Eilen ähkin ja puhkin verojen ihmemaassa - helmikuun ajattelin aloittaa aavistuksen kevyemmin, kertaamalla hieman omaa matkailuhistoriaani. Ideahan sai alkunsa Mintun postauksesta (Life in Marmaris), jossa hän muisteli ensimmäistä reissuaan Marmarikseen. Minä ajattelin puolestani palata yhteen ensimmäisistä kunnollisista ulkomaanmatkoistani - sillä risteilyjä Ruotsiin tai Tallinnaan nyt ei tietysti lasketa...

Risteilystä tosin on kyse tälläkin kertaa - vähän erilaisesta sellaisesta, kylläkin, ja vuosi oli 2003. Ihan ensimmäisestä pidemmästä ulkomaanreissusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä ensimmäinen matkani suuntautui vuonna 2001 Teneriffalle, Los Gigantesiin. Aika on kullannut varmasti paljon, mutta muutamat asiat ovat piirtyneet mieleen. Yhä edelleen yksi tietty Jennifer Lopezin kappale muistuttaa Los Gigantesin matkasta - se soi lähes taukoamatta ostoskeskuksissa ja kuppiloissa - samoin ravintoloiden ovilta kaduille kantautuva tuoksu jäi mieleen.

Mutta palatakseni takaisin mainitsemaani risteilyyn - aloin nähdä painajaisia lentämisestä jo viikkoa ennen itse lähtöä. Matkalla kentälle törmäsimme huoltoasemalla linja-autonkuljettajana työskennelleeseen kummisetääni, joka taputteli pelokasta teiniä harteille. "Reissun jälkeen nähdään, kaikki menee ihan hyvin!" Nieleskelin kyyneleitä ja nyökkäsin. Enpä silloin tosin tiennyt, kuinka suureen arvoon nuo sanat vielä myöhemmin nostaisin - muistan vain sen, kuinka jännitys alkoi pakkautua ja teki mieli kääntyä takaisin kotiin, hinnalla millä hyvänsä. Lentäminen tuntui kauhealta, ahdistavalta ja pelottavalta - olen ollut vielä viimeisimpään pariin vuoteen saakka äärimmäisen lentopelkoinen. Palaan tähän kuitenkin vaikka ihan omassa postauksessaan!

Lopulta lento Barcelonaan meni, no... Hengissä siitä toden totta selvittiin, mutta oliko se mukavaa - ei todellakaan. Ensimmäiset muistikuvat Barcelonasta ovat aika omanlaisiaan - muistan sen, miltä lentokentän lattia näytti (mustavalkoinen, graafinen; pieniä kolmioita suurella valkealla laatalla), kuinka päällä ollut vaaleanvioletti villapaita kutitti ja oli kauluksista kostea (lentäminen pelotti - ja itketti) ja kuinka hämärää kentällä oli illalla. Olin kuitenkin äärimmäisen onnellinen siitä, että olin kuin olinkin selvinnyt hengissä kammottavasta lentomatkasta elossa, ja pääsin näkemään jotakin aivan uutta. Toisaalta, mielessä kummitteli jo Nizzasta odottava paluulento - yritin kuitenkin pitää pelon taka-alalla ja keskittyä nauttimaan reissusta.

Barcelona oli kaunis kaupunki. Suuri, ihmisiä oli käsittämättömän paljon - ainakin tällaisen maalla kasvaneen teinitytön mielestä - ja rakennukset näyttivät kovin kiehtovilta. Ehdin pyörähtää muutamassakin eri ostoskeskuksessa, käväistä jonkinlaisella ruokatorilla ja ihastella rannassa kilpaa ajavia veneitä. Venekilpailun väliajalla taivaalla näkyi myös jonkinlaisia hävittäjiä - ilmailushow. Ja koska päivästä piti tietenkin ottaa kaikki ilo irti, olivat vanhemmat varanneet pienen päivämatkan Torresin viinitilalle. Minullekin yritettiin viininmaistajaisissa tupata viiniä kurkusta alas, vaikka kuinka ilmoitin haparoivalla englannillani, että olen vasta 15. Viinitilalta ensimmäisenä mieleen tulevat lähinnä iso, keltainen rakennus jossakin viinitarhojen lähellä, pikkujuna, jolla kierreltiin ympäri tilaa, sekä paahtava auringonpaiste. Kuten ehkä saattaa arvatakin, päivä kääntyi iltaan turhan nopeasti - ja oli aika siirtyä laivaan. Seuraavana kohteena oli tiedossa Espanjalle kuuluva Menorcan saari, joka siintäisi horisontissa seuraavana aamuna.

