Olen lapsesta asti suhtautunut yleensä pienellä skeptisyydellä talveen. Kylmää, inhottavaa, hiihtäminenkään ei oo yhtään mun juttu. Olen kuitenkin yrittänyt vuosi vuodelta rukailla tuota asenneruuvia vähän parempaan asentoon, koska tylsäähän se nyt olisi olla myrtsinä koko talvea. Ja nyt kun silmät ovat avautuneet, niin onhan se talvi aika kaunis!

Näin ollen, otettiin vaihteeksi koko perheen kesken lumikengät esille ja lähdettiin tarpomaan pellolle mukavaan lauantai-iltapäivään. Lapsi sai suurimmaksi osaksi nauttia siitä teatteriesityksestä, minkä me aikuiset järjestimme - se nyt vain oli ihan vastustamattoman kivaa tuuppia toinen maihin. Ja niin - kuka tahansa lumikengillä kävellyt tietää, millaista tuskaa niiden kanssa on nousta hangesta ylös! Pienessä hetkessä lunta löytyi niin naamalta, niskasta kuin kenkien sisästäkin, mutta hauskaa meillä kyllä oli. Siitä on ehtinyt kulua melkoisesti aikaa, kun viimeksi olen tarponut lumikenkien kanssa yhtään minnekään. Nyt ne kuitenkin odottavat jo heti ulko-oven vieressä käyttöä, joten saapa nähdä. Voi olla, että täytyy lähteä uudelleenkin pienelle kävelylle!

Tehokastahan tuo nimittäin on, eikä maisemissakaan ole valittamista. Vasta vähänaikaa sitten puhuttiin siitä, miten pienestä kaikki lopulta onkaan kiinni. Oltaisiinhan me voitu päättää toisinkin, ja asettua jonnekin aivan toisaalle. Vaikka nämä maisemat minulle niin kovin tuttuja ja turvallisia ovatkin, pitää yrittää katsoa asioita oikeanlaisen linssin läpi. Ehkä eniten hereille ravisteli miehen perheen reagointi - lähetettiin siis heille kuvia Atlantin toiselle puolelle. Ensimmäinen reaktio kaikilta oli lähinnä sitä luokkaa, että asummeko me ihmemaassa / paratiisissa / valitse paras ihmettelevä, ihasteleva substantiivi.

Niin. Asummeko me? Kai me sitten asutaan. Tutkailtiin kettujen ja jäniksien jälkiä lumella, saatiin nauttia ihan mielettömän kivasta iltapäivästä perheen kesken, ja luonnosta. Rauhallisuudesta myös - lähin tie menee kyllä näköetäisyydellä, mutta ollaan me sen verran syrjässä, ettei niitä autoja turhan usein ohi mene.

Mitä pidempään asiaa mietin, sitä varmemmaksi käy se, että myöhemmin tänään on pakko päästä tuulettamaan itseään ja päätään lumikenkien päälle. Tuohan se kieltämättä ihan mukavaa vaihtelua mun normaaliin toimistoarkeeni - jossa siinäkään ei kyllä valittamista ole, mutta on mukava tehdä välillä jotain vähän erilaistakin. Ehkä saan miehenkin napattua hihasta mukaan ihastelemaan tätä kirkkautta, auringonvaloa ja sinistä taivasta. Lunta. Kun sitä ennen vielä jaksaisi laittaa saunaan tulen, voisi mennä suoriltaan vielä lämpimäänkin.