viimeaikainen Orlandon ammuskelu on aiheuttanut keskustelua meidän taloudessamme. Luonnollisestikaan tämä ei kuitenkaan ollut ainoa tapahtuma, joka herätti ajatuksia - väkivaltaa, terrorismia ja pahuutta tuntuu olevan tällä hetkellä ympäri maailman, eikä yksikään paikka ole toista tärkeämpi tai vähäisempi. Mieheni taustan tietäen on kuitenkin enemmän kuin ymmärrettävää, että erityisesti sotilaallinen puoli aiheesta kiinnostaa. Tai ehkä paremminkin sanoen, se sotilaallinen puoli hänessä nostaa päätään.

Yksi viimeaikaisimmista väkivallanteoista noussut kysymys kuitenkin on se, kummalla puolella sitä tässä ollaan - aseiden kannalla, vai ei?

Olen harvinaisen tietoinen siitä stereotypiasta, joka amerikkalaisista vilisee - asehulluja kaikki. Tällä on varmasti perääkin, mistäpä moinen muuten olisi jalansijaa saanut. Karkeasti sanoen porukka jakautuu kuitenkin hyvin selvästi kahtia - niihin, jotka kannattavat aseita viimeiseen saakka ja toisaalta myös niihin, jotka eivät millään tavalla koe aseiden olevan tarpeen. Ääripäät ovat hyvin kaukana toisistaan, ja tämä piirtää jopa veteen harvinaisen selvärajaisen viivan.

Aselait vaihtelevat osavaltiosta toiseen, ja minä en oikeastaan pysty tässä vaiheessa sanomaan tai ottamaan kantaa mihinkään muuhun, kuin Utahin aselakiin. Mieleen tulee väkisinkin erityisesti yksi keskustelu illalta, jolloin vain istuskelimme sohvalla ja katsoimme televisiota. Mies katseli ovelle tyynen rauhallisesti ja kysyi, tietäisinkö, mitä minä saisin tehdä jonkun tunkeutuessa luvatta kotiimme. Mielessä pyöri hyvin suomalaisia, korrekteja tapoja kohdata ja käsitellä tilanne - tietenkin. Niin, voisin soittaa hätänumeroon ja yrittää saada sitä kautta virkavallan paikalle mahdollisimman nopeasti? Voisin toisaalta myös itse yrittää tarttua johonkin mahdollisimman uhkaavaan, ja säikäyttää tunkeilijan matkoihinsa?

Kuten arvata saattaa, sain osakseni lähinnä naureskelua ja huvittuneita ilmeitä. Minä kun kuulemma voisin hakea toisesta huoneesta aseen, tähdätä ja ampua. Niin kauan olisin myös lain silmissä suojattuna, kunhan tunkeutuja olisi kasvokkain minua kohti, yhä kotiimme tunkeutumassa. Jos ryökäle kuitenkin ehtisi kääntyä toiseen suuntaan ja olisi jo matkaamassa takaisin ovea kohti, olisi ampuminen rikos. Minä olisin se rikollinen, se, joka kärsisi hyvin pitkää kakkua taatusti kovassa seurassa valtion hotellissa.

Ensin ajatus käsiaseesta ja minusta samojen seinien sisäpuolella oli kammottava. En pitänyt siitä oikeastaan yhtään - ajatuksissa siinsi lähinnä kauhuskenaariot siitä, kuinka unissakävellessäni tarttuisin aseeseen ja kaikesta kokemattomuudestani huolimatta onnistuisin aiheuttamaan täyden kaaoksen ja murhetta. Näin ei luonnollisestikaan koskaan käynyt, mutta välillä ajatus tunkeutui uniinkin saakka. 

Olenko minä koskaan itse ampunut? Olen - kokemukseni tosin rajoittuvat ainoastaan yhteen ja ainoaan käsiaseeseen, enkä ole ikinä edes pitänyt hyppysissäni mitään sen suurempaa asetta.  Olen itseasiassa myös kirjoittanut aiheesta - täällä. Suurimpana tekijänä hommassa oli se, että halusin itse uteliaisuuttani saada edes jonkinlaisen tuntuman asiaan - toisaalta halusin myös oppia edes perustiedot siitä, kuinka asetta pitäisi käsitellä ja mitä tulisi ottaa huomioon turvallisuuden kannalta. Ajattelin tämän hälventävän edes hieman sitä salaperäisyyden verhoa, joka aseiden ja ampumisen edessä oli minulle tätä ennen ollut. Se auttoi, mutta ei missään tapauksessa poistanut pelkoa, joka minulla oli aseisiin ollut aiemminkin. Pystyin kyllä ampumaan ja pitelemään asetta, mutta aika hirveää se silti oli. Ajatus siitä, että käsissä on ladattu ase... Se on samaan aikaan pelottavaa ja lamaannuttavaa.

Tekikö tämä minusta asemyönteisen, vai kääntyikö kelkka vastaavasti täysin toiseen suuntaan? Tähän on paha sanoa oikeastaan yhtään mitään. Tiedän mieheni kannan - ymmärrän sen ja arvostan sitä, mutta en välttämättä allekirjoita itse aivan kaikkia samoja väittämiä hänen kanssaan.

En ymmärrä alkuunkaan sitä, kuinka aseet poistaisivat väkivallan maailmasta. Mediassa esitetään argumentteja sen puolesta, että esimerkiksi kouluissa pitäisi olla aseita varmuuden vuoksi; puolustukseksi. Pointtinahan olisi tietysti se, että mahdollinen tunkeutuja saataisiin pysäytettyä nopeasti. Entä jos tällainen, puolustukseen käytettäväksi tarkoitettu ase päätyisikin vääriin käsiin? Poistaako väkivalta väkivallan? En usko tähän ollenkaan. Uskon puolestani siihen, että ihmisten pitäisi pystyä opettamaan toisiaan enemmän - se jos mikä vähentäisi paitsi ennakkoluuloja, myös tietämättömyyttä ja sitä kautta ongelmia.

Olen toisaalta myös sitä mieltä, että jokaisella on oikeus kokea olonsa turvalliseksi. Mikäli se vaatii käsiasetta kassakaapissa tai yöpöydällä, hei - se on ihan okei! Isoin ongelma ja ristiriita tässä minulle on tosin siinä, missä menee raja terveen ja sairaan välillä. Pystytäänkö rajatapaukset erottamaan niistä, jotka ovat vain peloissaan oman turvallisuuden puolesta? Aiheuttaako ase tässäkin tapauksessa vain enemmän vahinkoa kuin mitään positiivista?

Lienee aika monenkin toive, että tällaiset verilöylyt saataisiin loppumaan ja ihmiset voisivat jatkaa elämäänsä vailla pelkoa. Aseiden kanssa tai ilman, kukapa ei haluaisi tuntea olevansa turvassa.

Postauksen kuvat otoksia vähän eri ajoista Utahin South Jordanissa sijaitsevasta The Gun Vaultista.