Jo heti ensimmäisellä silmäyksellä muistan ajatelleeni, kuinka kaunis Menorca on. Muut, ensimmäiset mielikuvat liittyvätkin vähän sekalaisesti eri asioihin; mieleen nimittäin jäi esimerkiksi se, että aivan rannan tuntumassa oli hassunniminen baari (Tse Tse - tsekkaa yllä olevan setin ylin kuva), ja toisesta laivasta purettiin juuri meidän saapumisemme aikaan ulos järjettömän kokoinen traktori.

Päivä Menorcalla meni pitkälti kierrellessä. Ihailin maisemia merelle päin, join appelsiinilimpparia jossakin etäisesti ravintolaa muistuttavassa paikassa - ja päivän suuriin ostoksiin kuului postikorttien ja muiden matkamuistojen ohella kengät. Eikä edes mitkä tahansa popot, vaan paikalliset sandaalit. Erikoiset niistä tekee se, että pohja on kokonaan kumia - se on valmistettu auton renkaista. Sandaaleille luvattiinkin kestävyyttä ja sitä, että istuvat takuulla jalkaan. Ja pakko myöntää, että vielä näin 13 vuotta myöhemminkin (vaaleanvioletit, kyllä - se oli lempiväri vuonna 2003) samat, nahkaiset & rengaspohjaiset kengät löytyvät kaapista, ja ovat käytössä - pohjatkin ovat kuluneet minimaalisesti, vaikka kengät ovat aika ahkerassa käytössä olleetkin.

Ja toki, Googlesta piti kaivella hieman lisätietoa kengistä - ja sitähän löytyi täältä. Eipä ole reilussa vuosikymmenessä edes design kengissä muuttunut! Toisaalta, miksipä sitä hyvää ja toimivaksi havaittua muuttamaankaan.

Menorcan jälkeen tiedossa oli päivä merimatkailua - ohjelmassa oli nimittäin Välimeren ylitys ja samalla oma ensikosketukseni kokonaan toiselle mantereelle, sillä seuraava kohde oli Afrikan puolella sijaitseva Tunisia. Vajaa puoli tuntia Menorcalta irtautumisen jälkeen istuskeltiin koko perheen voimin ravintolassa, nauttimassa hyvin ansaittua päivällistä - kunnes äiti sai puhelun. Koko se tilanne on oikeastaan edelleen aika hämärän peitossa - aurinko alkoi vähitellen laskea horisontissa, puhelimen kuuluvuus oli sitä luokkaa, että noin joka toisesta sanasta sai selvää. Aivan tarpeeksi kuitenkin, sillä tajusin äiti heitti puhelimen pöydälle ja lähteneen pöydästä. Isä nosti puhelimen, jäi puhelun jälkeen tosi vaikeana ja ruokahaluttomana paikoilleen.

Kummisetä, joka oli minua lohdutellut huoltoasemalla vain kahta päivää aiemmin, oli menehtynyt onnettomuudessa - ja serkku oli lennätetty helikopterilla Helsinkiin.

Se ilta meni aika vaisuissa merkeissä. Seuraava päiväkin. Vanhemmat pohtivat, jätetäänkö loma kesken ja otetaan Tunisiasta lennot Suomeen - pahimman tilanteesta teki vielä sekin, että meripäivän aikana keneenkään ei saanut yhteyttä puhelimella, eikä homma tietysti toiminut toisinkaan päin. Tunisiasta saatiin kuitenkin yhteys takaisin kotipuoleen ja sieltä vakuuteltiin, ettei meidän läsnäolomme Suomessa muuta asioita kuitenkaan mihinkään suuntaan - joten heidän painostuksestaan lomaa sitten jatkettiin. Tunisian päivään kuului lähinnä tepastelua Sidi Bou Saidissa, pikaretki Tunisissa, sekä jonkinlainen museo - harmikseni en muista sitä, mikä museo on ollut kyseessä. Kaunista siellä oli yhtäkaikki - museo sijaitsi kukkulan laella ja pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni talsimaan raunioiden keskellä. Kuvien osalta oltiin todella tarkkoja, joten kaikki mielikuvat museosta ovat valitettavasti ainoastaan omassa muistissa.

Tunisiassa pientä Astaa kummastuttivat omituiset vessat - reikä lattiassa oli aivan uusi kokemus! - sekä se, kuinka meille turisteille varoiteltiin siitä, ettei valtion virkamiehistä (mm. poliiseista) saa ottaa ollenkaan kuvaa / he eivät saa olla missään kuvissa esillä, millään tapaa.

