Arki on arkea - kovin tylsää ja harmaata. Vaikka kaikki on ihan oikeasti paremmin kuin hyvin, välillä tympäisee. Tänään on yksi niistä päivistä, kun kaikki tuntuu ihan erityisen harmaalta ja tasapaksulta. Mitä kivaa ja erikoista meidän arjessa muka on! Ainakaan sellaista, mistä kirjoittaa ihan julkisestikin. Meidän kaltaisia pariskuntia, perheitä, on useita - ja varmasti myös sellaisia, jotka elävät huomattavasti mielenkiintoisempaa elämää kuin me.

Niinpä päätin kelata blogissa tasan vuoden taaksepäin. Silloin arki nimittäin ei ainakaan ollut ollenkaan tasapaksua!

Tämä päivä tasan vuosi sitten oli oikeastaan jopa erityinenkin. En voi mennä liian yksityiskohtaisiin tietoihin siitä, mikä päivästä teki erityisen jännittävän - isojen asioiden äärellä kuitenkin oltiin. Toisaalta pelotti, mikä olisi lopputulema. Kaikki riippui pitkälti kyseisen päivän varassa niiltä osin, millaiseksi meidän tulevaisuutemme muodostuisi. Asettuisimmeko asumaan Yhdysvaltoihin, vai mitä tapahtuisi - siinä vaiheessa Suomi ei ollut edes varalistalla vaihtoehdoissa. Hassua kyllä, tasan neljä kuukautta kyseisestä päivästä miehen lento New Yorkista laskeutui Helsinkiin, ja me asetuimme virallisesti asumaan Suomeen. Sen pidemmin tarinoimatta - otteita omasta päiväkirjastani, tasan vuoden takaa.

4. helmikuuta 2015, keskiviikko

7 am - Nukutti aika huonosti. Pitää olla ysiltä menossa, joten ajattelin nousta ajoissa ja antaa toisen nukkua vielä hetken. Kauhea olo, heikottaa ja tuntuu vaan tosi hassulta. Mutta, nyt käyn kampaamassa naaman ja teen jotain aamupalaa meille.

Ehdin lopulta ennen lähtöä paistaa meille kananmunia squawin ja avokadon kanssa. Meikkiä sudin naamaan pitkään ja hartaasti, hiukset taittelin uuteen asentoon ties kuinka moneen eri otteeseen, vaatteitakin ehdin kuskata makkarin kautta vaatehuoneesta olohuoneeseen lukemattomia kertoja, ennen kuin mies edes heräsi. Taisin lopulta olla se, jota jännitti ja stressasi huomattavasti enemmän, vaikka kaikella logiikalla ajatellen tilanteen olisi pitänyt olla aivan toisinpäin!

11 am - kaikki asiat alkaa olla hoidettu, nyt istun autossa ja yritän vähän katsella, mistä mä löydän mitäkin. Lentokone laskeutui, tosi läheltä autoa. Onneks on vielä muutama viikko siihen, että pitää olla itse kentällä.

11.30 am - noni, mies on haastateltavana, auton avaimet on mulla ja nyt pitäis vaan päättää, mihin mennä. Ehkä mä vaan jään vähäks aikaa autoon, luen kirjaa ja yritän vaikka ottaa pikku päikkärit.

Mitä siitä kirjan lukemisesta oikein tuli? No ei mitään. Päikkärit? Toiveajattelua. Yritin parhaani mukaan kurkkia toiselle puolelle aitaa, vaikka tiesinkin, etten näkisi ollenkaan suuren rakennuksen ikkunoista. Pelotti, ahdisti, tuskastutti, harmitti, jännitti... Ja niin edelleen. Lopulta ymmärsin kai itsekin, ettei koko hommasta tulisi yhtään mitään - lähdin siis tutkiskelemaan lähialueita. Olin itselleni täysin vieraalla alueella - lentokentän kupeessa, kolmisenkymmentä kilometriä tutuilta nurkilta väärään suuntaan. Tämä kertoo ehkä jo ihan riittävästi - alue oli täynnä hotelleja, mutta siihen se oikeastaan sitten jäikin.

1 pm - istuskelen paikallisen Hiltonin Starbucksissa kahvilla. Voisin päivitellä kuulumisia Facebookiin ja katsoa, jos joku ois vielä hereillä (huomiona - kello Suomessa on 9 tuntia edellä).

