Eilen sivusin aihetta lentäminen. Sitä, kuinka olen syvästi pelännyt lentämistä, lentokoneita, lentokenttiä - kaikkea lentämiseen liittyvää. Nykyään suhde lentämiseen on toisenlainen, ja voin sanoa jopa nauttivani siitä. Kovin ruusuisesti ei minun suhteeni lentämiseen kuitenkaan alkanut, joten... Aloitetaanpa alusta.

Lensin ensimmäistä kertaa koskaan lokakuussa 2001 - ikää oli silloin vähän reilut 13, ja monet kaverit olivat jo lentäneet ympäriinsä, ja tietysti kertoneet kokemuksistaan. Se jos mikä nyt oli harvinaisen pelottavaa, kaikenlaiset ilmakuopatkin jännitti - ja entä, jos se lentokone vielä kaiken lisäksi putoaisi taivaalta! Ensimmäiselle lennolle lähdettiin siis pelonsekaisissa ajatuksissa, ja ikkunapaikka oli saatava. Tietenkin. Taisin puristaa käsinojia rystyset valkeina siinä kohdin, kun kone irtosi maanpinnalta - ja tuntui kammottavalta nähdä, kuinka maisema alla vain pieneni pienenemistään. Mitään kovin erikoista ensimmäisen lennon aikana ei tapahtunut, jos nyt pientä turbulenssia ei lasketa mukaan.

Silti siitä jäi jonkinlainen pelko. Lento takaisin tuntui kammottavalta jo ajatuksen tasollakin, ja taisin itkeä useampana päivänä pelkoani. Reina Sofian lentokentällä tärisin, pelkäsin ja yritin purra hampaita yhteen, etten sentään julkisella paikalla itkisi. Hengissä selvittiin myös toisesta lennosta, mutta lentopelko... Se vain otti jäädäkseen.

Myös myöhemmät lennot olivat yhtä haasteellisia. Mitä enemmän ikää tuli, sitä enemmän purin hammasta ja yritin pitää pelon loitolla. Sain kuitenkin seurakseni painajaiset, jotka alkoivat parhaimmillaan jopa viikkoja ennen itse lentämistä. Mietin, kuinka paljon ehtisin ajatella siinä kohtaa, jos jotain kävisi - ja toivoin vaan, että kaikki olisi nopeasti ohi. Jokaiselta lennolta kuitenkin palattiin ehjinä takaisin, vaikka sitä ennen ei kieltämättä siltä tuntunutkaan. Turbulenssi oli aina vain suurempi ja suurempi mörkö, säätiedotuksia tuli selattua viimeisen päälle huolellisesti ja niin no - se nyt vaan oli kammottavaa. En sentään koskaan alkanut laskea todennäköisyyksiä sille, kuinka varmasti kone tipahtaisi kesken lennon.

Viimeisimpien vuosien aikana on kuitenkin tapahtunut jotain muutosta. Ensin huomasin ajattelevani, ettei tämä nyt ihan niin hirveää ollutkaan. Jotenkin oma mieli oli luonut niin monia kauhuskenaarioita, niin monta kertaa, että asiaa ei osannut enää katsoa rationaalisesti. Odottelin kyseisen lennon jälkeen seuraavaa lentoa ja silloin se iski. Tuntui, että olo on oikeastaan jopa aika malttamaton. Voi kun pääsisi jo lähtemään! Silloin tajusin toisaalta myös sen, että olin sanonut lopulliset hyvästit lentopelolle, täysin huomaamatta. En vielä tähän päivään mennessäkään tiedä, mitä tapahtui ja miksi - mutta nyt lentäminen tuntuu lähinnä mukavalta, hauskalta ja siltä, että sitä suorastaan odottaa. En väitä, että nauttisin pitkistä, 12-tuntisista lennoista, mutta esimerkiksi neljästä kuuteen tuntiin on ihan siedettävä aika istuskella koneessa.

Lentäminen ja lentokentät olivat toisaalta myös aika ristiriitaisia paikkoja. Lähteminen Helsinki-Vantaalta on oikeastaan aina hauskaa - tietää pääsevänsä jonnekin mukavan kauas, erilaisiin maisemiin. Jo pelkästään se lentokentän tietty tunnelma on ihana. Etenkin, jos lähtemisen kanssa on ajoissa liikkeellä - ehtii piipahtaa kahvilla, kierrellä verovapaita liikkeitä läpi, ihan vain pyöritellä mielessään sitä lähdön tunnelmaa vielä kerran jos toisenkin.

Toisaalta... En myöskään tiedä mitään yhtä kamalaa paikkaa, kuin lentokenttä. Erityisen hyvin mieleen ovat jääneet paitsi lukuisat pelonsekaiset tunteet aiemmasta, myös hyvästit. En ole ikinä tuntenut oloani niin hirveäksi, kurjaksi ja kamalaksi kuin lentokentällä - silloin, kun toiselle pitää sanoa hei hei vähäksi aikaa. Silloin ymmärtää sen, että homma toimii kumpaankin suuntaan samalla tavalla - jos lentäen pääseekin mukavan kauas, se myös vie kauas sieltä, missä voisi olla vielä muutaman ylimääräisen hetken. Ja ne kilometrit tuntuvat vielä tuplasti pidemmiltä, kun asian ajattelee niin! Silti... Lentokentillä on myös jälleennäkemisen riemua. Ne halaukset ja suukot ovat korvaamattoman arvokkaita, aitoja ja täynnä tunnetta. Parhaita ikinä.

Joo - lentokoneen ruokia ja kuivaa ilmaa ei välttämättä ole ikävä, mutta sitä tunnelmaa kyllä.

Onneksi myös seuraavien lippujen varaaminen on lähempänä, kuin osaa ymmärtääkään. Jos kaikki nimittäin menee nappiin, me otetaan suunnaksi lentokenttä aika tasan kuukauden päästä ensimmäistä kertaa - seuraavaksi kesäkuun alussa. Ja jos kaikki menee (rouvan) suunnitelmien mukaan, olisi vuoden loppupuolelle vielä hieman pidempikin reissu tiedossa.