Puhuttiin tuossa taannoin vähän rakastamisesta miehen kanssa. Eikä nyt ehkä niinkään siitä, kuka, kumpaa ja enemmän - vaan siitä, kuinka erilaisissa rakastamisen kulttuureissa me kaksi olemme kasvaneet. Keskustelu jäi mieleen, muttei aktiivisella tasolla - se palautui ajatuksiin vasta siinä vaiheessa, kun törmäsin Facebookin uutisvirrassa tähän artikkeliin. Toki, artikkelissa pureudutaan kokonaisvaltaisesti hiljaisempaan, vetäytyvämpään kulttuuriin Suomessa, mutta minulle se herätteli ajatuksia parin päivän takaisesta keskustelusta.

Tykkään kovasti siitä, kuinka meillä rakastetaan. Sanotaan aina 'love yout' ennen ovesta ulos astumista, nukkumaanmenoa, puhelua lopettaessa. Tästä aiheesta on kirjoitettu useammassakin eri (suomalais-amerikkalaisessa) blogissa - myös siitä, kuinka paljon keveämpää tunteidensa ilmaiseminen on englanniksi, kuin suomeksi. Ainakin minusta se on aina tuntunut jotenkin hyväksyttävämmältä. Toisaalta, siinä jää väkisinkin miettimään myös toista puolta - kuinka paljon se todella merkitsee, kun sananparsi on niin helppo heittää mihin tahansa väliin vain tahtookaan? Tästä syystä me olemme vuoroin yrittäneet vähentää 'love youn' käyttöä - ja toisinaan olemme todenneet, että mitä sitten. Meillä kaikki tykkää kaikista, joten se on ihan okei sanoa myös ääneen! Tämä johti toisaalta myös hieman toisenlaiseen keskusteluun, nimittäin lapsen kasvatukseen. Siihen, millaisessa kulttuurissa tahdomme lapsen kasvavan - niiltä osin, kun meillä on aiheeseen mitään sanottavaa. Ympäristölläkin on kuitenkin vaikutuksensa, tiettyyn pisteeseen saakka.

Oikeastaan yhteen ääneen lopulta totesimme, että mikäli se vain meistä on kiinni, haluamme lapsen kasvavan enemmän amerikkalaisessa rakkauskulttuurissa. Pohjatyötä on tehty ihan huomaamattakin; kuten mainitsinkin, meillä rakastetaan - monta kertaa päivässä, aina aamusta hyvänyönsuukkoihin saakka. Onneksi ei vielä olla siinä iässä saakka, että kaikkea tätä tarvitsisi alkaa perustella useisiin kysymyksiin vastaamalla - senkin aika koittanee vielä (lähi)tulevaisuudessa. Toistaiseksi verbaaliset rakkaudenosoitukset, halit ja suukot ovat riittäneet miniatyyri-ihmiselle.

Mutta mikä suomalaisessa rakkauskulttuurissa on vikana? En missään tapauksessa väitä, että siinä olisi vikaa - mutta väitän, että amerikanserkku sopii meidän perheeseen kuin parisuhteeseenkin paremmin suurimmassa osassa tilanteita. Mies on meistä ehdottomasti se jäyhempi osapuoli - minä voisin haahuilla pilvilinnoissani vaikka ja kuinka pitkään. Silti - jopa tuolta raavaalta mieheltäkin - irtoaa aika herkästi ne kolme pientä sanaa, etenkin tietyissä tilanteissa ja rutiinejen yhteydessä.

En todella tiedä mikä, mutta jokin vain tekee suomalaisesta 'minä rakastan sinua' niin kovin paljon painokkaamman, kuin mainitsemastani amerikanserkusta. Ehkä kyse on siitä, että sen liittää niin vahvasti suomalaiseen, aavistuksen sulkeutuneeseen kulttuuriin - ehkä kyse on jotain aivan muusta. Silti meillä rakastetaan huomattavasti harvemmin, verrattuna love you'n. Osa tästä juontuu selvästi toisaalta myös siitä, että meidän kotikielemme on englanti. Jotenkin asian ilmeiseminen suomalaisittain on huomattavasti vahvempaa ja väkevämpää, aidompaa. Jotain sellaista, jota ei todellakaan lähdetä enää kyseenalaistamaan. Englanniksi saman voi vielä saadakin anteeksi - 'really? So you really love me?' Suomeksi sama ei oikein toimi.

Toisaalta, myös lapsi tietää selvän eron näiden kahden välillä. 'Love you, mom!' kaikuu oikeastaan pitkin päivää, milloin missäkin kohtaa - mutta lapsi ymmärtää myös esimerkiksi samaista mammaa lohdutellessaan ilmoittaa 'rakastavansa äitiä'.

Mainitsin muutama kappale takaperin siitä, että puhuimme toiveestamme kasvattaa muksu amerikkalaisemmassa rakkauskulttuurissa. Meidän puoleltamme tämä tarkoittaa lähinnä sitä, ettemme halua lapsen missään vaiheessa elämäänsä tuntevan häpeää rakkautta tunnustaessaan - ovat kyseessä sitten vanhemmat, tulevat seurustelukumppanit tai muut sellaiset, joille rakkautta on aiheellista tunnustaa. En välitä siitä, kokeeko lapsi rakkaudentunnustukset helpommaksi suomeksi, englanniksi vai kenties jollakin aivan muulla kielellä - haluan vain, ettei hänen tarvitse koskaan hävetä sitä - pelätä, ettei olisi oikein sanoa sitä ääneen. Parempi sanoa asiat vielä silloin, kun se on mahdollista, sillä kukapa meistä lopulta tietää, milloin aika on täysi.

Joo - yhteiskunnalla on oma osuutensa asiaan, ympäröivällä kulttuurilla. Toivon vain, että pystymme antamaan vuosien aikana tarpeeksi eväitä siihen, että lapsi uskaltaa olla oma itsensä. Millä tahansa tavalla se oikealta sitten vain tuntuukaan.