Tykkäsin opiskeluaikoina kielistä. Ala-asteella opiskelin englantia kuin viimeistä päivää, yläasteelle mennessä myös ruotsi ja saksa astuivat mukaan. Kaikki kolme kieltä jatkoivat lukujärjestyksessä myös lukiossa, mutta niiden lisäksi sekaan ujuttautui myös italia, espanja ja ranska. Kaiken tämän eksotiikan keskellä englanti tuntui todella tylsältä ja tympeältä - miksi ihmeessä englantia muka pitäisi opiskella, sitähän kuulee ihan tarpeeksi telkkarista ja joka puolelta. Sisäinen teinini kapinoi ja päätti, että englannin opiskeleminen on ihan turhaa. Italia, esimerkiksi, on paljon hauskempaa!

Jo silloin ajattelin, että vieraskielisessä maassa asuminen ja päivittäinen vieraalla kielellä toimiminen olisi kyllä aivan mahdottomalta tuntuva ajatus. Se kiehtoi kyllä, mutta pelotti ja tuntui yksinkertaisesti mahdottomalta. Fiksu lukiolainen ei tietenkään osannut ajatella ollenkaan sitä, että tämä nyt vielä olisi pienempi paha - mutta että jakaa vielä arkensakin sellaisen ihmisen kanssa, kenen kanssa yhteistä äidinkieltä ei ole! Se olisi kiilannut kielellisessä kauhulistassa ehdottomasti ykkössijalle. Ihailin ihmisiä, joiden tarinoita näin televisiosta tai joita luin netistä - niitä, jotka olivat integroituneet toiseen kieleen ja kulttuuriin niin vahvasti, ettei se tuottanut heille ainakaan enää silmiinpistävästi ihmetyksiä tai ongelmia. Mutta hei, minnepä sitä maalaistyttö Etelä-Suomesta lähtisi, olihan täällä nyt sentään kaikki tarvittava ja elämäkin oli ihan jees.

Home (street), sweet home (street)

Vajaa vuosikymmen myöhemmin ajatukset, asenteet ja tilanteet olivat hieman muuttuneet. Elin epävirallisesti kahdella eri aikavyöhykkeellä ja sinnittelin (työ)päivät läpi päiväunien maagisella voimalla - yöt pyhitin parisuhteen hoivaamiselle. Joskus näiden kahden ääripisteen välissä olin ääneen ihmetellyt ystävälleni, kuinka kummassa he sen tekivät. Hän muutti USA:sta Suomeen suomalaisen puolisonsa vuoksi, opetteli kielen ja kaiken kaikkiaan, he taistelivat ansiokkaasti tuulimyllyjä vastaan. Taisinpa sanoa jotain siitäkin, että en minä ikinä...

Niin siinä vain istui nainen sohvalla, yön pimeinä tunteina - puhelin kädessä, järjettömän leveä hymy huulilla ja tuhat suunnitelmaa tulevaa varten mielessä. Päällimmäisenä mielessä olivat muuttoon liittyvät asiat, edessä oleva paperisota, mahdollinen häiden järjestely (tai järjestämättä jättäminen) ja se, kuinka hiton onnellinen sitä ihminen osasikaan olla. En uhrannut ajatustakaan sille, että meidän tilanteessamme olisi jotain vinksin vonksin - meidän keskinäinen kommunikaatiomme kun oli alusta alkaen pelannut paremmin kuin hyvin, eikä yhteisen äidinkielen puute häirinnyt meitä missään vaiheessa. Mitä pidemmälle aikaa kului, sitä luontevammalta myös itselle aiemmin vieraan ja satunnaisesti puhutun kielen käyttäminen alkoi tuntua. Harmitti ehkä vähäsen, että kiukkuteini ei ollut jaksanut panostaa englanninopintoihinsa. Prepositiot nimittäin tuottavat meikäläiselle edelleen ongelmia - tai jos nyt eivät ihan suoranaisia ongelmia, niin haastetta kuitenkin.

Nyt olemme virallisesti samassa osoitteessa, asumme yhdessä - ja naimisissakin taidetaan olla. Arki sujuu kielellä, joka on toiselle äidinkieli, toiselle vieras kieli. Ainakin tällä erää meillä puhutaan kotona melkein pelkästään englantia. Lapsi kuulee kumpaakin, ymmärtää kumpaakin - mutta me kaksi keskenämme puhumme englantia. Tiedän, että minun pitäisi pystyä puhumaan enemmän suomea, mutta ainakaan minulle kielen vaihtaminen ei ole ollenkaan helppoa. Koska englanti todella ei ole oma äidinkieleni, aiheuttaa se välillä erilaisia tilanteita. Hauskoja, epämukavia, ja kaikkea siltä väliltä.


