Ajattelin jälleen muistella menneitä - onhan siitä sentään tasan vuosi aikaa, kun eräs New Yorkista matkalla ollut lentokone laskeutui aamusella Suomen maaperälle. Sen koneen saapumista jännitettiin ja odotettiin lähes tuskaisesti, sillä se merkitsi yhtä merkkipaalua. Kaukosuhde olisi loppu, me pääsisimme vihdoin eroon kahden maan välillä elämisestä ja kaikki normalisoituisi. Mulla oli aivan hirveä ikävä miestä, tyypin matkalaukussa mukana olevat tuliaiset polttelivat vähän nekin, ja toisaalta ihan myös se yhteisen ajan viettäminen.

Oli aika jännää. En saanut mitenkään unta yöllä, kun päivystin lennon lähtöä - ja tietysti ensimmäisestä lennosta alkaen. Tuntui ihan tuskastuttavalta, kun LA:n ja NYC:n välisellä lennolla ei toiseen luonnollisestikaan saanut yhteyttä. Jotenkin sitä kai jännäsi, että onkohan se ihan varmasti siellä koneessa kaikkine tavaroineen. Myös NYC - Helsinki -lento aiheutti omat sydämentykytyksensä, mutta onneksi niistä selvittiin hengissä.

Näin jälkeenpäin on tuntunut aika hassulta lukea omia ajatuksiaan. Tuntuu niin kaukaiselta, vaikka todellisuudessa siitä ei niin kovin kauaa edes ole.

4.6.2015 klo. 1.30 AM

Tänään on se päivä, jota on odotettu ikuisuudelta tuntuva aika. Tämän päivän jälkeen meidän ei tarvitse stressata pätkääkään siitä, kumpi matkustaa kumpaan maahan tai kuinka kauan joudutaan olla erossa toisistamme - ei myöskään tarvitse miettiä sitä järjetöntä rahamäärää, jonka niihin lentolippuihin saa upotettua varsin nopeasti. Ei murheita datarajoituksista, ei ikäväitkuja, saati sitten ihan hirveitä hyvästejä lentokentällä.

Kirjoitan tätä nyt tosin vähän useammassa osassa. Tällä hetkellä kello on vähän jälkeen kahden - mun oli tarkoituksena olla näitä aikoja jo nukkumassa, mutta toisin kävi. Miehen lento Los Angelesista New Yorkiin oli täysin ajallaan ja sujui ongelmitta, mutta tätä New Yorkista Helsinkiin tulevaa lentoa on nyt stressattu melko lailla. Ensin ilmoitettiin tunnin viivästyksestä - sen jälkeen siitä, että kohdekenttä vaihtuu kokonaan. Nyt kohdekenttä on kuitenkin jälleen Helsinki-Vantaa, mutta kone on edelleen tukevasti JFK:lla ja matkustajat edelleen odottamassa boardingia. Viimeisin väliaikatieto mieheltä on tunti sitten, olen yrittänyt sen jälkeen kärttää tietoa lennosta minkä olen ehtinyt, mutta tyypistä ei ole kuulunut mitään.

Olivat ottaneet tarkempaan syyniin passia tarkastaessa, kun 90-päivän raja on niin lähellä ylittymistä. Voi voi, harmin paikka - siellä ne peräänkuuluttelivat sitä, että EU-alueelta on sitten myös poistuttava sen yhdeksänkymmenen vuorokauden jälkeen. Too bad, että siinä vaiheessa meillä on (toivottavasti...) oleskelulupahakemus jo vetämässä ja uudet sormukset sormissa.

Nyt ei kuitenkaan auta kuin odotella. Ilmeisesti täällä Suomessa riehuva myrsky (tuulet) viivästyttivät alun alkaen lentoa, mutta tämänhetkisestä viivästyksestä ja sen syistä ei ole mitään tietoa. Ei tässä nyt muuten mitään, mutta kun mulla olisi jo aika kova polte päästä halaamaan sitä miestä, ja ihan vaikka vaan nuuhkimaan sitä. Olemaan siinä sen vierellä. Pitämään sitä kädestä, kun juoksutan sitä raasua ympäri kauppoja.

Jos kohta nappaisi puhelimen entistäkin tiukemmin käteen, yrittäisi kohdistaa kaiken tahdonvoimansa viestin saamiseen ja suuntaisi koneen nousun jälkeen suihkuun ja unille.

4.6.2015 klo. 6.40 AM

Hereillä, joten kuten. Lento lähti lopulta kaksi tuntia myöhässä, joten ehdin lopulta nukkua kokonaiset kolme tuntia. Lento sanoo olevansa kolmen tunnin ja kahden minuutin päästä Helsinki-Vantaalla, eli ei luojan kiitos tullut uudelleenreititystä. Nyt alkaa hahmottua ihan tosissaan, että tässä tää on. Niinkuin nyt. Vatsa heittää kevyttä (...ai kevyttä? ...) kuperkeikkaa ja kädet tärisee.

Nyt kuitenkin vaihtamaan vaatteet ja meikkiä naamaan. Ihanaa, kauheaa, pelottavaa ja jännää.

4.6.2015 klo. 10.15 AM

Kentällä. KOHTA... Kohtakohtakohta! Joko?


Seuraavat kolme päivää me sitten ihan vain rentoiltiin. Olin varannut jo reilu kuukausi takaperin meille huoneen Flamingosta seuraavalle kahdelle yölle, joka osoittautui lopulta todella hyväksi vaihtoehdoksi. Miehellä oli melkoinen jet lag, jota päästiin parantelemaan pimennysverhojen taakse puhtaisiin lakanoihin jo vähän puolen päivän jälkeen, monta tuntia ennen varsinaista huoneiden luovutusta. Ensimmäisenä Suomipäivänä lähinnä etsiskeltiin ruokatavaroita Jumbon Prismasta, käytiin myöhäisillan salaateilla lähi-Hesburgerissa ja mentiin nukkumaan aivan liian ajoissa mun sisäiselle kellolleni.

Seuraavana päivänä tehtiin turistikierros Helsingissä - mies sai uuden Fred Perryn paidan, minä puolestani täytin parhaani mukaan käsikkäin kävelemisen kiintiötäni ja yritin sisäistää, että mies ihan oikeasti oli siinä vieressä, ja vieläpä pysyvästi. Kyllä senkin vielä tajusi, että ihan oikea tyyppi siinä vieressä kävelee - sitä vaan ei olisi uskonut, että se on ihan tosissaan myös täällä jäädäkseen.

Vielä ennen kotiinpaluuta kävimme vähän sukuloimassa ja kaartelemassa auton kanssa ympäriinsä, mutta kieltämättä muutaman päivän mittainen irtiotto arjesta kelpasi minullekin. Varsinkin, kun olimme saaneet Flamingosta ylimmän kerroksen huoneen, kylpyammeella. Ylin kerros oli miehen toive, kylpyamme minun. Kylpyamme tosin oli sen verran pieni, ettei me kaksi mahduttu edes yhtä aikaa suihkuun - Utahissa me käytiin suihkussa ihan normaalistikin juuri ammeessa, ja hyvin mahduttiin. Eipä tullut mentyä itsekään sitten kylpyyn, kun koko ammeen koko rupesi korpeamaan niin pahasti.