Melkein kaikki olivat nukkumassa, tietenkin. Vietin lopulta aikaa Starbucksissa juuri niin kauan, kun kehtasin - onneksi kukaan ei sentään tullut kyselemään, olenko jäämässä hotellissa, vai mitä ihmettä minä sinne palloilin. Niinpä jatkoin matkaa vielä vähän matkaa eteenpäin, halusin nimittäin lähinnä vain hetkeksi päästä jaloittelemaan ja katselemaan ympärilleni.

2 pm - tää taitaa olla jonkun yrityksen piha. Ainakin täällä on ihan tosi paljon ihmisiä pihalla, suurin osa tupakalla. Eikä nää ankat tunnu olevan peloissaan yhtään mistään! Tulin tänne jonkunlaiseen katokseen kirjoittelemaan ja kuluttamaan aikaa. Ei oo soittanu vielä, että kaikki olis valmista ja päästäisiin lähtemään. No joo, eipä mulla kyllä kiire oo, mutta vähän alkaa tympiä tää odottaminen. Etenkin kun en tiedä, minkä aikaa vielä menee. Ootellaan nyt sit.

Noin kymmenen minuuttia myöhemmin, kaikki katoavat sisälle - ilmeisesti juurikin sinne isoon toimistorakennukseen. Jään yksin ties kuinka monen ankan kanssa, ja pakko myöntää... Kyllä muuten pelotti! Jotenkin ajattelin, että nämäkin ankat ovat ihan väkisin aggressiivisia, mutta yllätyin positiivisesti. Yksikään ei yrittänyt juosta nokkien päälle! Jonkin aikaa C3:n pihalla pyöriskeltyäni lähdin etsiytymään lähimmälle restroomille - sen jälkeen päätinkin palata takaisin miestä vastaan odottelemaan, että työhaastattelu olisi ohitse. Kauaa ei lopulta tarvinnut odottaakaan, kun näin tutun hahmon lähestyvän porttien takaa.

3.15 pm - jee! Got my honeybear back! Vähän puhuttiin, ettei jaksettais laittaa ruokaa tänään, joten käydään The Cheesecake Factoryssa. Mut tällä kertaa ei mennä hakemaan juustokakkua, vaan mennään saladeille!

Tämän jälkeen en ole mitään päivästä ylös kirjoittanutkaan. Oli aika hassua olla erossa tällä tapaa - ei siinä mitään, että mies oli töissä, mutta tämä oli ihan silkkaa odottelua ja ahdistumista. Ravintolassa, salaattien äärellä purettiin kummatkin toisillemme päiviemme kulkua - sain kuulla osan siitä, mitä kaikkea mies oli päässyt kokemaan ja hän puolestaan sai pyöritellä päätään sille, kuinka olin onnistunut kuluttamaan aikaani. Toisaalta oli oikeastaan jopa vapauttavaakin joutua tutustumaan alueeseen, joka oli monella tapaa niin kovin tuttua - ja silti niin vierasta. Mahat saatiin täyteen - ja parasta oli se, että päätettiin hakea Redboxista illaksi muutama leffa. Jännitystä ja rentoilua sopivasti tasapainossa!

Kuten lopputuloksesta - siitä, että mies on Suomessa - saattaa voida päätelläkin, tämä kortti pelattiin, mutta aivan erilaisella lopputuloksella, mitä silloin odotettiin. Jos kaikki nimittäin olisi mennyt näiltä osin nappiin, olisimme tällä hetkellä Yhdysvalloissa. Vaikka miehen puolesta ehkä hieman välillä harmittaakin, en missään tapauksessa voi olla turhan pahoillani. Pääsimme huomattavasti vähemmällä paperisodalla, sain pitää rakkaat ystäväni ja sukulaiseni lähellä, arki ja työt sujuvat paremmin, kuin olisin ikinä voinut odottaakaan. Silti, välillä miettii sitäkin, mitä olisi tapahtunut, jos... Silloin pelotti, enää ei. Olen oppinut luottamaan enemmän - siihen, että asiat järjestyvät aina omalla painollaan. Silloin pelotti, olisimmeko pystyneet rämpimään siitä suosta läpi; nyt tiedän, että me selvitään paljon pahemmastakin.