Aika menee ihan hullun nopeasti. Muistan liiankin elävästi, miten kiduin neljä kokonaista kuukautta viime keväänä - jos tarkkoja ollaan, jopa vähän alle neljä kuukautta. 18. helmikuuta 2015 sanottiin miehen kanssa haikeat heipat Salt Lake Cityn kentän curbsidella, Suomessa kello taisi jo tuolloin olla aavistuksen seuraavan vuorokauden puolella. Kun vaihdot Dallasissa ja Lontoossa olivat takana, olin minä puolestaan torstai-iltapäivänä Suomessa hyvin pöllämystyneenä ja häkeltyneenä. Harmaus, loska ja kylmyys menivät luihin ja ytimiin saakka, enkä edes halunnut sopeutua takaisin Suomeen Utahissa yhdessä vietetyn ajan jälkeen. Harmitti ja ärsytti, eikä me millään tapaa oltu varmoja siitä, milloin ja missä taas pääsemme seuraavaksi olemaan yhdessä. Väläyteltiin jopa vaihtoehtoa siitä, että minä olisin ottanut ihan tosissani sen yhdensuuntaisen lipun Utahiin, mutta toisin kävi.

Maaliskuussa 2015 varmistui se, että mies tulee Suomeen pysyvästi. Meitä kumpaakin pelotti ihan perhanasti - miten se arki lähtisi sujumaan, kuinka me kaikki ottaisimme muutoksen vastaan? Vaikka ikävä oli kamalaa ja raastavaa, menivät päivät lopulta aika nopeasti asioita järjestellessä. Kävin kaappeja ja varastoja läpi, tein tilaa miehen omaisuudelle - soittelin Suomen päässä logistiikkafirmalle ja järjestelin omalta osaltani auton (ja tavaroiden) maahantuontia kontissa. Käytiin lävitse paperisotaa, joka Suomen kanssa väistämättä alkaisi, tein viimehetken hankintoja miestä varten. After shavea, petroleum jellyä, saippuoita, sukkia. Valmistauduin.

Helsinki, 5. kesäkuuta 2015.

Lappeenranta, kesäkuu 2015.

Ja jopa lentokentällä olo oli vielä tosi absurdi. Muistan, kuinka miehen lento oli myöhässä ja NYC:n kentällä virkailijat olivat vähän liiankin innokkaita ja meinasivat käännyttää miehen takaisin Losiin. Paluulipun päivämäärä kun hätyytteli lähellä 90 päivän aikarajaa... Lopulta sain mieheltä viestin siitä, että hän istui koneessa ja he pääsisivät kohta nousemaan. Suomessa oli melkoinen kevätmyrsky, ja pelkona oli lennon uudelleenreititys Tampereelle. Muutama tunti lisää ajoaikaa ei oikein houkutellut vähillä yöunilla. Mies boardasi koneeseen noin yhden ja kahden välissä yöllä, Suomen aikaa - minä heräilin vähintäänkin tunnin välein tsekkaamaan Flight radarista, missä mennään. Uudelleenreititystä ei tullut, joten minä parkkeerasin itseni HKI-Vantaan kentän Starbucksin viereen ja odotin. Muistan vielä, miten viestiteltiin Life in Marmaris -blogin Mintun kanssa - taisinpa melkein ajaa autonkin kaiteeseen Kehä III:lla siinä tekstaillessani... Minttu eli kuitenkin ihan hetki hetkeltä koko hommaa mun kanssani läpi, ja Minttu varmasti olikin pitkälti ainoa, joka mua piti siinä vaiheessa järjissäni.

Ensimmäiset halit olivat tosi epäuskoiset. Mies tuli viimeisien mahdollisten joukossa koneesta ulos ja jouduin odottelemaan tosi pitkään. Taisin hypätä tyypin kaulaan aika lennokkaasti, sillä joka ikinen mahdollinen laukku kaatui miehen jalkoihin. Taisipa siinä parit kyyneleetkin tulla, en minä sentään (ihan niin kova) karpaasi ole.

