En muuten yleensä tykkää käyttää superlatiivia yhtään mistään. Myös maailman paras on mun mielestäni ehkä kliseisin (ja ällöttävin) mahdollinen ilmaisutapa. Mutta nyt, koen olevani oikeutettu olemaan vähän ällöttävä. Kyseessä nimittäin on jonkinlainen tiivistelmäyritys meidän vuosipäivästämme - joka sattuu samalla olemaan myös ystävänpäivä.

Tämä teksti on ollut jo jonkun aikaa valmiina luonnoksissa, odottamassa julkaisuaan. Ajattelin, että mikäpä sen täydellisempi aika tämän julkaisulle olisi, kuin itse ystävänpäivä! Kirjoittelen vielä lisää siitä, kuinka meidän tämän vuoden ystävänpäivä sujui - suunnitelmia on tehty jo reippaasti, mutta katsotaan tarkemmin sitä, kuinka ne tulevat toteutetuiksi. Jo näin ennalta vähän jännittää, sillä viimevuotista on aika vaikea lähteä päihittämään.

Luvassa ällöromantiikkaa.

14. helmikuuta 2015 - Valentine's Day, Our Anniversary

Meillä oli tarkoituksena nukkua pitkään. Oli - minä olin kovin malttamaton antamaan miehelle omaa, omasta mielestäni varsin mielikuvituksetonta lahjaani, joten taisin ensimmäisen kerran pompata ylös sängystä kuuden ja seitsemän välillä. Siirtelin lahjani officen syövereistä sängyn alle makuuhuoneeseen ja teeskentelin tunnin verran nukkuvaa, kunnes minun vain yksinkertaisesti oli pakko tuuppia tyyppi hereille. Yleensä meistä ei kumpikaan pidä erityisemmin siitä, että jäädään toimettomina lojumaan sänkyyn heräämisen jälkeen - tavallisesti me taisteltaisiin ensimmäisestä kylppärivuorosta kynsin ja hampain, sillä häviäjän tehtäväksi jää poikkeuksetta sängyn petaaminen.

Tällä kertaa mun kuitenkin erikseen käskettiin pysytellä hetki sängyssä. Mies karkasi puolestaan officeen ja palasi takaisin keltaisen kirjekuoren kanssa. Kuoresta paljastui kovin henkilökohtainen kortti - sen sisällä oli vielä sitäkin henkilökohtaisempi, miehen itsensä kirjoittama runo, ja se oli omiaan kyynelkanavien avaamisen. Kyynelehdin aikani miehen kainalossa kaunista ja koskettavaa korttia, olin oikeastaan jo melko onnellisesti ehtinyt unohtaa oman lahjantapaiseni. Lopulta perinteinen taistelu kylppärivuoroista muistutteli lahjasta - ja vaikka mun mielestäni kyseessä olikin kovin tylsä ja mielikuvitukseton lahjus, mies tykkäsi.

Totuttuun tapaan saatiin pitää melkoista kiirettä, että ehdittiin ottaa lopun päivän aikataulu kiinni. Mies oli varannut mulle puoli yhdeksitoista ajan pedikyyriin ja kasvohoitoon, jonne tietysti lähdettiin hyvissä ajoin -siis kymmenen minuuttia myöhässä. Kun yhtälöön lasketaan vielä se, että minä jouduin toimimaan kartanlukijana, ajoimme pariin otteeseen paikan ohitse, joten olimme hetken jos toisenkin myöhässä sovitusta ajasta. Yvette ei kuitenkaan tuntunut olevan ollenkaan pahoillaan, vaan jutteli huoneen ulkopuolella miehen kanssa niitä näitä sillä välin, kun minä vaihdoin rentouttavampaa ylle ja pujahdin lämpimien peittojen ja ruusunterälehtien sekaan odottelemaan kasvohoidon alkamista. Kahta tuntia myöhemmin posket olivat pehmeät kuin vauvan peppu, käsissä ja kasvoilla ollut suklaanaamio tuoksui edelleen, ja varpaita koristi pedikyyrin lopputuloksena kirkkaanpinkki lakkaus. Ja koska mies oli onnellisen myöhässä minun hakemisestani, valikoimme Yvetten kanssa vielä illan mekkoon soveltuvan kynsilakan - ja sormenkynnetkin saivat koristusta.

Kirsikkana kakun päällä - mies oli järjestänyt koko session ajaksi minulle kuunneltavaksi lempimusiikkiani, mussutin pedikyyrin aikana suklaata ja siemailin jäävettä. Ei ollenkaan hassumpi päivänavaus! Yvette oli myös äärimmäisen kiinnostunut Suomesta ja kyseli paljon Suomeen matkustamisesta, halusi vielä puhelinnumeronikin. Ihana, rentouttava kaksituntinen!

