Muistan, kuinka leikin pienenä tyttönä serkkujeni kanssa Barbie-nukeilla. Barbie meni aina naimisiin Kenin kanssa, he olivat onnellisia ja saivat lapsiakin - ja reissasivat milloin missäkin uusilla avoautoillaan ja tarvikkeillaan. Minun (kaksi tai kolme) Barbietani eivät olleet yhtä onnekkaita; ne nimittäin menettivät raajojaan, hiuksiaan, ja mitä nyt milloinkin sattui tehdä mieli leikellä.

Vähän isompina siirryttiin leikekirjojen pariin. Jälleen kerran sukulaistytöt näyttivät hyvää esimerkkiä ja liimailivat kokonaisen vihkon, useammankin, täyteen erilaisia hääpukuja ja hääideoita. Minä tomerana tyttönä ilmoitin siinä kohtaa, etten muuten ikinä tule menemään naimisiin.

Pidin minä puheeni hyvin siihen asti, kunnes yksi ja ainoa ihminen eksyi minun elämääni. Ja myönnettäköön - olihan se nyt aika pian selvää, että tässä on jotain erilaista. Koska tämän tekstin ei kuitenkaan ole tarkoitus olla lässytystä ja siirappia valuvaa romantiikkaa, siirrytäänpä itse aiheeseen - nimittäin siihen nimeen, joka meillä naisilla ainakin useimmiten avioliiton myötä muuttuu. Minä en tässä kohtaa poikennut perinteisimmästä mahdollisesta kaavasta, vaan miehen sukunimi tuli minullekin. 

Miestä itseään on aina harmittanut se, ettei hänen nimensä ole suomalainen. Minä olen lähinnä viitannut kintaalla koko asialle - mitä sitten? Eihän kaikkien tarvitse mahtua samaan muottiin ja olla samasta puusta veistettyjä! Jo oma, suomalainen sukunimenikin oli tarpeeksi haastava siihen, että sitä kirjoitettiin lähes aina ennemmin väärin, kuin oikein. Niinpä kuvittelin osanneeni valmistautua henkisellä tasolla siihen, että miehen sukunimen myötä kukaan ei todellakaan kirjoita nimeäni oikein, mutta kovin väärässä minä lopulta olin. En todellakaan ollut osannut valmistella itseäni siihen kaikkeen, mitä uuden sukunimen myötä nousi tapetille. Yhdistelmäsukunimi ei tuntunut oikein omalta, ja toisaalta oman sukunimen pitäminen naimisiinmenon jälkeen olisi tuntunut minusta jotenkin väärältä. Tämä oli minulle oikea vaihtoehto.


Ai mikä? Toistaisitko? Kuten sanoinkin, kukaan ei osaa kirjoittaa (nykyistä) sukunimeäni millään tavalla oikein. Se ei ole foneettinen, joten se tuottaa suurimman ongelmakohdan - etenkin, kun suurin osa virastojen tädeistä on ainakin meidän seudulla keski-iälle ehtineitä, eivätkä välttämättä niin erityisen tarkasti aiheeseen perehtyneitä. Olen oppinut, että esimerkiksi lääkäriaikaa varatessani pyydän saada luetella suoraan vaan sotun - kaikki päästään helpommalla.

Väärinkäsitykset. Ne kerrat, kun joudun nimeni tavaamaan - kirjain kirjaimelta - ei mikään siltikään mene oikein. Viimeisin tapaus sattui alle kuukausi sitten, kun soittelin EasyParkiin ja varasin autolle parkkiaikaa Helsingissä. Kaikki meni ihan hyvin - siihen asti, kunnes postitse tuli viikon verran parkkeerauksesta palautekysely nimellä Asta Duchan. No joo, onhan siinä suurimmaksi osaksi kirjaimet oikein ja näin, mutta pari kirjainta sattuu puuttumaan ja onhan tuo muutenkin hieman... Mielenkiintoinen sukunimiratkaisu. Naureskelin asialle aikani, ja käytin palautekyselyn lopulta takansytykkeenä.

Siis mistä sä oikein oot kotoisin? Myös tätä saa kuulla yllättävän usein ihmisiltä. En omasta mielestäni näytä turhan eksoottiselta, mutta ilmeisesti etunimi on sen verran harvinaisempi / skandinaaviseksikin laskettava, että etu -ja sukunimen kombinaatio aiheuttaa päänrapsutuksia. Yleensä kerron yhdellä lauseella sen, että mies on USA:sta - joskus tästä seuraa lisäkysymyksiä, joskus pääsen pelkästään tällä toteamuksella.

Pitkät katseet. Kohtalaisen pienessä, homogeenisessä Suomessa ulkomainen sukunimi aiheuttaa väkisinkin pitkiä katseita ja kulmien kohottelua. Esimerkiksi Yhdysvaltojen kokoiseen maahan mahtuu niin (eteläisemmissä osavaltioissa) asuvia latinotaustaisia ihmisiä, afrikanamerikkalaisia, skandinaaveja... Ja niin edelleen. Suomessa tilanne on hieman toinen näiltä osin.

Do you speak Finnish? Yes, I do. Töiden parissa kohtaan tätä aika paljon - oletusta, etten puhuisi suomea. Onneksi nämä asiakkaat ovat suhteellisen harvassa, jotka tämän olettamuksen pelkästään nimeni perusteella tekevät - mutta heitäkin on. Muutama on tullut kysymään asiaa ihan suoraan englanniksi - ja korostan silti sitä, etten (yhä vieläkään) koe näyttäväni millään tapaa erityisen eksoottiselta suomalaiseen katukuvaan peilatessa.

Mistä tuo sukunimi oikein tulee? Myös tätä kuulee jonkun verran, erityisesti hieman varttuneempien, mutta maailmaa nähneiden ihmisten suusta. Esimerkiksi en vielä tähän mennessä ole kohdannut perisuomalaista, viisissäkymmenissä olevaa miestä, jota nykyisen sukunimeni alkuperä olisi kiinnostanut. Yleensä kuittaan asian mieheltä opituilla fraaseilla ja kerron, että tähän on olemassa kaksi näkemystä - ja yleensä kysymykset loppuvat pitkälti tähän.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Ovatko muut ulkomaalaisen puolison kanssa naimisissa olevat (ja sukunimensä vaihtaneet) kokeneet vastaavaa, tai ehkä jotain muuta? Tai te, joilla muuten vain on hieman erikoisempi sukunimi valtaväestöön nähden? Olisi kieltämättä kiva kuulla kokemuksista ja siitä, mitä kaikkea olette kohdanneet!