Seuraavana päivänä olo oli jo hieman parempi, vaikka alakuloinen kuitenkin. Piristävää oli kuitenkin se, että seuraavana kohteena oli Sardinian saaren pääkaupunki, Cagliari. En todellakaan ymmärrä, missä kaikki kuvani Cagliarista ovat - taisin keskittyä liiaksi kulkukoirien rapsuttelemiseen, joita siellä todella riitti. Yksi koira jäi mieleen aivan erityisesti, ja jäi jopa kummittelemaankin. Mies nimittäin näytti taannoin kuvia omalta matkaltaan Turkkiin, suunnilleen samoihin aikoihin, kuin minä olen ollut Sardiniassa. Yhden kuvan kohdalla pyysin pysäyttämään - kaivoin esille kuvan siitä kulkukoirasta, joka oli jäänyt minulle erityisesti mieleen. Miehen ottamassa kuvassa Turkista oli täysin identtinen koira. Todella hämmentävä hetki, ja jotenkin kovin selittämätön. Hullummaksi tämän teki vielä se, että tämä turkkilaiskoira oli puolestaan jäänyt miehen mieleen erityisesti - ja juuri siksi hän oli ottanut koirasta kuvankin.

Mitä Cagliarista jäi käteen? Ihanat italialaiset ja italialainen ruoka, sekä ihana vaatekauppa ja sen ihana myyjätär. Sain sieltä kokonaisen vaatekerran; ihanan mustan topin, pinkki/mustan (mini...)hameen, nahkaisen, leveän vyön ja nahkatakin. Nämä ovat tähän menneen elämäni ainoat Motivin vaatteet, mutta eivät toivottavasti viimeiset.

Toiseksi viimeinen päivä kului Korsikan saarella, Ajacciossa. Vierailimme nougattehtaalla ja saimme osallistua itse nougatin valmistukseenkin - erityisesti Napoleonin hatut jäivät mieleen. Ajaccio oli äärimmäisen ihana pieni kaupunki - haluaisin palata sinne uudelleen, ehdottomasti. Moneen vierailtuun paikkaan minulla ei ole erityisen suurta halua lähteä takaisin, ellei siihen erillistä tilaisuutta tarjoudu, Ajaccio tästä poiketen jäi kuitenkin mieleen aivan erityisesti. Saari oli ihanan pieni, eloisa ja äärimmäisen kaunis.

Ranskassa jatkettiin myös seuraavana päivänä, sillä viimeinen risteilyn kohde oli Nizza. Lukuisat kävelykadut tulivat päivän aikana tutuiksi - olen nähnyt jossakin lapsuudenkodissani pyörimässä ne aurinkolasit, jotka Nizzasta silloin ostin. Päivän kohokohta ei kuitenkaan ollut Nizza itsessään, vaan aivan lähellä sijaitseva Monacon miniatyyrivaltio. Teimme sinne nopean reissun vanhempieni kanssa, ja voi että pieni maalaisteini olikin ihmeissään! Minulta löytyy kuva (jostakin, ehkä) Monacon formularadan lähtöruuduista ja toisaalta myös Monte Carlon kasinon alueesta. Jostakin aivan Café de Paris'n nurkilta ostin myös elämäni kalleimman jäätelön - pienen pienen pistaasipehmiksen, jolle hintaa jäi kahdeksan euroa. Mutta, olipahan se ainakin kokemus!

Ja toki... Lento kotiin pelotti aivan järjettömästi. En onneksi ehtinyt ajatella asiaa sen suuremmin, sillä päivä meni kuin siivillä Monacossa ja Nizzassa. Nizzasta minulle ei jäänyt erityisen ihmeellisiä, lämpimiä tuntemuksia - mukava kaupunki kyllä, mutta haluaisinko päästä käymään uudelleenkin? En. Tämäkin riitti, mutta toki... Jos joku ystävällinen sielu haluaisi minut Nizzaan lennättää, en välttämättä vastaankaan hangoittelisi.

Kaikkiaan tämä matka oli varmasti se, joka muutti eniten näkemyksiäni ja ajatuksiani - se matka, josta jäi suurin kipinä lähteä tutkimaan maailmaa. Wanderlust. Tässä ollaan miehen kanssa aika erilaisia, tavallaan. Minulle matkusteleminen on stressitöntä, ihanaa aikaa - voisin reissata minne vain ja milloin vain, mikäli arjen velvoitteet ja raha eivät asettaisi omia esteitään. Miehelle matkustaminen puolestaan on enemmänkin stressitekijä, vaikka hän uusien paikkojen näkemisestä pitääkin. Minä olen meistä ehdottomasti suunnittelija, pilkunviilaaja - kirjoittelen ylös metrolinjoista lähtien kaiken viimeistään silloin, kun lentoliput on varattu. Mies puolestaan hoitaa suunnitelman säntillisen toteutuksen, joka on minun heikkouteni.

Viikossa tuli nähtyä Espanjaa - Barcelona ja Menorca, Tunisiaa - Tunis ja Sidi Bou Said - Italiaa (Cagliari), Ranskaa (Ajaccio Korsikassa, sekä Nizza) ja Monaco. Uskomattoman hieno matka, josta olen vanhemmilleni äärimmäisen kiitollinen. Olen päässyt tutustumaan maailmaan turvatusti heidän siipiensä suojassa, ja toisaalta... Juuri niistä kerroista on tullut rohkeus lähteä pidemmällekin.