Minun ei ollut tarkoitus tietää mitään siitä, minne suuntaamme seuraavaksi - vaan olin suorittanut salapoliisityöni varsin mallikkaasti suihkussa edellisenä iltapäivänä, joten päivän kohde #2 oli tiedossa. Lähdimme siis ajelemaan West Jordanista toiselle puolelle Salt Lakea, Utah's Hogle Zoo'n. Jonot olivat aivan mielettömät - jätettiin auto hyvän matkan päähän ja käveltiin lippuluukulle, tai tarkemminkin sanoen ties kuinka pitkän matkan päähän lippuluukusta. Tuntui ja näytti, että jokainen Utahissa ja lähiosavaltioissa asuva pariskunta oli päättänyt tulla käymään eläintarhassa, joten jonottamisessa tuntui menevän ikä ja terveys. Lopulta meidän edellämme oli enää yksi perhe - mutta kyseinen perhe viihtyi luukulla reilun vartin. Tässä vaiheessa mies patisteli minua menemään jo edeltä toiseen jonoon, jossa lippuja näytettiin kertaalleen sisäänpääsemiseksi, sillä edessä olleen pariskunnan nainen oli päätynyt tarkastelemaan heidän lippujaan hieman sivummalle. Puolta minuuttia myöhemmin meillä oli omat liput kädessä, toinen minuutinpuolikas myöhemmin tallustelimme jo porttien sisäpuolella - ja katsoimme, kuinka meidän edellämme ollut pariskunta tukki nyt onnekkaasti sisääntuloa. Kannatti kurvata ohitse!

Hogle Zoo oli suunnattoman suloinen - harmi vain, että myöhästyttiin aavistuksen eläinten lahjojen avaamisesta. Suomituristille paikalla oli paljon erikoisempia eläimiä, mies puolestaan taivasteli minun silmiini kovin tavallisia ilveksiä ja susia. Molemmille meistä iski melkoisen kova suru puseroon siinä vaiheessa, kun päädyimme katselemaan jääkarhuja. Oli vain niin kovin selvää, että ressukat ovat hyvin kaukana omasta, luonnollisesta elinympäristöstään - eikä me lopulta yksinkertaisesti voitu jäädä katselemaan jääkarhujen elämää enää pidemmäksi aikaa, vaan oli pakko lähteä pois. Oli kovin selvää, että Hogle Zoossa pidetään ehdottomasti hyvää huolta eläimistä, mutta silti - suretti.

Eläintarhassa kiertelyn jälkeen oli aika palata kotiin. Olimme olleet niinkin viisaita, että olimme edellisiltana vierailleet Redboxilla. Ei siinä mitään - olihan meidän ollut pakko vuokrata Gone Girl. Mutta kun sai alennettuun hintaan toisen elokuvan, pitihän sellainenkin tietenkin valita! Ja kuinka unisia olimmekaan edellisenä iltana? Kovin - puolihintaisesta elokuvasta oltiin katsottu ehkä häthätää viisi minuuttia, joten urakkaa oli vielä jäljellä ennen iltayhdeksän palautusta. Pöytävaraus ravintolaan oli puoli kahdeksalle, ja kotona aikaa ruuhkan jälkeen tunti siihen, että täytyi alkaa lähteä keskustaa kohden.

Ja kuten arvata saattaa, minulla ei ollut meikin meikkiä naamassa vielä kotiin palatessamme - olin halunnut antaa ihon hengittää kasvohoidon jäljiltä. Lopulta kannoin vaatteet officeen, jossa katselimme elokuvaa kannettavalta - vaihtelin vaatteet ja laitoin korut siinä elokuvaa katsellessa. Loppu elokuvasta katsottiinkin osittain kylpyhuoneessa minun meikatessani, osittain officessa - mies yritti välistä huudella minulle, mitä milloinkin tapahtuu. Tuttuun tapaan lähtö venyi aavistuksen siitäkin huolimatta, että kelattiin elokuvaa aika ronskistikin. Vähän jäi harmittamaan, mutta pakko oli ehtiä palauttaa molemmat elokuvat ennen ravintolaanlähtöä.