Pari päivää hotellissa Vantaalla, uuden opettelua ja Suomeen tutustumista. Oli siitä nimittäin jo sen verran aikaa, kun mies viimeksi oli Suomessa ollut. Ensimmäiset päivät ja toisaalta viikotkin menivät melko sumussa, epätodellisissa fiiliksissä - koska oltiin molemmat ihan vaan pitämässä kotia pystyssä, päästiin kiertelemään ja kaartelemaan ympäri Etelä-Suomea melko vapaasti. Välillä käväistiin Porvoossa ihan huvin vuoksi - ja juuri Porvooseen mies kovasti ihastuikin - välillä taas lähdettiin ihan eri suuntaan ja päädyttiin Lappeenrantaan ihastelemaan hiekkalinnoja. Mökkeiltiin, saunottiin ja uitiin - nautittiin Suomen kesästä. Kun ihan oikea arki koitti ja minä palasin takaisin töiden ääreen, alkoi toisaalta myös se todellinen haaste. Kaikki on kuitenkin mennyt paremmin kuin hyvin!

Olen nimittäin sen verran onnekkaassa asemassa, että mies tukee minua ja uraani 150% vakaumuksella ja kannustaa eteenpäin. Vaikka mies onkin opiskellut 2015 elokuusta aina 2016 toukokuuhun suomenkieltä yksityiskoulussa ja päivät ovat välillä venyneet hänelläkin, on mies aina huolehtinut meidän kotimme siistiydestä, pyykeistä, astioista kuin roskistakin. Minulta on viety tämä taakka siis kokonaan harteiltani - vuorostani minä saatan joskus herätä tarkoituksella hieman aikaisemmin ja yllättää miehen sillä, että hoidan tiskit jo valmiiksi ja viikkaan eiliset pyykit. Toisin sanoen, meidän arkemme on sulautunut hyvin nopeasti ja mutkattomasti toimivaksi kokonaisuudeksi, eikä siitä auta kuin kiittää parempaa puoliskoa. Suomi ei taatusti ole helpoin mahdollinen maa ulkomailta muuttajalle, olkoonkin kyse sitten länsimaalaisesta tai jostakin täysin erilaisesta kulttuurista Suomeen tulevasta henkilöstä.

Kotka, kesä-heinäkuu 2015.

Takapihaa joskus viime kesänä.

Missään vaiheessa tätä matkaa ei ole alkanut kaduttaa. Koskaan ei ole tuntunut siltä, että homma levähtää käsiin. Päin vastoin - minä tiedän, että minulla on kaverina sellainen tyyppi, joka ei peräänny tai tule toisiin ajatuksiin. Välillä kuuluu kiroamista siitä, miten pientä kaikki Suomessa on - tai kuinka raivostuttavia kapeat eurooppalaiset tiet ovat. Toisaalta kiitosta tulee puhtaasta hanavedestä, marjoista ja järkevän hintaisesta kalasta - kieltämättä meidän ruokailutottumuksemme ovat muuttuneet hieman jo siitäkin pakosta johtuen, ettei Suomesta saa kaikkia samoja elintarvikkeita kuin USA:sta.

Matkalle on mahtunut paljon ylä- kuin alamäkiä, monia riitoja ja paljon hampaidenkiristelyä. Milloin toinen on turhautunut toiseen, milloin puolestaan on ollut kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan perhanan huono päivä. Silti jokaisen päivän lopussa, vähintään, ollaan ymmärretty olla kiitollisia toisistamme. Siitä, että me voidaan ja saadaan olla samassa maassa, herätä samasta sängystä ja palata työ/koulupäivän jälkeen omaan, yhteiseen kotiin. Voidaan tehdä yhdessä ruokaa, istua sohvalla iltaisin vierekkäin ja viettää yhteistä aikaa (eli olla kumpikin koneet sylissä ja tehdä töitä - toinen Suomeen, toinen USA:n). Sokerikuorrutukseksi se menisi, jos väittäisin meidän arjen olevan jollain tavalla tarua ihmeellisempää. Ei se ole, mutta tuntuuhan se nyt ihan tosi hyvältä saada olla maailman parhaan tyypin kanssa yhdessä ilman sitä, että tarvitsisi murehtia lentolipuista tai lomien pituuksista. Muustakaan sellaisesta tympeästä.

Nyt me voidaan murehtia lomista ihan sillä, että minnepäin maailmaa lähdetään - tai kuinka kauan siellä voidaan olla. Yhdessä - mikä on aika kiva juttu sekin. Ja kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri tämä onkin ihan parasta tässä koko jutussa. Se, että voidaan olla yhdessä kelloon katsomatta. Vähän ehkä ottaa päähän muutaman päivän päässä odottava oleskeluluvan uusimisprosessi, mutta sen jälkeen ollaankin useampi vuosi turvassa byrokratialta. Ei se kai koskaan ole kivaa joutua todistelemaan muille sitä, että toista rakastaa.