Kysyin mieheltä muutama päivä takaperin asioista, jotka tekevät minusta hänen mielestään erityisen suomalaisen. En edes muista, mistä koko aihe tuli puheeksi, mutta se oli kieltämättä melko mielenkiintoinen. Olen nimittäin aina ajatellut olevani todella suomalainen - tiedän, että olen ehkä keskimääräistä sosiaalisempi ja esimerkiksi small talk ei koskaan ole tuottanut minulle ongelmia, mutta silti - suomalainen mikä suomalainen.

Olen aina ajoissa. Mielellään jopa viisi minuuttia liian ajoissa. Työt ovat kuitenkin opettaneet minua hieman lepsummaksi ajankäytön suhteen ja olen oppinut hyväksymään sen tosiasian, että välillä olen myöhässä. En välttämättä itsestäni johtuvista syistä, mutta myöhässä silti. (Laitan kylläkin aina myöhästyessäni viestin sille, joka minua joutuu odottamaan).

Olen jääräpäinen. Myönnän joo, että olen todella kovapäinen sille päälle sattuessani. Tai siis aina. Oikeastaan ihan aina. En kuitenkaan todellakaan myönnä tätä asiaa ääneen muuten, kuin pakon edessä.

Olen huono huomioimaan itseäni. En koe, että minun tarvitsisi varsinaisesti saada minkäänlaista erityiskohtelua tai hemmotteluja. Koen näissä tilanteissa oloni lähinnä omituiseksi ja ahdistuneeksi, vaikka tottakai toisaalta on ihan kivaakin tulla huomioiduksi. Esimerkiksi kaikki miehen huomionosoitukset (ravintolareissut, yllätykset, hieroja-ajat, manikyyrit... Ja niin edelleen) ovat aina alussa tuntuneet todella omituisen vaivaannuttavilta, kunnes olen joutunut nielemään kohtaloni ja tyytymään siihen.

Sosiaaliset tilanteet vieraiden kanssa ovat epämukavia. Tämän allekirjoitan tosin vain puoliksi, sillä huomaan tämän nousevan minussa esille vain Suomessa. USA:ssa minulla ei ole ongelmaa small talkin kanssa, tai senkään, että pyydän kohteliaasti esimerkiksi tilaa kaupan hyllyjen välissä. Tässä muutama aamu takaperin sattui kohdalle kuitenkin hetki, kun olisi ollut tarve pyytää saada kurottautua ottamaan hyllystä itselleni jugurttia. Minun ja jugurttien välissä seisoi kolmissakymmenissä oleva mies, ja en yksinkertaisesti kehdannut avata suutani ja pyytää häntä siirtymään aavistuksen sivuun. Niinpä odotin, ja katseitakaan vaihtamatta pujottauduin ottamaan jugurtin heti sopivan välin irrottua. USA:ssa olisin toiminut toisin.

Tykkään omasta tilasta. En todellakaan tykkää siitä, kun tullaan iholle. Siedän tämän vain lähimmiltä ystäviltäni ja perheenjäseniltäni. Muuten olen todella tarkka siitä, että minulla on omaa tilaa ja tunnen oloni tavallaan vapaaksi.

Käytän veistä ja haarukkaa. Välillä ei tarvitsisi (ja välillä toisaalta myös laiskottaakin), mutta jotenkin pienestä saakka on päähän taottu, että haarukka sekä veitsi kuuluvat kummatkin mielestäni ruokailutilanteeseen. Toisaalta, myös mies on opetettu tähän, joten kyse ei ole sinänsä suomalaisesta asiasta. Tosin - USA:ssa veitsi tyypillisesti tipahtaa ruokailuhetkissä pois käytöstä.

Uskoisin, että minussa on myös paljon pieniä asioita, jotka tekevät minusta juuri niin suomalaisen, kuin mitä olen. Jotkut rajat tuntuvat tosin hämärtyneen aina vain enemmän ja enemmän, mitä pidempään tuon miehen naamaa on tuijotellut. Ollaan opittu toisiltamme paljon ja jatketaan oppimista varmaan aina siihen pisteeseen saakka, kunnes jompi kumpi meistä on mullan alla. Ollaan sinänsä myös aika hauska kombinaatio, että ihan tosissaan täydennetään toisiamme - mä en voisi kuvitellakaan pitäväni joistain asioista, ja juuri niitä tuo mies sitten taas suorastaan rakastaa - ja päin vastoin.

Ajattelin jatkaa itsenäistä analyysiani omista tavoistani, tottumuksistani ja ajatuksistani erillisessä postauksessaan - kakkososassa suunnittelin käyväni läpi hieman niitä asioita, jotka puolestaan eroavat siitä perinteisimmästä stereotypiasta suomalaisista. Pakko myöntää, että pelkästään näiden muutamienkin kohdan kirjoittaminen vaati suunnatonta ajatustyötä ja toisaalta myös konsultaatiota ekspertiltä (mieheltä) - että ehkä tämä nyt ei ihan täysin itsensä analysoinnista mene. Joka tapauksessa - jatkan analyyseja myöhemmin!