Vaikka vähän myöhässä oltiinkin, yllätettiin tällä kertaa itsemme. Liikennettä keskustan suuntaan oli mukavan vähän, ja suomalaispainotteisen navigoinnin ansiosta huolimatta löysimme vaivattomasti perille parkkihalliin Joseph Smith Memorial Buildingin alle. Ravintolaahan minulle ei oltu kerrottu etukäteen - se oli oikeastaan yksi päivän tarkimmin varjelluista salaisuuksista. Ja pakko myöntää - minulla loksahti leuka auki jo siinä vaiheessa, kun kävelimme parkkihallista sisälle rakennukseen. Vielä hämmästyneempi olin siinä vaiheessa, kun tajusin meidän olevan hississä matkalla kohti ylintä kerrosta. Mies oli varannut meille pöydän parhaalta paikalta - suoraan ikkunoiden ääreltä siten, että minulle avautui suora näkymä Templeen ja sen edustalla olevaan puistoon.

Minne me sitten päädyimme? The Roofiin. Vaikka linkki ei juuri meidän pöytämme äärelle viekään, on ehdottomasti näkemisen arvoinen - ja näkymä oli kieltämättä vielä vaikuttavampi pimeällä!

Lämmintä, pehmeää leipää kannettiin pöytään jokaisessa mahdollisessa välissä, vesilasi täyttyi heti, kun erehdyit ottamaan yhdenkin siemauksen suunkostukkeeksi. Suomalaiselle mörrimöykylle tämä kaikki oli järjetöntä ylellisyyttä, ja muistin asiasta mainita myös miehelle - joka lähinnä naureskeli sitä, että minun sietäisi alkaa tottua kunnolliseen kohteluun. Mehän olimme pitkälti paastonneet koko päivän juuri ravintolaa ajatellen - tiesin ainoastaan sen, että saan syödä juuri niin paljon kuin haluan, joten päivän paasto ei oikeastaan edes haitannut. Tarjolla oli jättimäinen buffet pääruokia, ihania salaatteja ja kalaa - ja entäpä sitten ne jälkiruoat... Niitä oli ainakin tuplasti pääruokia enemmän! Ensimmäisen lautasellisen tyhjennyttyä pöytään kannettiin kukkakimpun näköinen asetelma, joka lopulta paljastui miehen minulle erikseen tilaamaksi, yksittäiseksi ruusuksi - joka tosin oli koristeltu muiden, pienempien kukkien avustuksella entistäkin näyttävämmäksi. Hyvä, että olin edes ehtinyt kunnolla kiittää ruususta, kun vanhempi herrashenkilö tulee koputtamaan miestä olkapäälle. Olemme hänen mielestämme kuulemma suorastaan vastustamattoman suloisia yhdessä - ja hän kysyykin, haluaisimmeko hänen ottavan meistä muutaman kuvan. Miehet siirtävät yhdessä meidän pöytäämme hieman sivummaksi ja poseeraaminen Templen edessä alkaa.

Harmi sinänsä, että ruoat olivat suunnattoman hyviä - olo oli aika täyteen tupattu siinä vaiheessa, kun suunnittelin siirtymää pääruoista jälkiruokiin. Mies kuitenkin pysäytti minut ennen, kuin ehdin edes lähteä suunnitelmasta toteutukseen. "I have something for you that I would like you to take to Finland with you." En oikeastaan osannut edes ajatella mitään - nyökyttelin vain hymysuin, kun mies alkoi kaivella povitaskuaan.

Pienestä rasiasta paljastui sormus. Kyse ei kuitenkaan ole kihloista, sen tiesin jo heti ennalta - mies on niin moneen otteeseen vannottanut, että haluaa kihloja varten kunnioittaa isääni ja kysyä hänen lupaansa ennen kyseisen askeleen ottamista. Sen sijaan sen hetken jälkeen vasenta nimetöntä koristi promise ring. Vielä merkityksekkäämmän sormuksesta tekee se, että se on kuulunut miehen isoäidille. Tarina itsessään on kovin perinteinen - isoäiti oli toivonut miehelle sormuksen antaessaan, että hän antaa sen sitten sille oikealle tytölle. Tuli aika onnellinen olo.

Kun navat oli tupaten täynnä vielä herkkujakin, lähdimme lähes kirjaimellisesti pyörimään keskustaan. Autolle oli ravintolassa vierailun seurauksena kolmen tunnin parking validation, joten ajateltiin ottaa loppuajasta ilo irti. Tutkailimme aikamme J. S. Memorialin katukerrosta sekä rakennuksen kupeessa olevaa puistoa - kävimme ihmettelemässä myös City Creekin valaistusta ennen kotiinlähtöä. Ja pienistä asioista sitä ihminen voikin tulla onnelliseksi - oli hirveän ihanaa katsella, kuinka pariskunnat tulivat pyytämään ottamaan heistä kuvia, ja kuinka onnellisilta kaikki näyttivät.

Olisinko voinut toivoa parempaa ystävän -ja vuosipäivää? En.

Kyllä mä aika kovasti tuosta miehestä taidan tykätä.