(Räiskyvien) tunteiden ilmaiseminen on vaikeaa. Ei varsinaisesti mahdotonta, mutta ehdottomasti haasteellisempaa. Kun sata asiaa syöksyy mieleen yhtä aikaa, niitä on vaikea kanavoida sanoiksi asti kielellä, joka ei ole äidinkieli. Saan asiani kyllä esille, mutta en voi aivan täysillä kirkua ilosta tai huutaa raivosta. Joku pieni vivahde jää puuttumaan - en pysty ilmaisemaan itseäni niin syvällisesti, kuin haluaisin. Toisaalta, syvälliset keskustelut eivät tuota ongelmaa - ongelma piilee lähinnä siinä, että minun täytyisi pystyä ilmaisemaan itseäni todella nopeasti.

Sanoja ja sanontoja katoaa ja löytyy uudelleen ihan omaan tahtiinsa. Pitikö olla oikein fiksu ja näyttää se, kuinka kivasti lanttu leikkaa - letkauttaa jotain tosi hienoa? Ei hätää, kun kahta kieltä sekoittaa keskenään arjessa, kaikki hienosäätö tipahtaa ihan varmasti pois! Erityisesti yhtään erikoisemmat, harvemmin käytetyt ilmaisut tipahtavat pois ja pulpahtavat mieleen ihan omia aikojaan, ilman pienintäkään logiikkaa. Myös yksittäiset sanat häviävät aina silloin tällöin - useimmiten englanniksi. Yritäpä siinä sitten selittää, mitä mielessä on, kun sana ei muistu mieleen ja jopa selittäminen takkuaa pahemman kerran. Juuri näistä tilanteista on tullut paljon väärinkäsityksiä ja nauruja, toisaalta myös meidän kahden välisiä, omia juttujamme.

Sanaton viestintä vahvistuu. Aina ei ihan oikeasti jaksaisi käyttää muuta kieltä, kuin omaa tuttua ja turvallista. Miehen ymmärrys suomen suhteen on kuitenkin vielä todella rajallista, joten vielä tällä erää minun täytyy vain tyytyä siihen tosiasiaan, että ainoastaan englanniksi saan asiani täysin ymmärretyksi. Ja vaikka välillä ei kyllästyttäisikään, silti sanaton viestintä korostuu aivan eri tavalla suhteessa, jossa kaikki ei perustu yhteiseen äidinkieleen.

Ongelmia olisi joka tapauksessa. Olisi kyse sitten yksi -tai kaksikielisestä parisuhteesta, ongelmia kommunikoinnin saralla olisi silti. En tarkoita, että niitä olisi kaiken aikaa, mutta kun kaksi erilaista ihmistä tuovat eri asioita ilmi, se ei aina tapahdu täysin samalla tavalla. Ja välillä - välillä väärinkäsityksiäkin pääsee syntymään. Jotenkin kaksikielisessä suhteessa niitä on kuitenkin luontevampaa selvittää - ymmärtää vähemmästäkin, että se saattoi ihan oikeasti olla puhdas vahinko, eikä tarkoitettu nälväisy, ärsytys tai piikki.


Uskaltaisin oikeastaan väittää myös meidän kohdallamme sen, että kaikki tämä sekamelska on myös tuonut meitä vain enemmän ja enemmän yhteen. Mies korjailee minun englantiani silloin, kun jokin takkuaa - minä puolestani autan häntä parhaani mukaan oppimaan suomea, vaikka se hieman hidasta ja kankeaa onkin. Meillä on omia sanoja ja sanontoja, joita käytetään kokonaan uusissa tarkoituksissa - ja toisaalta joudutaan kuuntelemaan paljon enemmän juuri sitä sanatonta viestintää, josta äsken mainitsinkin.

Näiden kahden, selkeän pääkielen lisäksi meillä on toisaalta myös kaksi sellaista kieltä, jotka eivät ole niin aktiivisessa käytössä. Mies puhuu toisena äidinkielenään saksaa, minun suvustani osa puolestaan on suomenruotsalaista. Mies onkin innostunut nyt suomen ohella opettelemaan ruotsia, ja sitä on tankattu aivan erityisesti nyt viimeisimpien viikkojen aikana. Katsotaan, millaiseksi sekalaiseksi sopaksi tämä tästä vielä muodostuu - uskoisin kuitenkin, että tilanne tasoittuu tästä ajan kanssa ihan omalla painollaan.